Siirry pääsisältöön

Vuoden parasko jo nyt?

Jestas, tuliko tässä nyt luettua vuoden paras kirja jo ihan alkumetreillä? Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron ilmestyi kirjapinooni vasta nyt, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta ehkä tämä oli nyt se aika ja paikka, jota kirja lukijaltaan vaatii. Itselleni tämä oli joka tapauksessa lähes hypnoottinen lukukokemus.

Oneiron kertoo seitsemän naisen kohtaamisesta tuonpuoleisessa ja heidän yhteisestä lyhyestä hetkestä ennen kuin kukin vuorollaan päästää viimeisen hengenvetonsa. Tämä kuulostaa sinänsä ihan järkeenkäyvältä tarinalta (tai sitten ei...), mutta Lindstedt rakentaa tästä asetelmasta huiman spektaakkelin. Tosin Goodreadsin arvosteluja selatessani huomaan, että tämä kirja todella jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Ja aika monella oli mielessä ihan aiheellinen kysymys: mitä kirjailija tällä oikein haluaa sanoa?

En todellakaan tiedä mikä Lindstedtin sanoma on, mutta sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä. Nautin täysin siemauksin kirjan ennalta arvaamattomuudesta ja eri tyylilajien sekoituksesta. Parasta tässä kirjassa oli kunkin seitsemän naisen elämäntarinat, mutta oli myös jännittävä seurata miten Lindstedt lopulta rakentaa mieltä häkellyttävän finaalinsa.

Tätä kirjaa en taida oikeastaan edes uskalla suositella kenellekään, koska kirja näyttää avautuvan niin eri tavoin eri lukijoille. Tämän luettuani ymmärsin muuten myös miksi en koskaan oikein syttynyt Elena Ferranten Napoli-sarjalle - täysin kronologisesti etenevä kerronta lyö aivoni jotenkin lukkoon. Tällainen asteittain kuoriutuva kerronta puolestaan on mielenherkkua - ainakin siis minulle.

Oneiron palkittiin ihan aiheellisesti vuoden 2015 Finlandia-palkinnolla. Lisäksi kirjasta on ilmestynyt kehuttuja käännöksia, esimerkiksi Camilla Frostellin ruotsinnos oli paljon esillä ilmestyessään täällä Ruotsissa 2017. Lindstedtin omaperäistä kerrontaa kehuttiin, vaikkakin kirjan naishahmoja moitittiin kaavamaisiksi. 

Olin muuten myös unohtanut kaiken sen kalabaliikin, mitä kirja aiheutti - alkaen Laura Lindstedtin yhteiskuntakriittisestä Finlandia-palkintopuheesta. Luin nyt myös Koko Hubaran kirjoituksen, jossa hän syyttää Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta. Hubara, itse jemeninjuutalainen ja kirjan Shlomithin tavoin syömishäiriöistä kärsinyt, kysyy miksi Lindstedt "ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta"? 

Sattumoisin kirjapinostani löytyy tällä hetkellä brittiläisen Bernardine Evariston omaelämäkerrallinen teos 'Manifesto - On Never Giving Up', jossa tämä ensimmäinen tummaihoinen Booker-kirjapalkinnon voittanut naiskirjailija kertoo omasta identiteetistään valkoihoisen äidin ja afrikkalaisen isän 8-lapsisen katraan keskimmäisenä sekä vakaumuksellisesta  aktivismistaan rodullistettujen kirjailijoiden esilletuomiseksi.

Evaristo sivuaa myös kirjassaan kysymystä kulttuurisesta omimisesta ja ilmaisee siitä selkeän kantansa - johon myös itse yhdyn:

How can culture be owned by anyone when it is in a perpetual state of movement and metamorphosis, of permeability and responsiveness to global influences?

(Bernardine Evaristo on uusin kirjailijalöytöni, hänestä pian lisää myös täällä blogissani!)

**

Jos Oneiron oli nyt sitten SE vuoden kirja niin miten tästä eteenpäin...? Vuoden 2021 kehutuimpia kirjoja - Pirkko Saision Passiota ja Meri Valkaman Sinun, Margot - odottelen edelleen tänne paikallisiin kirjastoihin. Oma kotikirjastoni on ikävä kyllä siirtynyt hankkimaan vähemistökielen kirjoja lähinnä e-kirjoina ja niihin en ole ollenkaan ihastunut. Jonkun verran kirjoja tosin tulee kirjastoon myös paperiversiona - Oneironinkin löysin kun selasin mitä uutuuskirjoja kotikirjastoni on hankkinut viime vuosien aikana "oikeina" kirjoina. 

Oneiron pisti myös päivittäisten kävelylenkkieni ohjelman uusiksi. Olen loppuvuoden promenaadeillani kuunnellut aina jotakin äänikirjaa, mutta nyt se tuntui olevan liikaa aivosoluilleni. Niillä oli tarpeeksi työtä Oneironia sulattaessaan.

Kuuntelin sen sijaan musiikkia ja radiota - tälläkin hetkellä taas vaivaavaan Suomi-ikävään auttavat aina YLE:n Radio Suomen lähetykset! Löysin sattumalta uuden suosikkikuunneltavan, Levylautakunnan, jossa ruoditaan uusia popkappaleita. Hiukan kulloisistakin vieraista riippuen ohjelmassa on hauskaa analyysia ja mielenkiintoisia näkökulmia uuteen musiikkiin. Ja ulkosuomalaisestahan on aina hauska kuulla uutta suomalaista musiikkia.

Näihin näkymiin ja tunnelmiin!

**

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista (Teos 2015)

**


Kommentit

  1. Hienoa että Oneiron teki vaikutuksen. En ole lukenut vieläkään. Kaikki kunnia Lindstedtille ja kirjailijan oikeudelle kuvitella muita maailmoja. - Oletko löytänyt jo löytänyt koko boomer-Suomen suosikin, Muistojen bulevardin, YLE1 klo 9 joka arkiaamu? Ihanaa viihdemusiikkia ajalta jolloin isot orkesterit säestivät iskelmälaulajia. Frank Sinatra, Ella Fitzgerald, Dusty Springfield, Dean Martin, Diana Washington, Amalia Rodriguez, Charles Aznavour, Edith Piaf, Tapio Heinonen, Carola, Laila Kinnunen - arkiaamujeni sulostuttajat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistojen bulevardia kuuntelen aina kun muistan tuon alkamisajan, ihana ohjelma! Mehän ei täältä ulkomailta käsin voida kuunnella musiikkitallenteita Areenasta, mutta suorana pystyn kuuntelemaan kaikkia kanavia. Eli olen tällainen vanhanajan kuuntelija, katson kellosta milloin ohjelma alkaa 😀

      Poista
  2. Piti ihan käydä lukemassa, että mitä olin kirjoittanut kirjasta. En tykkää kun romaaneissa on henkiolentoja, joten eka osa ei sytyttänyt, kakkososa oli parempi. Pitäisi lukea kirja uudestaan. Kirja löytyy kirjahyllystäni.
    Ferrantelta luin eka osan siitä menestyssarjasta ja yritin jatkaa toistakin, mutta ei ollut minun sarjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Luin tätä samalla asenteella kuin luen esimerkiksi satuja, eli että kaikki olisi peraatteessa mahdollista vaikka itse ei oikeasti uskoisikaan.

      Poista
  3. Minäkin pidin tästä! Mieleen on jäänyt erityisesti se anoreksiasta kärsinyt nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shlomithin tarina jäi minunkin mieleeni, hän kai tavallaan oli kirjan päähenkilö.

      Poista
  4. Minä en pitänyt tästä kokonaisuutena, jotkut osat olivat kyllä hyviä. Mielestäni kirjan naisten elämästä olisi saanut monta hyvää erillistä romaania.
    Tuonpuoleisen kuvaukset tuntuivat minusta tahattoman koomisilta, se miten siellä liikuttiin kierähdellen ja siksakaten ja miten vielä väännettiin pikku kakat ennen kuin muututtiin kokonaan hengeksi. Tällaisena se on jäänyt muistiini. Yleensä menen täysillä mukaan fantasiakuvauksiin, joten jokin tässä tökki minulla vastaan, ihan kuin se scifi olisi turha lisä, kun siellä pohjalla on niin hyviä tarinoita ja naisten elämät olisivat voineet sivuta toisiaan myös tosielämän leirinuotioilla.

    Levylautakunta, Leenan mainitsema Muistojen Bulevardi ja Euroopan valot tarjoavat tasokasta viihdemusiikkia. Euroopan valoissa on lisäksi tuttuja lauluja erikoisemmilla eurooppalaisilla kielillä esitettyinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, jokaisesta naisesta olisi saanut oman romaanin kirjoitettua, varsinkin Polinasta olisin halunnut tietää lisää.

      Euroopan valot on nyt myös laitettu kuuntelulistalle!

      Poista
    2. Piti vielä sanomani, että minulle kävi päinvastoin - pidin kokonaisuudesta vaikka siellä olikin välillä vähemmän innostavia osioita (esim. pitkä kuvaus kävelyreitistä New Yorkissa). Mutta luin tämän kirjan suu hämmästyksestä ammollaan, mitä ei ole tapahtunut aikoihin 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaunis maailma, missä olet? - Laimeaa ihmissuhdedraamaa

  Irlantilaisen Sally Rooneyn uusin romaani löysi luokseni tällä kertaa englanninkielisenä. Luin hänen kaksi aikaisempaa teostaan ruotsinkielisinä käännöksinä ja lievä varauksellisuuteni saattoi johtua kielellisistä esteistä, näin ainakin halusin uskoa. Sillä vaikka pidin Rooneyn tyylistä ja eri tasoilla leikittelevästä kerronnasta niin jotenkin tunsin itseni kuitenkin ulkopuoliseksi. Mutta nyt tämän uusimman luettuani minun on todettava, että tuo lukijan hiukan ulkopuoliseksi jättävä kertojan ääni lienee tarkoituskin. Rooneyn tämänkertaiset päähenkilöt Eileen ja Alice voivat kääntää sielunsa nurin silmieni edessä, mutta jään jälleen kylmäksi. Mutta kiinnostukseni he herättävät, nämä kaksi kolmekymppistä elämän suuria kysymyksiä pohtivaa naista. Rooneyn romaanin rakenne on selkeä: eri paikkakunnilla tilapäisesti asuvat ystävykset kirjoittavat toisilleen pitkiä sähköpostiviestejä, joissa he pohtivat isoja kysymyksiä kuten kulutusyhteiskuntaa, politiikkaa ja ympäristöongelmia. Lisäksi he

Lukuvuoden tilinpäätös

  Tänään on vuoden viimeinen päivä ja huomenna kaikki alkaa taas alusta! Kirjavuoren kerryttäminen, upeiden lukuelämysten jahtaaminen, hienojen kirjakuvien näppääminen. Lukeminen on nykyään sosiaalisen median ansiosta mukavan yhteisöllistä, enää ei tarvitse istua kököttää yksin kirjan kanssa vaan ympärillä on valtava kirjaharrastajien verkosto. Ja tietysti sitä haluaa jakaa omia lukukokemuksia kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mikä sitten saattaa välillä stressatakin... Vuosi sitten päätin, että lukisin tänä vuonna kirjoja vähintään 20 eri maasta. Se lupaus ei toteutunut. Kuten ei myöskään se suunnitelma, että kirjoittaisin tänne blogiini kerran viikossa, ikäänkuin viikkoraportin sen sijaan että kirjoittaisin postauksen aina kustakin kirjasta. Blogipostauksia kertyi vajaa 30, mikä on kyllä sekin oikein hyvä. Syksyllä esimerkiksi juutuin lukemaan Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa, enkä oikein jaksanut siitä joka viikko jankuttaa. Ja sitten oli viikkoja, jolloin en lukenut yhtään mitään

Kiiruhda rakastamaan! - Alex Schulmanin esikoisteos 'Skynda att älska'

  Vuoden lopulla ilmestyneet kirjabloggaajien Vuoden parhaat -postaukset nostivat esille yhden selkeän tähden - ruotsalaisen Alex Schulmanin ja tämän uusimman romaanin 'Överlevarna' (suomennettuna 'Eloonjääneet', Nemo 2021). Olen lukenut pari aikaisempaa Schulmanin kirjaa, mutta tätä uusinta en ole vielä ehtinyt hankkia käsiini. Täytyy myös tunnustaa, että Schulmanin ristiriitainen julkinen imago täällä Ruotsissa vaikuttaa edelleen lukuhaluihini. Schulman tuli julkisuuteen 00-luvun puolivälissä mm. blogillaan, jossa hän kommentoi hyvinkin räväkästi ajankohtaisia tapahtumia ja julkisuuden henkilöitä. Lisäksi hän oli seurapiiripalstojen vakioseurattava yhdessä vauhdikkaan puolisonsa kanssa. Ohjelmassa oli myös mahtipontiset häät, vaikkakin avioero astui voimaan jo vuoden kuluttua. Schulman oli siinä vaiheessa tavannut nykyisen puolisonsa, jonka kanssa hänellä on nykyään kolme lasta. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä Schulman alkoi kirjoittaa uutta blogia, Att vara Charlie Sc

Kati Outisen mukana teatterimaailman kulisseissa

  Näyttelijä Kati Outisen muistelmakirja ei ollut millään kirjalistallani, tuskin olin edes huomannut kirjan ilmestymistä. Ja tästä voin kyllä syyttää lähinnä itseäni, minäkin bongailen useimmiten niitä kirjoja, joista iltapäivälehdet repivät otsikoita. Outisen kirjasta ei ole otsikoita tehty ja se johtuu varmasti siitä, että Outisen kirja on harvinaisen lämminhenkinen ja sympaattinen kuvaus teatterimaailmasta ja sen tekijöistä.  Outisella ei tunnu olevan paljoakaan hampaankolossa ja jos on, ne kohdat ohitetaan lyhyesti eikä jäädä märehtimään. Tässä kirjassa etuallalla ovat kaikki ne upeat kollegat, oppilaat ja perheenjäsenet, jotka ovat olleet tärkeitä Outiselle tämän elämän aikana. Kirja ei ole myöskään mikään perinteinen kronologisesti etenevä muistelmateos. Outinen oli siivoamassa omia vuosikymmenten aikaisia muistiinpanojaan, lippusiaan ja lappusiaan, kun sai yllättäen soiton kustantamosta, joka ehdotti muistelmia. Outinen oli tavallaan itse muisteluprosessin jo aloittanutkin, jot