"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet).
Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland...
Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista.
Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henkilöt, kaikkine 14 lapsineen ja lista tulee kyllä ihan tarpeeseen. Varsinkin kun kertoja vaihtaa tarinan kohdetta vähän väliä. Kaikki perheenjäsenet saavat kukin vuorollaan olla valokeilassa ja kertoa oman tarinansa. Tarina on synkkä ja karu kuten luonto, joka luo miljöön tälle sukusaagalle.
Det var den 18 december och den absoluta nollpunkten, mörkare skulle det inte bli. Inom kort skulle dagarna åter börja kämpa för sin rätt, och även om det är en lång process så var det viktigt, på ett andligt plan, för de i mörkret kurande människorna. Att veta, att vila i, att snart vänder det. Nu har det vänt, även om vi inte märker det, ljuset är på väg tillbaka.
Tarinan perhe saa alkunsa kun karjalaistyttö Siri tapaa tornionlaaksosta kotoisin olevan Pentin. Nuoret tapaavat Sirin kotimaisemissa Soanlahdella Pentin ollessa rintamalla. He tapaavat uudestaan Joensuussa, jonne Sirin perhe on siirtynyt evakossa. Nopeasti päätettyjen häiden jälkeen Siri ja Pentti lähtevät sulhasen kotikylään, jonne he perustavat oman kodin. Ja lapsia, niitä alkaa siunaantua. Kaksi ensimmäistä, Riiko ja Elina, kuolevat mutta eloon jää 12 lasta.
Kirjan tarina kuvaa 80-luvun alkua, jolloin useimmat lapsista ovat jo vähintään teini-iässä. Isä-Pentti hallitsee despootin olemuksellaan koko perhettä ja äiti-Siri myötäilee parhaansa mukaan. Lapset ovat kasvaneet kukin kykynsä mukaan. Yhdestä on tullut metsänpoika, toisesta vankilakundi, kolmannesta hikipinko... Jokaisella on kirjassa oma ääni ja tarina. Ja jo ensi sivuilta lähtien tiedämme, että tarinassa tulee tapahtumaan murha.
Kirjan kertoja on klassinen kaikkitietävä, joka johdattelee lukijaa mielensä mukaisesti, heittää täkyjä ja pitää jännityksessä. Kerronnan tyyli paljastaa kertojan olevan eri sukupolvea kuin itse tarinan kohteet, ja kertojan henkilöllisyys selviääkin aivan lopussa. Loppusivuilla tiivistyy myös kirjan sanoma - miten kuljetamme eteenpäin sukumme menneitä tapahtumia ja kohtaloita? Kuinka se vaikuttaa tuleviin lapsiimme ja lapsenlapsiimme? Millaisen perinnön - testamentin - jätämme jälkeemme?
Wähä kirjoittaa todella intensiivistä tekstiä eikä säästele sanoja. Tosin tekstiä olisi voinut hiukan tiivistää sillä paikoin väsyin kertojan toistuviin pohdintoihin. Ja se murhatarina, sitähän se myös on tavallaan, mutta Wähän vauhti väsähtää sata sivua ennen loppua ja valitettavasti koko kirjan ajan vihjailtu grande finale jää lopulta saavuttamatta.
Olen muuten hiukan kaksijakoinen sen suhteen haluanko tästä kirjasta suomennoksen vai en. Toisaalta toivon, että myös suomalaislukijat saisivat kokea tämän vahvan tarinan ja saisivat samalla mahdollisuuden katsoa Suomea täältä länsinaapurista käsin. Toisaalta minulla herää vahva suojeluvaisto kirjailijaa kohtaan. Sillä kirjassa on muutamia yksityiskohtia, jotka eivät tule menemään läpi Suomessa. Mitä esimerkiksi sanovat savolaiset kun saavat lukea Wähän kirjoittavan kalakukosta karjalaisena perinneruokana? Muutama muukin seikka sai silmäkulmani kohoamaan kysyvästi. Really?
Mutta nämä olkoon sivuseikkoja. Pienet lapsukset eivät vie kirjalta sitä arvoa, joka sille eittämättä kuuluu antaa. Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden.
Nyt siis jännitetään voittaako Nina Wähä Ruotsin hienoimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon! Oma veikkaukseni tosin on Steve Sem-Sandbergin 'W', mutta Wähän ehdokkuuskin on jo hieno saavutus ja nostaa hänet nuorten ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin.
Nina Wähä kertoo kirjastaan ja suomalaisesta suvustaan esimerkiksi täällä:
**
Nina Wähä: Testamente
Norstedts 2019
437 sivua
Jännittävää nähdä, tuleeko August-palkinto. Harmi, että kaari kulkee lässähdyksen suuntaan. On joitakin lukukokemuksia viime vuosina sen suuntaisesta. Hiomalla ja karsimalla olisi ilmeisesti tullut luettavampi teos. Kustannustoimittajan hommaa olisi kait ehdottaa sitä. Laitan lukulistalleni, kiitos.
VastaaPoistaTässä olisi kustannustoimittajalla ollut enemmänkin työtä mutta liekö sitten heidänkin kustannuksissaan säästetty. Kuten suomenkielisessä oikoluvussa, joka olisi ollut todella tarpeellinen tässä. Nyt siellä vilahti 'Juhanni' ja 'Anniki' ja erityisen ärsyttävää oli se, että Pentti oli säännönmukaisesti tavutettu rivien lopussa 'Pen-tti'. /Mari
PoistaKiitos lukuvinkistä, luen varmasti tämänkin, koska olen lukenut myös Alakoskea ja Hetekivi Olssonia. Hyvä sitten jo varautua tiettyihin kulttuurisiin kömmähdyksiin. Kuitenkin juuri se, että tämä suku tulee kahdesta eri maan osasta, on kiinnostavaa. Kuinkahan paljon lestadiolaisuudella on osaa kerronnassa, vai omaksuuko tämä perhe suuren lapsiluvun ideaalin ehkä Torniojokilaakson lestadiolaisuuden inspiroimana? Itselleni tuli vasta tänä vuonna tietoon, että lestadiolaisia on asunut myös Karjalassa, kun olen pitänyt tuota uskonlahkoa ennen pelkästään pohjoisen Suomen ilmiönä.
VastaaPoistaJa peukut pystyyn, tsekkaan huomenna, kuinka kävi!
Tässä tarinassa oli myös lestadiolaisuus mukana taustalla. Perheen isä Pentti, jonka synnyinseudulle nuoripari asettautuu, on lestadiolaisperheestä ja hänen isänsä toimii myös pappina lahkon sisällä. Tosin kirjassa kerrotaan Pentin jättäneen lestadiolaisuuden eikä asiasta sitten sen enempää puhuta. Pentillä on kuitenkin vielä yhteys jäljellä isäänsä ja tämän uuteen vaimoon (Pentin äiti on kuollut) mutta jäin miettimään, että eikö näissä tapauksissa lestadiolaisperheet pistä välit poikki jos joku lähtee?
PoistaTämä oli muuten yksi niistä kysymysmerkeistä, jotka kirja herätti näin suomalaislukijassa. Ruotsissahan ei lestadiolaisuus ole mitenkään tunnettu ilmiö, joten mietin että kirjailija ei ehkä huomannut tätä ristiriitaa kirjaa kirjoittessaan. /Mari
Uuh, minäkin olen kyllästynyt kurjuuden, köyhyyden ja vaikeuksien kuvailuun. Siksi niin nihkeästi tartun tarinoihin, joissa niistä kuulemma puhutaan. Välillä tosin kannattaisi päästää ennakkoluuloista irti.
VastaaPoistaTämä kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka ruotsiksi ei minun kielitaitoni taida riittää lukemaan. Tuo loppua kohti lässähtäminen tietysti vähän vaimentaa halua lukea...
Tästä jäi hiukan ristiriitainen olo. Toisaalta aivan hiukeaa kerrontaa mutta eikö joskus voisi kertoa ruotsalaisille siitä toisesta Suomesta, miksi aina köyhyyttä ja kurjuutta? Tämä oli suht' helppoa ruotsia mutta tiivis kerronta tekee siitä vähän raskasta luettavaa. /Mari
PoistaSiis toi kalakukko sai jo sydämen pompsahtamaan, joten todellakin haluan lukea mitä muuta kirjasta löytyy. En ollut ennen edes kuullut kirjasta, mutta lukulistalle menee jos vain suomennos jossain vaiheessa tehdään.
VastaaPoistaTämä on ollut tämän vuoden puhutuimpia kirjoja täällä Ruotsissa ja Wähä on onnistunut luomaan todella omaperäisen kertojaäänen. Ja koska kirja on muuten niin onnistunut niin annoin näiden kalakukkojen sun muiden mennä siinä sivussa :) Toivottavasti kirja suomennetaan! /Mari
PoistaOnpa jännää, että tämän tyylinen kirjallisuus menestyy Ruotsissa, siis suomalaisuuden ja erityisesti köyhyyden kuvaus. Täytyy sanoa, etteivät nämä aihepiirit varsinaisesti minua puhuttele (eikä Antti Tuurikaan ole muutama yrityksen perusteella minun kirjailijani), mutta onnittelut silti kirjailijalle menestyksestä. Kirja vaikuttaa tunnelmaltaan vahvalta, vaikka tuo kalakukkokömmähdus on kyllä suomalaisesta näkövinkkelistä aika hupaisa.
VastaaPoistaMinä lukisin tämän ihan mielenkiinnolla, kun en ole vastaavaan näkökulmaan aiemmin törmännyt, mutta oma ruotsin kielen taito on liian heikoissa kantimissa, harmi...
VastaaPoistaTämä vaikuttaa kiinnostavalta, sekä teeman puolesta että siksi, että anttituurimainen huumori on aina plussaa 😊 Kalakukkojen nimeäminen karjalaisiksi toki Savolaista ja savolaista hymähdyttää, mutta menkööt nyt. Suomennosta odotellessa!
VastaaPoistaLopetin juuri lukemisen enkä suosittele ellei ole erityiskiinnostusta johonkin aiheeseen liittyvään, elämä on keskinkertaisille kirjoille liian lyhyt. Ensimmäiset sata (?) sivua veivät mukanaan, mutta sitten alkoivat tarpeettomat ja osin piinalliset historialliset "löytöretket" ja erilaiset minun makuuni kiusallisen stereotyyppiset ihmiskuvaukset, jotka eivät oikein johtaneet mihinkään. Siinä sitten katosi vauhti. Wähä on eittämättä hyvä kertoja, mutta sivumäärä puoleen ja toimintaa kehiin!
VastaaPoistaOn jännä nähdä mitä lahden itäpuolella tuumataan. Itse ihmettelin Soanlahden lapsia jotka eivät kouluun päässeet vielä 1930-luvullakaan (tilastojen perusteella mahdollista vaikkei kyllä todennäköistä) sekä 14-vuotiaan avioliittoa aikana jolloin alle 17-vuotias nainen tarvitsi presidentin luvan. Puhumattakaan siitä kun sotilaaksi ryhtynyt poika tapasi maanviljelijäisänsä 1982 niin heti halittiin... Muutenkin lipsahtavat ihmisten henkilöt ja puheet tämän tästä kuvatusta ajasta enemmän nykyhetken Tukholman kaltaisiksi, joskin tämä tauti on aikanamme yleinen.
Vielä yksi ihmeellisyys: 1944-45 käytiin Pohjois-Suomessa, ja myös ja ehkä nimenomaan kirjan tapahtumapaikoilla Tornion kunnassa Lapin sotaa. Toimin perheen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt siirtyä Ruotsiin evakkoon, mutta muuten historiaa läpikäyvä kirja ei tästä ajasta mainitse mitään.
Kiitos kommentistasi, erittäin mielenkiintoisia havaintoja, jotka täsmäävät oman lukukokemukseni kanssa. Minuakin häiritsivät nuo yksityiskohdat, joita jäin myös ihmettelemään. Kirjailija on selvästikin kirjoittanut tämän enemmän "fiilispohjalta" ja antanut historiallisille faktoille isot piut paut. /Mari
Poista