Siirry pääsisältöön

Vuoden parasko jo nyt?

Jestas, tuliko tässä nyt luettua vuoden paras kirja jo ihan alkumetreillä? Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron ilmestyi kirjapinooni vasta nyt, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta ehkä tämä oli nyt se aika ja paikka, jota kirja lukijaltaan vaatii. Itselleni tämä oli joka tapauksessa lähes hypnoottinen lukukokemus.

Oneiron kertoo seitsemän naisen kohtaamisesta tuonpuoleisessa ja heidän yhteisestä lyhyestä hetkestä ennen kuin kukin vuorollaan päästää viimeisen hengenvetonsa. Tämä kuulostaa sinänsä ihan järkeenkäyvältä tarinalta (tai sitten ei...), mutta Lindstedt rakentaa tästä asetelmasta huiman spektaakkelin. Tosin Goodreadsin arvosteluja selatessani huomaan, että tämä kirja todella jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Ja aika monella oli mielessä ihan aiheellinen kysymys: mitä kirjailija tällä oikein haluaa sanoa?

En todellakaan tiedä mikä Lindstedtin sanoma on, mutta sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä. Nautin täysin siemauksin kirjan ennalta arvaamattomuudesta ja eri tyylilajien sekoituksesta. Parasta tässä kirjassa oli kunkin seitsemän naisen elämäntarinat, mutta oli myös jännittävä seurata miten Lindstedt lopulta rakentaa mieltä häkellyttävän finaalinsa.

Tätä kirjaa en taida oikeastaan edes uskalla suositella kenellekään, koska kirja näyttää avautuvan niin eri tavoin eri lukijoille. Tämän luettuani ymmärsin muuten myös miksi en koskaan oikein syttynyt Elena Ferranten Napoli-sarjalle - täysin kronologisesti etenevä kerronta lyö aivoni jotenkin lukkoon. Tällainen asteittain kuoriutuva kerronta puolestaan on mielenherkkua - ainakin siis minulle.

Oneiron palkittiin ihan aiheellisesti vuoden 2015 Finlandia-palkinnolla. Lisäksi kirjasta on ilmestynyt kehuttuja käännöksia, esimerkiksi Camilla Frostellin ruotsinnos oli paljon esillä ilmestyessään täällä Ruotsissa 2017. Lindstedtin omaperäistä kerrontaa kehuttiin, vaikkakin kirjan naishahmoja moitittiin kaavamaisiksi. 

Olin muuten myös unohtanut kaiken sen kalabaliikin, mitä kirja aiheutti - alkaen Laura Lindstedtin yhteiskuntakriittisestä Finlandia-palkintopuheesta. Luin nyt myös Koko Hubaran kirjoituksen, jossa hän syyttää Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta. Hubara, itse jemeninjuutalainen ja kirjan Shlomithin tavoin syömishäiriöistä kärsinyt, kysyy miksi Lindstedt "ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta"? 

Sattumoisin kirjapinostani löytyy tällä hetkellä brittiläisen Bernardine Evariston omaelämäkerrallinen teos 'Manifesto - On Never Giving Up', jossa tämä ensimmäinen tummaihoinen Booker-kirjapalkinnon voittanut naiskirjailija kertoo omasta identiteetistään valkoihoisen äidin ja afrikkalaisen isän 8-lapsisen katraan keskimmäisenä sekä vakaumuksellisesta  aktivismistaan rodullistettujen kirjailijoiden esilletuomiseksi.

Evaristo sivuaa myös kirjassaan kysymystä kulttuurisesta omimisesta ja ilmaisee siitä selkeän kantansa - johon myös itse yhdyn:

How can culture be owned by anyone when it is in a perpetual state of movement and metamorphosis, of permeability and responsiveness to global influences?

(Bernardine Evaristo on uusin kirjailijalöytöni, hänestä pian lisää myös täällä blogissani!)

**

Jos Oneiron oli nyt sitten SE vuoden kirja niin miten tästä eteenpäin...? Vuoden 2021 kehutuimpia kirjoja - Pirkko Saision Passiota ja Meri Valkaman Sinun, Margot - odottelen edelleen tänne paikallisiin kirjastoihin. Oma kotikirjastoni on ikävä kyllä siirtynyt hankkimaan vähemistökielen kirjoja lähinnä e-kirjoina ja niihin en ole ollenkaan ihastunut. Jonkun verran kirjoja tosin tulee kirjastoon myös paperiversiona - Oneironinkin löysin kun selasin mitä uutuuskirjoja kotikirjastoni on hankkinut viime vuosien aikana "oikeina" kirjoina. 

Oneiron pisti myös päivittäisten kävelylenkkieni ohjelman uusiksi. Olen loppuvuoden promenaadeillani kuunnellut aina jotakin äänikirjaa, mutta nyt se tuntui olevan liikaa aivosoluilleni. Niillä oli tarpeeksi työtä Oneironia sulattaessaan.

Kuuntelin sen sijaan musiikkia ja radiota - tälläkin hetkellä taas vaivaavaan Suomi-ikävään auttavat aina YLE:n Radio Suomen lähetykset! Löysin sattumalta uuden suosikkikuunneltavan, Levylautakunnan, jossa ruoditaan uusia popkappaleita. Hiukan kulloisistakin vieraista riippuen ohjelmassa on hauskaa analyysia ja mielenkiintoisia näkökulmia uuteen musiikkiin. Ja ulkosuomalaisestahan on aina hauska kuulla uutta suomalaista musiikkia.

Näihin näkymiin ja tunnelmiin!

**

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista (Teos 2015)

**


Kommentit

  1. Hienoa että Oneiron teki vaikutuksen. En ole lukenut vieläkään. Kaikki kunnia Lindstedtille ja kirjailijan oikeudelle kuvitella muita maailmoja. - Oletko löytänyt jo löytänyt koko boomer-Suomen suosikin, Muistojen bulevardin, YLE1 klo 9 joka arkiaamu? Ihanaa viihdemusiikkia ajalta jolloin isot orkesterit säestivät iskelmälaulajia. Frank Sinatra, Ella Fitzgerald, Dusty Springfield, Dean Martin, Diana Washington, Amalia Rodriguez, Charles Aznavour, Edith Piaf, Tapio Heinonen, Carola, Laila Kinnunen - arkiaamujeni sulostuttajat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistojen bulevardia kuuntelen aina kun muistan tuon alkamisajan, ihana ohjelma! Mehän ei täältä ulkomailta käsin voida kuunnella musiikkitallenteita Areenasta, mutta suorana pystyn kuuntelemaan kaikkia kanavia. Eli olen tällainen vanhanajan kuuntelija, katson kellosta milloin ohjelma alkaa 😀

      Poista
  2. Piti ihan käydä lukemassa, että mitä olin kirjoittanut kirjasta. En tykkää kun romaaneissa on henkiolentoja, joten eka osa ei sytyttänyt, kakkososa oli parempi. Pitäisi lukea kirja uudestaan. Kirja löytyy kirjahyllystäni.
    Ferrantelta luin eka osan siitä menestyssarjasta ja yritin jatkaa toistakin, mutta ei ollut minun sarjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Luin tätä samalla asenteella kuin luen esimerkiksi satuja, eli että kaikki olisi peraatteessa mahdollista vaikka itse ei oikeasti uskoisikaan.

      Poista
  3. Minäkin pidin tästä! Mieleen on jäänyt erityisesti se anoreksiasta kärsinyt nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shlomithin tarina jäi minunkin mieleeni, hän kai tavallaan oli kirjan päähenkilö.

      Poista
  4. Minä en pitänyt tästä kokonaisuutena, jotkut osat olivat kyllä hyviä. Mielestäni kirjan naisten elämästä olisi saanut monta hyvää erillistä romaania.
    Tuonpuoleisen kuvaukset tuntuivat minusta tahattoman koomisilta, se miten siellä liikuttiin kierähdellen ja siksakaten ja miten vielä väännettiin pikku kakat ennen kuin muututtiin kokonaan hengeksi. Tällaisena se on jäänyt muistiini. Yleensä menen täysillä mukaan fantasiakuvauksiin, joten jokin tässä tökki minulla vastaan, ihan kuin se scifi olisi turha lisä, kun siellä pohjalla on niin hyviä tarinoita ja naisten elämät olisivat voineet sivuta toisiaan myös tosielämän leirinuotioilla.

    Levylautakunta, Leenan mainitsema Muistojen Bulevardi ja Euroopan valot tarjoavat tasokasta viihdemusiikkia. Euroopan valoissa on lisäksi tuttuja lauluja erikoisemmilla eurooppalaisilla kielillä esitettyinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, jokaisesta naisesta olisi saanut oman romaanin kirjoitettua, varsinkin Polinasta olisin halunnut tietää lisää.

      Euroopan valot on nyt myös laitettu kuuntelulistalle!

      Poista
    2. Piti vielä sanomani, että minulle kävi päinvastoin - pidin kokonaisuudesta vaikka siellä olikin välillä vähemmän innostavia osioita (esim. pitkä kuvaus kävelyreitistä New Yorkissa). Mutta luin tämän kirjan suu hämmästyksestä ammollaan, mitä ei ole tapahtunut aikoihin 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nyt mässäillään kirjoilla!

Olen aina kesäisin tavannut osallistua kirjabloggaajien lukumaratonille, mutta nyt tämä koko alkuloma on ollut yhtä kirjamaratonia sateisen sään ansiosta, joten jätin "virallisen" maratonin väliin. Sen sijaan mässäilen täällä kirjojeni keskellä kuin mikäkin keskiajan ruhtinatar. Kun ei tarvitse tehdä mitään maallista työtä vaan voi vain loikoilla buduaarissaan ja lukea, lukea, lukea... Kesäloma, tuo ihana aika ihmisen elämässä kun voi heittäytyä ruhtinaalliseen toimettomuuteen! Mutta en nyt ihan toimetonna ole kuitenkaan ollut, viime viikolla nimittäin kutsui jo mustikkametsä. Mutta kuka kaveriksi? Mieleen tuli heti Martti Suosalo ja hänen juuri ilmestynyt omaelämäkertansa, (yhdessä Johanna Venhon kanssa kirjoitettu). Äänikirjoja en ole kuunnellut oikeastaan koko vuonna, mutta tämän kirjan haluan ehdottomasti kuunnella sillä... no, Suosalo lukee tietysti itse kirjansa! Kaikki odotukseni palkitaan, Suosalo lukee tutun syvällä äänellään ilmeikkäästi, murreosuudet niin kuin k

Se oli sellainen kesä...

Anteeksi tuo vähän ankea otsake, tokihan kesä vielä jatkuu mutta kun olen jo toista viikkoa töissä ja illalla on pikkuisen syksyn säröyttä ilmassa havaittavaissa niin mielikin menee haikeaksi. Tämä kesä meni hirvittävän nopeasti! Mutta ei se mitään, onneksi olen myös syksyihminen! Ja nyt suunnittelen täällä jo innolla saksan opintojani, jotka jatkuvat yliopistossa (työn ohessa, tietenkin). Elokuun loppuun on yllättäin tullut yksi hääkutsukin - todella piristävä poikkeus kaikkien viime vuosien hautajaisten jälkeen. Loman alussa luin kirjoja ihan ahmimalla, mutta nyt ei oikein enää lukeminen maistu. Ja niinhän se usein menee, ainakin minulla, että kirjojen kulutuksen käyrät menevät iloisesti ylös ja alas. Katsotaan, milloin tänne blogiin ilmestyy seuraava kirjajuttu. Siihen saattaa mennä aikaa... Mutta yksi mukava kirja-aiheinen vinkki tulee tässä teille kaikille netflixin tilaajille. Aivan sattumoisin aloin teinin kanssa katsoa romanttista New Yorkiin ja jouluaikaan ajoittuvaa komediasa

Kaari Utrion Saippuaprinsessa (2004)

Aivan ensimmäiseksi lämpimät onnittelut tänään 80 vuotta täyttävälle Kaari Utriolle, Suomen kirjallisuuden todelliselle Grand Ladylle! Tämä postaukseni on osa kirjabloggaajien syntymäpäiväsankarille omistettua lukuhaastetta, jota emännöi Kirjasähkökäyrä- blogin Mai. ** Oma suhteeni Kaari Utrioon alkoi jo 70-luvulla, äitini nimittäin luki ahkerasti Utrion romaaneja. Ja viimeinen kirja, jonka näin äitini käsissä oli sekin Utriota. Oma lukijasuhteeni Utrioon muodostui vasta viime vuonna, kun kuuntelin Anna-Liisa Haavikon loistavan elämäkerran Utriosta. Kirja - tai siis Kaari Utrion elämä - oli niin vaikuttava lukuelämys, että juutuin Somerniemelle koko loppukesäksi. Mietin, mitä mahtaa Kaari nyt tehdä, käykö hän enää kalassa kun Kaita ei ole, käveleekö metsälenkkejä...  Minua myös toisaalta nolotti kun en ollut lukenut yhden yhtä Utrion kirjaa. Elämäkerran luettuani ymmärsin vihdoin, että voin minäkin unohtaa viihdekirjailija-tittelin Utriosta puhuessani. Onhan hän toki sitäkin, mutta e

Lomamoodia ja sadepäiviä

  Loma jatkuu ja lomakirjapinosta häviää kirjoja tasaiseen tahtiin! Sateinen sääkin on tosin avittanut lukuharrastusta. Luin pari viikkoa sitten ruotsalaisen Moa Herngrenin avioerodraaman ja halusin heti lisää häneltä, mutta tämä aikaisempi teos hankalasta anopista (Svärmodern) ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Ihmissuhdehässäkkää tässäkin, mutta kirjan alkupuolella korkealle viritetyt jännitteet eivät sitten oikein toteudukaan.  Luin myös lisää uutta ruotsalaista sarjakuvaa, Joanna Ruben Drangerin hienosta dokumentäärisestä sarjakuvaromaanista innostuneena. Lisa Wool-Rim Sjöblom ottaa kirjassaan esille ulkomaiset adoptiot ja erityisesti Chilestä 70- ja 80-luvuilla adoptoidut lapset. Monien näiden lasten kohdalla nimittäin epäillään, että lapset olikin varastettu äideiltään ja myyty ulkomaille adoptiolapsiksi. Erityisen järkyttäväksi asian tekee sen, että Ruotsin viranomaiset eivät kiinnittäneet asiaan huomiota vaan jatkoivat adoptioiden välittämistä, vaikka esimerkiksi la

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...) Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin. Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät. Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö"