Siirry pääsisältöön

Tornionlaaksosta kajahtaa!



"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet).

Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland...

Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista.

Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henkilöt, kaikkine 14 lapsineen ja lista tulee kyllä ihan tarpeeseen. Varsinkin kun kertoja vaihtaa tarinan kohdetta vähän väliä. Kaikki perheenjäsenet saavat kukin vuorollaan olla valokeilassa ja kertoa oman tarinansa. Tarina on synkkä ja karu kuten luonto, joka luo miljöön tälle sukusaagalle.

Det var den 18 december och den absoluta nollpunkten, mörkare skulle det inte bli. Inom kort skulle dagarna åter börja kämpa för sin rätt, och även om det är en lång process så var det viktigt, på ett andligt plan, för de i mörkret kurande människorna. Att veta, att vila i, att snart vänder det. Nu har det vänt, även om vi inte märker det, ljuset är på väg tillbaka.

Tarinan perhe saa alkunsa kun karjalaistyttö Siri tapaa tornionlaaksosta kotoisin olevan Pentin. Nuoret tapaavat Sirin kotimaisemissa Soanlahdella Pentin ollessa rintamalla. He tapaavat uudestaan Joensuussa, jonne Sirin perhe on siirtynyt evakossa. Nopeasti päätettyjen häiden jälkeen Siri ja Pentti lähtevät sulhasen kotikylään, jonne he perustavat oman kodin. Ja lapsia, niitä alkaa siunaantua. Kaksi ensimmäistä, Riiko ja Elina, kuolevat mutta eloon jää 12 lasta.

Kirjan tarina kuvaa 80-luvun alkua, jolloin useimmat lapsista ovat jo vähintään teini-iässä. Isä-Pentti hallitsee despootin olemuksellaan koko perhettä ja äiti-Siri myötäilee parhaansa mukaan. Lapset ovat kasvaneet kukin kykynsä mukaan. Yhdestä on tullut metsänpoika, toisesta vankilakundi, kolmannesta hikipinko... Jokaisella on kirjassa oma ääni ja tarina. Ja jo ensi sivuilta lähtien tiedämme, että tarinassa tulee tapahtumaan murha.

Kirjan kertoja on klassinen kaikkitietävä, joka johdattelee lukijaa mielensä mukaisesti, heittää täkyjä ja pitää jännityksessä. Kerronnan tyyli paljastaa kertojan olevan eri sukupolvea kuin itse tarinan kohteet, ja kertojan henkilöllisyys selviääkin aivan lopussa. Loppusivuilla tiivistyy myös kirjan sanoma - miten kuljetamme eteenpäin sukumme menneitä tapahtumia ja kohtaloita? Kuinka se vaikuttaa tuleviin lapsiimme ja lapsenlapsiimme? Millaisen perinnön - testamentin - jätämme jälkeemme?

Wähä kirjoittaa todella intensiivistä tekstiä eikä säästele sanoja. Tosin tekstiä olisi voinut hiukan tiivistää sillä paikoin väsyin kertojan toistuviin pohdintoihin. Ja se murhatarina, sitähän se myös on tavallaan, mutta Wähän vauhti väsähtää sata sivua ennen loppua ja valitettavasti koko kirjan ajan vihjailtu grande finale jää lopulta saavuttamatta.

Olen muuten hiukan kaksijakoinen sen suhteen haluanko tästä kirjasta suomennoksen vai en. Toisaalta toivon, että myös suomalaislukijat saisivat kokea tämän vahvan tarinan ja saisivat samalla mahdollisuuden katsoa Suomea täältä länsinaapurista käsin. Toisaalta minulla herää vahva suojeluvaisto kirjailijaa kohtaan. Sillä kirjassa on muutamia yksityiskohtia, jotka eivät tule menemään läpi Suomessa. Mitä esimerkiksi sanovat savolaiset kun saavat lukea Wähän kirjoittavan kalakukosta karjalaisena perinneruokana? Muutama muukin seikka sai silmäkulmani kohoamaan kysyvästi. Really?

Mutta nämä olkoon sivuseikkoja. Pienet lapsukset eivät vie kirjalta sitä arvoa, joka sille eittämättä kuuluu antaa. Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden.

Nyt siis jännitetään voittaako Nina Wähä Ruotsin hienoimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon! Oma veikkaukseni tosin on Steve Sem-Sandbergin 'W', mutta Wähän ehdokkuuskin on jo hieno saavutus ja nostaa hänet nuorten ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin.

Nina Wähä kertoo kirjastaan ja suomalaisesta suvustaan esimerkiksi täällä:

**
Nina Wähä: Testamente
Norstedts 2019
437 sivua

Kommentit

  1. Jännittävää nähdä, tuleeko August-palkinto. Harmi, että kaari kulkee lässähdyksen suuntaan. On joitakin lukukokemuksia viime vuosina sen suuntaisesta. Hiomalla ja karsimalla olisi ilmeisesti tullut luettavampi teos. Kustannustoimittajan hommaa olisi kait ehdottaa sitä. Laitan lukulistalleni, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä olisi kustannustoimittajalla ollut enemmänkin työtä mutta liekö sitten heidänkin kustannuksissaan säästetty. Kuten suomenkielisessä oikoluvussa, joka olisi ollut todella tarpeellinen tässä. Nyt siellä vilahti 'Juhanni' ja 'Anniki' ja erityisen ärsyttävää oli se, että Pentti oli säännönmukaisesti tavutettu rivien lopussa 'Pen-tti'. /Mari

      Poista
  2. Kiitos lukuvinkistä, luen varmasti tämänkin, koska olen lukenut myös Alakoskea ja Hetekivi Olssonia. Hyvä sitten jo varautua tiettyihin kulttuurisiin kömmähdyksiin. Kuitenkin juuri se, että tämä suku tulee kahdesta eri maan osasta, on kiinnostavaa. Kuinkahan paljon lestadiolaisuudella on osaa kerronnassa, vai omaksuuko tämä perhe suuren lapsiluvun ideaalin ehkä Torniojokilaakson lestadiolaisuuden inspiroimana? Itselleni tuli vasta tänä vuonna tietoon, että lestadiolaisia on asunut myös Karjalassa, kun olen pitänyt tuota uskonlahkoa ennen pelkästään pohjoisen Suomen ilmiönä.

    Ja peukut pystyyn, tsekkaan huomenna, kuinka kävi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tarinassa oli myös lestadiolaisuus mukana taustalla. Perheen isä Pentti, jonka synnyinseudulle nuoripari asettautuu, on lestadiolaisperheestä ja hänen isänsä toimii myös pappina lahkon sisällä. Tosin kirjassa kerrotaan Pentin jättäneen lestadiolaisuuden eikä asiasta sitten sen enempää puhuta. Pentillä on kuitenkin vielä yhteys jäljellä isäänsä ja tämän uuteen vaimoon (Pentin äiti on kuollut) mutta jäin miettimään, että eikö näissä tapauksissa lestadiolaisperheet pistä välit poikki jos joku lähtee?

      Tämä oli muuten yksi niistä kysymysmerkeistä, jotka kirja herätti näin suomalaislukijassa. Ruotsissahan ei lestadiolaisuus ole mitenkään tunnettu ilmiö, joten mietin että kirjailija ei ehkä huomannut tätä ristiriitaa kirjaa kirjoittessaan. /Mari

      Poista
  3. Uuh, minäkin olen kyllästynyt kurjuuden, köyhyyden ja vaikeuksien kuvailuun. Siksi niin nihkeästi tartun tarinoihin, joissa niistä kuulemma puhutaan. Välillä tosin kannattaisi päästää ennakkoluuloista irti.
    Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka ruotsiksi ei minun kielitaitoni taida riittää lukemaan. Tuo loppua kohti lässähtäminen tietysti vähän vaimentaa halua lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä jäi hiukan ristiriitainen olo. Toisaalta aivan hiukeaa kerrontaa mutta eikö joskus voisi kertoa ruotsalaisille siitä toisesta Suomesta, miksi aina köyhyyttä ja kurjuutta? Tämä oli suht' helppoa ruotsia mutta tiivis kerronta tekee siitä vähän raskasta luettavaa. /Mari

      Poista
  4. Siis toi kalakukko sai jo sydämen pompsahtamaan, joten todellakin haluan lukea mitä muuta kirjasta löytyy. En ollut ennen edes kuullut kirjasta, mutta lukulistalle menee jos vain suomennos jossain vaiheessa tehdään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut tämän vuoden puhutuimpia kirjoja täällä Ruotsissa ja Wähä on onnistunut luomaan todella omaperäisen kertojaäänen. Ja koska kirja on muuten niin onnistunut niin annoin näiden kalakukkojen sun muiden mennä siinä sivussa :) Toivottavasti kirja suomennetaan! /Mari

      Poista
  5. Onpa jännää, että tämän tyylinen kirjallisuus menestyy Ruotsissa, siis suomalaisuuden ja erityisesti köyhyyden kuvaus. Täytyy sanoa, etteivät nämä aihepiirit varsinaisesti minua puhuttele (eikä Antti Tuurikaan ole muutama yrityksen perusteella minun kirjailijani), mutta onnittelut silti kirjailijalle menestyksestä. Kirja vaikuttaa tunnelmaltaan vahvalta, vaikka tuo kalakukkokömmähdus on kyllä suomalaisesta näkövinkkelistä aika hupaisa.

    VastaaPoista
  6. Minä lukisin tämän ihan mielenkiinnolla, kun en ole vastaavaan näkökulmaan aiemmin törmännyt, mutta oma ruotsin kielen taito on liian heikoissa kantimissa, harmi...

    VastaaPoista
  7. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta, sekä teeman puolesta että siksi, että anttituurimainen huumori on aina plussaa 😊 Kalakukkojen nimeäminen karjalaisiksi toki Savolaista ja savolaista hymähdyttää, mutta menkööt nyt. Suomennosta odotellessa!

    VastaaPoista
  8. Lopetin juuri lukemisen enkä suosittele ellei ole erityiskiinnostusta johonkin aiheeseen liittyvään, elämä on keskinkertaisille kirjoille liian lyhyt. Ensimmäiset sata (?) sivua veivät mukanaan, mutta sitten alkoivat tarpeettomat ja osin piinalliset historialliset "löytöretket" ja erilaiset minun makuuni kiusallisen stereotyyppiset ihmiskuvaukset, jotka eivät oikein johtaneet mihinkään. Siinä sitten katosi vauhti. Wähä on eittämättä hyvä kertoja, mutta sivumäärä puoleen ja toimintaa kehiin!
    On jännä nähdä mitä lahden itäpuolella tuumataan. Itse ihmettelin Soanlahden lapsia jotka eivät kouluun päässeet vielä 1930-luvullakaan (tilastojen perusteella mahdollista vaikkei kyllä todennäköistä) sekä 14-vuotiaan avioliittoa aikana jolloin alle 17-vuotias nainen tarvitsi presidentin luvan. Puhumattakaan siitä kun sotilaaksi ryhtynyt poika tapasi maanviljelijäisänsä 1982 niin heti halittiin... Muutenkin lipsahtavat ihmisten henkilöt ja puheet tämän tästä kuvatusta ajasta enemmän nykyhetken Tukholman kaltaisiksi, joskin tämä tauti on aikanamme yleinen.
    Vielä yksi ihmeellisyys: 1944-45 käytiin Pohjois-Suomessa, ja myös ja ehkä nimenomaan kirjan tapahtumapaikoilla Tornion kunnassa Lapin sotaa. Toimin perheen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt siirtyä Ruotsiin evakkoon, mutta muuten historiaa läpikäyvä kirja ei tästä ajasta mainitse mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, erittäin mielenkiintoisia havaintoja, jotka täsmäävät oman lukukokemukseni kanssa. Minuakin häiritsivät nuo yksityiskohdat, joita jäin myös ihmettelemään. Kirjailija on selvästikin kirjoittanut tämän enemmän "fiilispohjalta" ja antanut historiallisille faktoille isot piut paut. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Bibliofiilin tunnontuskia: kirjahyllyn päivitys 2000-luvulle

Mennyt viikko ei ollutkaan enää sellainen leppoisa joulunjälkeinen "mitäs sitä sitten tekisi" -työviikko vaan ihan oikeasti sai painaa hommia. Lisänä vielä huonot uutiset oman talon ulkopuolelta, mitkä eivät niinkään kosketa omaa työtäni mutta huoli tuttujen kollegoiden jaksamisesta on suuri. Ajatukset ja tunteet olivatkin yhtä vuoristorataa. Ja siihen vielä tämä himskatin etätyö! Nyt jos koskaan olisin tarvinnut lähityökavereita eikä mitään teams-naamoja. Ja kaikki tämä nyt sitten selityksenä sille, että kirjallisuuden harrastamisesta ei tullut muuta kuin räpiköintiä. Sivu sieltä, toinen tuolta. Lisäksi vähän kirjahyllyn siivoamista, josta pitäisi saada poistettua ainakin parikymmentä opusta, jotta uusille tulisi tilaa. Ja sitten se suuri kysymys: kuka saa jäädä? Tämähän on kuin lapsiaan pitäisi järjestää sen mukaan kuka on rakkain tai kenestä ei ole enää niin kiinnostunut! Kuten nyt esimerkiksi Yrsa Stenius: hänen kirjansa "Makten och kvinnligheten" (Valta ja nais

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Key elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoje

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Talven parhaat varusteet - sukset ja kirja

Nyt on meilläkin täällä Tukholmassa talvi! Ja pitihän sitä juhlistaa kaivamalla esiin toissa talvena ostamani tuliterät karvapohjasukset. Kerran niillä ehdin hiihdellä, mutta koska viime vuonna ei lunta näillä leveysasteilla näkynyt niin vasta nyt pääsin kokeilemaan toisen kerran. Ja hyvin sekä luisti että piti, vaikka olinkin hiukan epäileväinen näitä karvaisia suksia kohtaan. Hiukan epäileväinen olen ollut myös Ruotsin kansallisiskonia Ulf Lundellia kohtaan, mutta sain senkin epäilykseni haudata paikkansa pitämättömänä. Katsoin nimittäin viikko sitten SVT:n kaksiosaisen tuoreen dokumentin miehestä ja mitä näin: ei suinkaan mikään mörökölli, niinkuin julkisuuskuva on antanut ymmärtää, vaan huumorintajuinen ja pilke silmäkulmassa jutusteleva mies. Musiikki tosin kuulostaa korvissani edelleenkin vähän turhan yksitoikkoiselta (anteeksi tämä lausunto, kaikki Lundell-fanit!) eikä dokumentissa esitelty miehen maalaustaidekaan tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta Lundell on myös kirjailija,