Siirry pääsisältöön

Stina Ekbladin runolliset muistelmat ja paluu arkeen

 

Takaisin arjessa. Työkone esille ja sähköpostin putsaamista, uuden alkavan vuoden projektien mietintää, kevään deadlinet kalenteriin. Täytyy sopeutua ajatukseen, että maaliskuussa alkanut etätyöjakso jatkuu ainakin seuraavaan kesälomaan asti. Kuka olisi uskonut viime keväänä! Toisaalta suuri kiitollisuus siitä, että juuri tätä minun työtäni voi tehdä etänä.

Vähän mietin tätä tulevaa kirjavuottanikin. Eilen pistin varauslistalle kotikuntani kirjaston viime vuonna hankkimia suomenkielisiä uutuuksia, aikuisten kirjoja oli yhteensä 49 kappaletta. Ei siis mikään huima määrä mutta kirjastonväki on onnistunut hankkimaan kuitenkin ne mielenkiintoisimmat. Ja jos kaipaan jotain vähemmän tunnetumpaa kirjaa niin saan sen käsiini Tukholman Suomi-Instituutin kirjastosta. 

Katselin muuten nyt Goodreadsin kirjalistaani ja huomasin yllättäen, että kaikki minulta viime vuonna viisi tähteä saaneet kirjat olivat joko elämäkertoja tai tositapahtumiin perustuvia kirjoja. Kaksi kirjaa loistaa kirjavuoteni 2020 yllä kuin kaksi tähteä - Elton Johnin omaelämäkerta ja Anna Kortelaisen pursuilevan säkenöivä kirja Sara Hildénistä. Molemmissa kirjoissa pidin juuri kirjojen lennokkaasta ja humoristisesta tyylistä, joka uskaltaa kuitenkin ottaa esille myös traagiset tapahtumat. Elämäkerta tehoaa näköjään minuun.

Ja vuoden viimeiset päivät vietin myös loistavan omaelämäkerran parissa. Suomenruotsalainen (mutta jo usean vuosikymmenen Ruotsissa asunut) näyttelijä Stina Ekblad on julkaissut omat muistelmansa. Ja tämä ei ole todellakaan mitään perinteistä kerrontaa!

Ekblad kertoo elämäntaipaleensa mutta ei kronologisesti eikä aina ihan aiheittainkaan. Sen sijaan lukija saa istua Ekbladin kanssa kuuntelemassa tämän tarinointia - muistelua lapsuudesta Pohjanmaalla, teatterikoulusta Tanskassa, uran alkuvuosista Ruotsissa. Ja ennen kaikkea Ekbladin rakkaudesta sanoihin ja runouteen. Kirja saa paikoin ihan filosofisia ulottuvuuksia, kun Ekblad kertoo omasta suhteestaan kirjallisuuteen ja sen tulkitsemiseen.

Mutta kohta, jota kannan mukanani kirjan lukemisen jälkeenkin, on tämä:

Diktens särskilda hemlighet är att den tillhör den som läser den.

Stina Ekblad on tunnettu juuri lausujana ja tässä hän paljastaa oman metodinsa. Hän tekee runostaan omansa ja hän menee jopa niin pitkälle, että runoilijan ajatuksen runon takana voi jättää sikseen. "Otan vastuun runosta, kuin se tulisi suoraan minusta. Tältä runo kuulostaa juuri tänään, tällä nimenomaisella äänellä. Kirjoitan runon uudestaan omalla sen hetkisellä kehollani".

Ekbladille lausunta - kuten näytteleminen ylipäänsä - on kehon ja äänen kautta tulkitsemista. Ajatus on erittäin vapauttava - että minäkin voisin tulkita runoja omalla tavallani, välittämättä siitä, onko se juuri runoilijan tarkoitus lukea runo. Who cares! Tämä runo kuuluu nyt minulle! Testaan välittömästi Ekbladin teesiä lukemalla ääneen Eeva Kilpeä ja se toimii. 

Tulisiko vuodesta 2021 minullekin runon vuosi...?


"En tahdo mä katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan;
on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan." (Eino Leino)

**

Stina Ekblad: Här brusar strömmen förbi

Weyler Förlag 2020

Kommentit

  1. Harmoninen pari, Leinon säkeet ja tuo valokuva. - Stina on ihana nimi. Muistelen, että se on ekan nukkeni nimi, siitä se lämmön tunne taisi tulla minulle. Se oli sitä aikaa kun sanoin mamille illalla gonatt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana muisto! Itse en edes muista nukkieni nimiä, liekö niillä edes ollut muuta nimeä kuin Mollamaija...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Päättyvän kirjavuoden kohokohdat sekä mitä odotan uudelta vuodelta

  Nyt pistetään taas päättyvä kirjavuosi pakettiin! Siitä tulikin yllättävän runsas, olen lukenut peräti 92 kirjaa. Ja onnistuin käymään 14 maassa, tosin pääosin liikuin taas täällä Euroopassa. Mutta miehet, ne ne vain loistavat poissolollaan: naiskirjailijoita kertyi 71 ja miehiä vaivaiset 21. Mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut: luen kirjoja summamutikassa sen kummemmin suunnittelematta ja nähtävästi mieskirjailijoilla on vaikeuksia herättää huomioni. Yritän taas ensi vuonna tiirailla tarkemmin! Goodsreadsin kirjavuotta tutkiessani mieleen nousivat erityisesti seuraavat kirjat: Sydäntä sykähdyttävä kirja : Anna Funderin Wifedom - Mrs Orwell's Invisible Life oli pitkään vuoden paras lukemani kirja, mutta sitten tuli se Heini Junkkaalan Saisio-opus... Mutta Funderin kirjan päähenkilö, Eileen Blair ei jätä mieltäni rauhaan. Erityisesti mietin sitä, kuinka monta eileenia sitä onkaan maailmanhistoriassa, jotka eivät koskaan saaneet sitä tunnustusta jonka olisivat ansainneet. ...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...