Siirry pääsisältöön

Onko teatteri-ihmisillä parhaat muistelmat?

 

Tuossa ylläolevassa kuvassa on yhdeksän eniten sydämiä vuonna 2022 kerännyttä kuvaani instagramissa. Kukat, runot ja kirjastot näemmä viehättävät! Ja on siellä joukossa hyviä kirjojakin, Kati Outisen muistelmateoksesta pidin todella paljon ja Laura Lindstedtin Oneironista menin aivan pois tolaltani. Ai näinkin voi kirjoittaa?!

Luin vuoden aikana noin 60 kirjaa ja joukossa oli muutamakin sykähdyttävä lukukokemus, niistä enemmän ensi kerralla. Mutta nyt fiilistelen teatterimaailmassa, aivan kuten vuoden alussa Kati Outisen kirjan löytäessäni. En ole mikään erityisen ahkera teatterissa kävijä, mutta näyttelijäelämäkerrat kiinnostavat aina. Jostakin syystä juuri näyttelijöillä on aina ne parhaat jutut...

En ole tainnut vieläkään oikein toipua Mikael Persbrandtin rehellisestä tilityksestä, jossa alkoholia, kokaiinia ja seksiä kulutettiin enemmän kuin kohtuullisesti. Demi Moore kertoi omasta rikkinäisestä lapsuudestaan ja Hollywoodin varjopuolista, Stina Ekbladin kirja oli puolestaan ylistys runoudelle, hänen ansiostaan rohkaistuin lukemaan runoja ääneen täällä kotona.

Aloin viime kesänä kuunnella Johanna Venhon kirjoittamaa kirjaa Martti Suosalon elämästä. Hurmaannuin täysillä, varsinkin kun Suosalo on itse äänikirjan lukijana. Kävin Suosalon kanssa heinäkuussa mustikkametsässä, mutta sitten alkoi taas syyskiireet ja kirja jäi puoleenväliin. Nyt joululomalla olemme käyneet metsäkävelyillä ja olen saanut kuunneltua kirjan loppuun. Mikä nautinto!

Suosalo kertoo kirjassaan tietysti kaikki pakolliset lapsuus- ja nuoruuskuviot, mutta erityisen yksityiskohtaisesti hän kertoo näyttelijäntyöstään. Suosalolle näyttelijäntyö ei ole glamuuria tai boheemielämää vaan ihan rehellistä käsityöläisen hommaa, jossa on kuitenkin tietty mystiikan verho. Suosalo kertoo useita esimerkkejä, joissa hän pääsee työssään toteuttamaan illuusionomaisia kohtauksia. Hän kertoo myös näyttelijän ja yleisön suhteesta, joka on tietysti aivan olennainen osa teatteriesitystä. Suosalon mukaan tuossa suhteessa voi olla myös seksuaalista virettä.

Kirjassa pääsevät ääneen Suosalon tulkitsemina tärkeät henkilöt lapsuusperheestä ja serkuista aina Jouko Turkkaan asti. Luulenpa muuten, että näin lämmihenkistä muistelua Turkasta ei taida toista olla. Suosalo ei hymistele, mutta antaa myös sen arvon, joka opettajalle kuuluu. 

Jos kirja kiinnostaa, suosittelen erityisesti äänikirjaversiota. 

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022)

Sain tässä joululomalla kurkistaa myös brittiläisen teatterin maailmaan. En ole mikään suurempi komisario Morse -fani, joten tämä näyttelijä John Thaw'sta kertova kirja on ehkä yllättävä valinta. Mutta antakaas kun selitän!

Olen jo muutaman vuoden seurannut tv-sarjaa "Great Canal Journeys", jossa näyttelijät ja aviopari Timothy West ja Prunella Scales kiertävät Englannin kanavia ja myöhemmissä osissa myös ulkomaiden vesireittejä. Scales sairastui kuitenkin Alzheimeriin ja nyt sarjaa jatkaa uusi parivaljakko, ystävykset Sheila Hancock, joka on näyttelijä sekä toimittaja-kirjailija Gyles Brandreth. 

Kiinnostuin erityisesti Hancockista, joka täyttää pian 90 vuotta, mutta näyttää käsittämättömän elinvoimaiselta. Nopea googlaus paljasti Hancockin olleen naimisissa "komisario Morsen" kanssa tämän kuolemaan asti ja Hancock on myös kirjoittanut kirjan pariskunnan elämästä. Onneksi se löytyi lähikirjaston makasiinista!

Kirja on kertomus sekä Hancockin että Thawn'n elämästä ja käy läpi molempien lapsuus- ja nuoruusvuodet, kunnes jossakin vaiheessa elämäntaipaleet yhdistyvät. Mutta kirjan kannessa komeilee John Thaw, minkä ymmärrän toki kirjan kustantajan näkökulmasta, vaikkakin Sheila Hancockin puolesta harmittaa. Hancock oli kuitenkin Thaw'n tavatessaan  töidensä ansiosta se tunnetumpi osapuoli ja kaiken lisäksi paremmin palkattukin. Thaw'takin kismitti, että uran alkuvaiheessa, päästyään "Kuka kukin on" -kirjaan, hänen kohdallaan luki lyhyesti "Katso Sheila Hancock".

Mutta tilanne kääntyi lopulta päälaelleen kun Thaw sai ensimmäisen poliisiroolinsa The Sweeney -sarjassa, josta tuli supersuosittu. Ja maailmanlaajuinen läpimurto tulikin sitten komisario Morsen roolin myötä.

Hancock kertoo huumorilla elämästä sodanjälkeisessä Englannissa, joka oli monella tapaa miesten maailma. Nuori Sheila ymmärtää jo varhain, ettei hänen nenällään ja pituudellaan saada pääosia, mutta huumorin taitajana hän sai näkyvyyttä erityisesti televisiossa. Hiukan myöhemmin Hancock ryhtyy aktiivisesti ajamaan naisasiaa ja tästä olisin mielelläni lukenut enemmänkin, mutta koska kirjan päähenkilö on siis aviomies John Thaw, ei Hancock mene pintaa syvemmälle. 

Kirjassa kerrotaan myös muistelujen lomassa päiväkirjamerkinnöin Thaw'n kuolemasta. Tämä kuoli v. 2002 sairastuttuaan ruokatorven syöpään. Hancockin kirja ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja on tietysti suunnattu ennen kaikkea komisario Morsea kaipaamaan jääneille faneille. Mutta teatterista ja ylipäänsä brittikulttuurista kiinnostuneille kirja on mielenkiintoista luettavaa.

Sheila Hancock: The Two of Us - My Life with John Thaw (Bloomsbury 2004)

Mutta Sheila Hancock ei jätä minua rauhaan. Satuin löytämään kirjaston elokuvapalvelusta elokuvan, jossa Hancock näyttelee pääroolin. Miehensä kuoleman jälkeen kahdeksankymppinen Mrs Edith Moore, Edie, päättää toteuttaa vuosikymmenten aikaisen haaveensa ja lähteä Skotlantiin, tarkoituksena nousta Suilven-vuorelle. The Guardian-lehden haastattelusta luen, että Hancock näyttelee roolin ilman teknisiä kikkaskonsteja. Silloin vielä 85-vuotias näyttelijä tarpoo pitkin nummia ja vuorenrinteitä, hyväkuntoinen kun on. Mikä nainen!

Kommentit

  1. Johanna Venho on ainakin fiktion ja runouden puolella taitava kirjoittaja, joten en epäile etteikö Suosalo-kirjakin ole nautinto. Itseäni ei vain juuri se teos kiinnosta, olen vähän turhan nuori Suosalon faniksi. :)

    Sheila Hancockin kyky vaeltaa vielä tuossa iässä on kyllä kunnioitettavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tuossa Suosalon kirjassa oli suuri osa nautintoa juuri se, että hän kommentoi tapahtumia 80- ja 90- luvuilta, esimerkiksi juuri Jouko Turkkaa, joka ei kai nuoremmille taida olla enää niin tuttu nimi? Mutta 80-luvun lopulla teatterikoulu oli varsinainen myrskyn keskus ja ainainen puheenaihe.

      Poista
    2. Kyllä toki Turkka on tuttu hahmona, samoin pääpiirteittäin teatterikoulun kuohunnat. Mutta veikkaan, että kovin monelle itseäni nuoremmalle eivät ehkä olekaan.

      Poista
  2. Ai niin, Demi Mooren kirja minun pitää ehdottomasti lukea! Täytyykin heti mennä katsomaan saako sen meidän kirjastosta (no saa, jee!).

    Tuo Edie-elokuva minun piti taannoin katsoa, mutta ilmeisesti unohdin. Minua kiinnosti myös kovasti se, että Hancock tosiaan patikoi itse eri paikkoihin eikä käyttänyt mitään stuntteja. Muistelisin, että hänellä kaiken lisäksi on korkeanpaikankammo.

    Rentoa vuoden viimeistä päivää ja paljon ilonhetkiä tulevalle vuodelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hancock mainitsee tosiaan tuossa Guardianin haastattelussa, että hän kärsii korkeanpaikankammosta. Sain muuten tuosta elokuvasta nyt inspiraation, että alan harrastaa vaeltamista aktiivisemmin niin olen sitten ysikymppisenä yhtä hyvässä kunnossa kuin Sheila Hancock. Life goals 😀

      Kiitos samoin, mukavaa loppuvuotta ja onnellista uutta sellaista!!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...