Siirry pääsisältöön

Vuoden parasko jo nyt?

Jestas, tuliko tässä nyt luettua vuoden paras kirja jo ihan alkumetreillä? Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron ilmestyi kirjapinooni vasta nyt, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta ehkä tämä oli nyt se aika ja paikka, jota kirja lukijaltaan vaatii. Itselleni tämä oli joka tapauksessa lähes hypnoottinen lukukokemus.

Oneiron kertoo seitsemän naisen kohtaamisesta tuonpuoleisessa ja heidän yhteisestä lyhyestä hetkestä ennen kuin kukin vuorollaan päästää viimeisen hengenvetonsa. Tämä kuulostaa sinänsä ihan järkeenkäyvältä tarinalta (tai sitten ei...), mutta Lindstedt rakentaa tästä asetelmasta huiman spektaakkelin. Tosin Goodreadsin arvosteluja selatessani huomaan, että tämä kirja todella jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Ja aika monella oli mielessä ihan aiheellinen kysymys: mitä kirjailija tällä oikein haluaa sanoa?

En todellakaan tiedä mikä Lindstedtin sanoma on, mutta sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä. Nautin täysin siemauksin kirjan ennalta arvaamattomuudesta ja eri tyylilajien sekoituksesta. Parasta tässä kirjassa oli kunkin seitsemän naisen elämäntarinat, mutta oli myös jännittävä seurata miten Lindstedt lopulta rakentaa mieltä häkellyttävän finaalinsa.

Tätä kirjaa en taida oikeastaan edes uskalla suositella kenellekään, koska kirja näyttää avautuvan niin eri tavoin eri lukijoille. Tämän luettuani ymmärsin muuten myös miksi en koskaan oikein syttynyt Elena Ferranten Napoli-sarjalle - täysin kronologisesti etenevä kerronta lyö aivoni jotenkin lukkoon. Tällainen asteittain kuoriutuva kerronta puolestaan on mielenherkkua - ainakin siis minulle.

Oneiron palkittiin ihan aiheellisesti vuoden 2015 Finlandia-palkinnolla. Lisäksi kirjasta on ilmestynyt kehuttuja käännöksia, esimerkiksi Camilla Frostellin ruotsinnos oli paljon esillä ilmestyessään täällä Ruotsissa 2017. Lindstedtin omaperäistä kerrontaa kehuttiin, vaikkakin kirjan naishahmoja moitittiin kaavamaisiksi. 

Olin muuten myös unohtanut kaiken sen kalabaliikin, mitä kirja aiheutti - alkaen Laura Lindstedtin yhteiskuntakriittisestä Finlandia-palkintopuheesta. Luin nyt myös Koko Hubaran kirjoituksen, jossa hän syyttää Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta. Hubara, itse jemeninjuutalainen ja kirjan Shlomithin tavoin syömishäiriöistä kärsinyt, kysyy miksi Lindstedt "ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta"? 

Sattumoisin kirjapinostani löytyy tällä hetkellä brittiläisen Bernardine Evariston omaelämäkerrallinen teos 'Manifesto - On Never Giving Up', jossa tämä ensimmäinen tummaihoinen Booker-kirjapalkinnon voittanut naiskirjailija kertoo omasta identiteetistään valkoihoisen äidin ja afrikkalaisen isän 8-lapsisen katraan keskimmäisenä sekä vakaumuksellisesta  aktivismistaan rodullistettujen kirjailijoiden esilletuomiseksi.

Evaristo sivuaa myös kirjassaan kysymystä kulttuurisesta omimisesta ja ilmaisee siitä selkeän kantansa - johon myös itse yhdyn:

How can culture be owned by anyone when it is in a perpetual state of movement and metamorphosis, of permeability and responsiveness to global influences?

(Bernardine Evaristo on uusin kirjailijalöytöni, hänestä pian lisää myös täällä blogissani!)

**

Jos Oneiron oli nyt sitten SE vuoden kirja niin miten tästä eteenpäin...? Vuoden 2021 kehutuimpia kirjoja - Pirkko Saision Passiota ja Meri Valkaman Sinun, Margot - odottelen edelleen tänne paikallisiin kirjastoihin. Oma kotikirjastoni on ikävä kyllä siirtynyt hankkimaan vähemistökielen kirjoja lähinnä e-kirjoina ja niihin en ole ollenkaan ihastunut. Jonkun verran kirjoja tosin tulee kirjastoon myös paperiversiona - Oneironinkin löysin kun selasin mitä uutuuskirjoja kotikirjastoni on hankkinut viime vuosien aikana "oikeina" kirjoina. 

Oneiron pisti myös päivittäisten kävelylenkkieni ohjelman uusiksi. Olen loppuvuoden promenaadeillani kuunnellut aina jotakin äänikirjaa, mutta nyt se tuntui olevan liikaa aivosoluilleni. Niillä oli tarpeeksi työtä Oneironia sulattaessaan.

Kuuntelin sen sijaan musiikkia ja radiota - tälläkin hetkellä taas vaivaavaan Suomi-ikävään auttavat aina YLE:n Radio Suomen lähetykset! Löysin sattumalta uuden suosikkikuunneltavan, Levylautakunnan, jossa ruoditaan uusia popkappaleita. Hiukan kulloisistakin vieraista riippuen ohjelmassa on hauskaa analyysia ja mielenkiintoisia näkökulmia uuteen musiikkiin. Ja ulkosuomalaisestahan on aina hauska kuulla uutta suomalaista musiikkia.

Näihin näkymiin ja tunnelmiin!

**

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista (Teos 2015)

**


Kommentit

  1. Hienoa että Oneiron teki vaikutuksen. En ole lukenut vieläkään. Kaikki kunnia Lindstedtille ja kirjailijan oikeudelle kuvitella muita maailmoja. - Oletko löytänyt jo löytänyt koko boomer-Suomen suosikin, Muistojen bulevardin, YLE1 klo 9 joka arkiaamu? Ihanaa viihdemusiikkia ajalta jolloin isot orkesterit säestivät iskelmälaulajia. Frank Sinatra, Ella Fitzgerald, Dusty Springfield, Dean Martin, Diana Washington, Amalia Rodriguez, Charles Aznavour, Edith Piaf, Tapio Heinonen, Carola, Laila Kinnunen - arkiaamujeni sulostuttajat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistojen bulevardia kuuntelen aina kun muistan tuon alkamisajan, ihana ohjelma! Mehän ei täältä ulkomailta käsin voida kuunnella musiikkitallenteita Areenasta, mutta suorana pystyn kuuntelemaan kaikkia kanavia. Eli olen tällainen vanhanajan kuuntelija, katson kellosta milloin ohjelma alkaa 😀

      Poista
  2. Piti ihan käydä lukemassa, että mitä olin kirjoittanut kirjasta. En tykkää kun romaaneissa on henkiolentoja, joten eka osa ei sytyttänyt, kakkososa oli parempi. Pitäisi lukea kirja uudestaan. Kirja löytyy kirjahyllystäni.
    Ferrantelta luin eka osan siitä menestyssarjasta ja yritin jatkaa toistakin, mutta ei ollut minun sarjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Luin tätä samalla asenteella kuin luen esimerkiksi satuja, eli että kaikki olisi peraatteessa mahdollista vaikka itse ei oikeasti uskoisikaan.

      Poista
  3. Minäkin pidin tästä! Mieleen on jäänyt erityisesti se anoreksiasta kärsinyt nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shlomithin tarina jäi minunkin mieleeni, hän kai tavallaan oli kirjan päähenkilö.

      Poista
  4. Minä en pitänyt tästä kokonaisuutena, jotkut osat olivat kyllä hyviä. Mielestäni kirjan naisten elämästä olisi saanut monta hyvää erillistä romaania.
    Tuonpuoleisen kuvaukset tuntuivat minusta tahattoman koomisilta, se miten siellä liikuttiin kierähdellen ja siksakaten ja miten vielä väännettiin pikku kakat ennen kuin muututtiin kokonaan hengeksi. Tällaisena se on jäänyt muistiini. Yleensä menen täysillä mukaan fantasiakuvauksiin, joten jokin tässä tökki minulla vastaan, ihan kuin se scifi olisi turha lisä, kun siellä pohjalla on niin hyviä tarinoita ja naisten elämät olisivat voineet sivuta toisiaan myös tosielämän leirinuotioilla.

    Levylautakunta, Leenan mainitsema Muistojen Bulevardi ja Euroopan valot tarjoavat tasokasta viihdemusiikkia. Euroopan valoissa on lisäksi tuttuja lauluja erikoisemmilla eurooppalaisilla kielillä esitettyinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, jokaisesta naisesta olisi saanut oman romaanin kirjoitettua, varsinkin Polinasta olisin halunnut tietää lisää.

      Euroopan valot on nyt myös laitettu kuuntelulistalle!

      Poista
    2. Piti vielä sanomani, että minulle kävi päinvastoin - pidin kokonaisuudesta vaikka siellä olikin välillä vähemmän innostavia osioita (esim. pitkä kuvaus kävelyreitistä New Yorkissa). Mutta luin tämän kirjan suu hämmästyksestä ammollaan, mitä ei ole tapahtunut aikoihin 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...