Siirry pääsisältöön

Kirjasto - tuo tunnelatausten temppeli!

 

Kävimme Annie Ernaux'n kanssa kirjastossa. Tosin eri aikaan ja ihan eri kirjastoissakin, mutta molemmille näytti vierailu olevan ikimuistoinen kokemus. Annielle tosin enemmän myönteisellä tavalla.

Kuten kerroin joulukalenteriluukussani, Nobel-palkitut kirjailijat ovat jo vuosikymmenten ajan saaneet kutsun Rinkebyn ja Tenstan kirjastoon, jossa he saavat tavata koululaisia. Nämä ovat odottaneet vierailua koko syksyn ja valmistaneet kirjailijalle kansion, jossa on piirustuksia ja tekstejä tämän tuotannosta.

Myös Annie Ernaux otti kutsun vastaan ja mediatietojen mukaan hän viihtyi siellä pitkään. Kirjailija kertoi, että koululaisten tapaaminen oli kaikin tavoin Nobel-viikon huippukohta. Ja kuvistakin näkee, että Ernaux on harvinaisen hyväntuulisen tuntuinen. 

**

Sitten siihen minun kirjastokäyntiini... Hyllyyn oli kasaantunut pino myöhästyneitä kirjoja, jotka piti palauttaa. Olin niitä uusinut, kunnes uusintakertoja ei ollut enää jäljellä. Mutta pitkittyneen covidin ja kaikkien kiireiden vuoksi en vain ennättänyt koko syksynä kirjastoon. 

Mutta nyt otin ihan asiakseni palauttaa kirjat, vaikkakin se vaati erillisen tunnelbana-reissun Tukholman kaupunginkirjastoon. Katsoin vielä tililtäni, että sakkomaksuja oli kertynyt 60 kruunua.

Kirjat palautettuani kävin vielä katsomassa löytyisikö uusia mielenkiintoisia kirjoja, mutta kun yritin niitä itsepalvelupisteessä lainata sain viestin, että lainaus ei onnistu. Sakkomaksut ylittivät sallitun rajan.

Niinpä sitten palvelupisteelle, jossa kirjastovirkailija ottaa tietoni ja katsoo tilanteen. Yhtäkkiä tunnelma sähköistyy...

- Täällä onkin aika hirveä summa näitä sakkoja. 650 kruunua! Virkailija katsoo minuun säikähtynein katsein.

- Miten niin 650 kruunua?! Katsoin juuri ennen tänne lähtöä, että summa oli vain 60 kruunua. Eihän tällaisia summia voi olla! Onko teillä korotettu sakkomaksuja?

-  No, se lopullinen summa tulee näkyviin vasta kun kirjat on palautettu. Yhdestä kirjasta menee maksimissaan 100 kruunua, mutta koska sinulla oli niin monta kirjaa niin niistä kertyy...

- Okei, onhan se sitten maksettava. Ei auta...

- Toivottavasti kuitenkin käyt vielä kirjastossa! virkailija tsemppaa.

- Toki, toki! En tulisi toimeen ilman kirjastoa!

- Ja ehkä otit tästä nyt opiksesi! kirjastovirkailija vielä yrittää.

Mutta silloin silmissäni salamoi. Ai ottaa opiksi mistä? Että et sairastu, tai et joudu keskelle työkiireistä syksyä? Tai ehkä otat opiksesi, etkä kuljettele lastasi harrastuksiin ja kavereille harva se ilta?

- Sairastin pitkään covidia! kivahdan ja käännyn kannoillani.

Odotan selkäni takaa huudahdusta "No mutta siinä tapauksessa voidaan perua sakko!". Mutta huutoa ei kuulu. Koronakortin heiluttaminen ei selvästikään tehoa enää. 

Lähdin kirjastosta 650 kruunua köyhempänä ja muutamaa uutta lainakirjaa rikkaampana. Mielessäni laskin kuinka monta uutta kirjaa pitää olla ostamatta, että sakkokulut tulee kuitattua. Ja lohdutin itseäni ajatuksella, että tulipa kerrankin sponssattua kirjastolaitosta ihan kelpo summalla! Oikea kulttuurimesenaatti!



Kommentit

  1. Oivoi, se jotenkin aina kauhistuttaa jos on velkaa nimenomaan kirjastolle! Tai ainakin itselleni tulee kaamea olo siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi näitä sakkoja voi maksaa nykyään myös kirjaston kotisivulla, ilman että tarvitsee kohdata kirjastovirkailijan säälivää katsetta. Ja niin olisin tehnyt tässäkin tapauksessa jos olisin tiennyt mistä hirmusummasta on kyse 😬

      Poista
  2. Oj! Enpä valita omasta viiden euron velastani, jota en näemmä saa maksettua pois. Tuo Tukholman kaupunginkirjasto on upea. Viimeksi kesäkuussa oikein astuin järkkäri kourassa sisään vain tajutakseni paikan olleen remontissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella, viisi euroa on pikkusumma tämän rinnalla 😅 Oli pakko maksaa, koska Tukholman kirjastossa on enemmän valinnanvaraa kuin kotikuntani kirjastossa, esimerkiksi suomenkielisten kirjojen osalta, joten en todellakaan halua olla lainauskiellossa. No, kalliit oppirahat...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen