Siirry pääsisältöön

Kirjasto - tuo tunnelatausten temppeli!

 

Kävimme Annie Ernaux'n kanssa kirjastossa. Tosin eri aikaan ja ihan eri kirjastoissakin, mutta molemmille näytti vierailu olevan ikimuistoinen kokemus. Annielle tosin enemmän myönteisellä tavalla.

Kuten kerroin joulukalenteriluukussani, Nobel-palkitut kirjailijat ovat jo vuosikymmenten ajan saaneet kutsun Rinkebyn ja Tenstan kirjastoon, jossa he saavat tavata koululaisia. Nämä ovat odottaneet vierailua koko syksyn ja valmistaneet kirjailijalle kansion, jossa on piirustuksia ja tekstejä tämän tuotannosta.

Myös Annie Ernaux otti kutsun vastaan ja mediatietojen mukaan hän viihtyi siellä pitkään. Kirjailija kertoi, että koululaisten tapaaminen oli kaikin tavoin Nobel-viikon huippukohta. Ja kuvistakin näkee, että Ernaux on harvinaisen hyväntuulisen tuntuinen. 

**

Sitten siihen minun kirjastokäyntiini... Hyllyyn oli kasaantunut pino myöhästyneitä kirjoja, jotka piti palauttaa. Olin niitä uusinut, kunnes uusintakertoja ei ollut enää jäljellä. Mutta pitkittyneen covidin ja kaikkien kiireiden vuoksi en vain ennättänyt koko syksynä kirjastoon. 

Mutta nyt otin ihan asiakseni palauttaa kirjat, vaikkakin se vaati erillisen tunnelbana-reissun Tukholman kaupunginkirjastoon. Katsoin vielä tililtäni, että sakkomaksuja oli kertynyt 60 kruunua.

Kirjat palautettuani kävin vielä katsomassa löytyisikö uusia mielenkiintoisia kirjoja, mutta kun yritin niitä itsepalvelupisteessä lainata sain viestin, että lainaus ei onnistu. Sakkomaksut ylittivät sallitun rajan.

Niinpä sitten palvelupisteelle, jossa kirjastovirkailija ottaa tietoni ja katsoo tilanteen. Yhtäkkiä tunnelma sähköistyy...

- Täällä onkin aika hirveä summa näitä sakkoja. 650 kruunua! Virkailija katsoo minuun säikähtynein katsein.

- Miten niin 650 kruunua?! Katsoin juuri ennen tänne lähtöä, että summa oli vain 60 kruunua. Eihän tällaisia summia voi olla! Onko teillä korotettu sakkomaksuja?

-  No, se lopullinen summa tulee näkyviin vasta kun kirjat on palautettu. Yhdestä kirjasta menee maksimissaan 100 kruunua, mutta koska sinulla oli niin monta kirjaa niin niistä kertyy...

- Okei, onhan se sitten maksettava. Ei auta...

- Toivottavasti kuitenkin käyt vielä kirjastossa! virkailija tsemppaa.

- Toki, toki! En tulisi toimeen ilman kirjastoa!

- Ja ehkä otit tästä nyt opiksesi! kirjastovirkailija vielä yrittää.

Mutta silloin silmissäni salamoi. Ai ottaa opiksi mistä? Että et sairastu, tai et joudu keskelle työkiireistä syksyä? Tai ehkä otat opiksesi, etkä kuljettele lastasi harrastuksiin ja kavereille harva se ilta?

- Sairastin pitkään covidia! kivahdan ja käännyn kannoillani.

Odotan selkäni takaa huudahdusta "No mutta siinä tapauksessa voidaan perua sakko!". Mutta huutoa ei kuulu. Koronakortin heiluttaminen ei selvästikään tehoa enää. 

Lähdin kirjastosta 650 kruunua köyhempänä ja muutamaa uutta lainakirjaa rikkaampana. Mielessäni laskin kuinka monta uutta kirjaa pitää olla ostamatta, että sakkokulut tulee kuitattua. Ja lohdutin itseäni ajatuksella, että tulipa kerrankin sponssattua kirjastolaitosta ihan kelpo summalla! Oikea kulttuurimesenaatti!



Kommentit

  1. Oivoi, se jotenkin aina kauhistuttaa jos on velkaa nimenomaan kirjastolle! Tai ainakin itselleni tulee kaamea olo siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi näitä sakkoja voi maksaa nykyään myös kirjaston kotisivulla, ilman että tarvitsee kohdata kirjastovirkailijan säälivää katsetta. Ja niin olisin tehnyt tässäkin tapauksessa jos olisin tiennyt mistä hirmusummasta on kyse 😬

      Poista
  2. Oj! Enpä valita omasta viiden euron velastani, jota en näemmä saa maksettua pois. Tuo Tukholman kaupunginkirjasto on upea. Viimeksi kesäkuussa oikein astuin järkkäri kourassa sisään vain tajutakseni paikan olleen remontissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella, viisi euroa on pikkusumma tämän rinnalla 😅 Oli pakko maksaa, koska Tukholman kirjastossa on enemmän valinnanvaraa kuin kotikuntani kirjastossa, esimerkiksi suomenkielisten kirjojen osalta, joten en todellakaan halua olla lainauskiellossa. No, kalliit oppirahat...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...