Siirry pääsisältöön

Vuoden parasko jo nyt?

Jestas, tuliko tässä nyt luettua vuoden paras kirja jo ihan alkumetreillä? Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron ilmestyi kirjapinooni vasta nyt, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta ehkä tämä oli nyt se aika ja paikka, jota kirja lukijaltaan vaatii. Itselleni tämä oli joka tapauksessa lähes hypnoottinen lukukokemus.

Oneiron kertoo seitsemän naisen kohtaamisesta tuonpuoleisessa ja heidän yhteisestä lyhyestä hetkestä ennen kuin kukin vuorollaan päästää viimeisen hengenvetonsa. Tämä kuulostaa sinänsä ihan järkeenkäyvältä tarinalta (tai sitten ei...), mutta Lindstedt rakentaa tästä asetelmasta huiman spektaakkelin. Tosin Goodreadsin arvosteluja selatessani huomaan, että tämä kirja todella jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Ja aika monella oli mielessä ihan aiheellinen kysymys: mitä kirjailija tällä oikein haluaa sanoa?

En todellakaan tiedä mikä Lindstedtin sanoma on, mutta sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä. Nautin täysin siemauksin kirjan ennalta arvaamattomuudesta ja eri tyylilajien sekoituksesta. Parasta tässä kirjassa oli kunkin seitsemän naisen elämäntarinat, mutta oli myös jännittävä seurata miten Lindstedt lopulta rakentaa mieltä häkellyttävän finaalinsa.

Tätä kirjaa en taida oikeastaan edes uskalla suositella kenellekään, koska kirja näyttää avautuvan niin eri tavoin eri lukijoille. Tämän luettuani ymmärsin muuten myös miksi en koskaan oikein syttynyt Elena Ferranten Napoli-sarjalle - täysin kronologisesti etenevä kerronta lyö aivoni jotenkin lukkoon. Tällainen asteittain kuoriutuva kerronta puolestaan on mielenherkkua - ainakin siis minulle.

Oneiron palkittiin ihan aiheellisesti vuoden 2015 Finlandia-palkinnolla. Lisäksi kirjasta on ilmestynyt kehuttuja käännöksia, esimerkiksi Camilla Frostellin ruotsinnos oli paljon esillä ilmestyessään täällä Ruotsissa 2017. Lindstedtin omaperäistä kerrontaa kehuttiin, vaikkakin kirjan naishahmoja moitittiin kaavamaisiksi. 

Olin muuten myös unohtanut kaiken sen kalabaliikin, mitä kirja aiheutti - alkaen Laura Lindstedtin yhteiskuntakriittisestä Finlandia-palkintopuheesta. Luin nyt myös Koko Hubaran kirjoituksen, jossa hän syyttää Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta. Hubara, itse jemeninjuutalainen ja kirjan Shlomithin tavoin syömishäiriöistä kärsinyt, kysyy miksi Lindstedt "ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta"? 

Sattumoisin kirjapinostani löytyy tällä hetkellä brittiläisen Bernardine Evariston omaelämäkerrallinen teos 'Manifesto - On Never Giving Up', jossa tämä ensimmäinen tummaihoinen Booker-kirjapalkinnon voittanut naiskirjailija kertoo omasta identiteetistään valkoihoisen äidin ja afrikkalaisen isän 8-lapsisen katraan keskimmäisenä sekä vakaumuksellisesta  aktivismistaan rodullistettujen kirjailijoiden esilletuomiseksi.

Evaristo sivuaa myös kirjassaan kysymystä kulttuurisesta omimisesta ja ilmaisee siitä selkeän kantansa - johon myös itse yhdyn:

How can culture be owned by anyone when it is in a perpetual state of movement and metamorphosis, of permeability and responsiveness to global influences?

(Bernardine Evaristo on uusin kirjailijalöytöni, hänestä pian lisää myös täällä blogissani!)

**

Jos Oneiron oli nyt sitten SE vuoden kirja niin miten tästä eteenpäin...? Vuoden 2021 kehutuimpia kirjoja - Pirkko Saision Passiota ja Meri Valkaman Sinun, Margot - odottelen edelleen tänne paikallisiin kirjastoihin. Oma kotikirjastoni on ikävä kyllä siirtynyt hankkimaan vähemistökielen kirjoja lähinnä e-kirjoina ja niihin en ole ollenkaan ihastunut. Jonkun verran kirjoja tosin tulee kirjastoon myös paperiversiona - Oneironinkin löysin kun selasin mitä uutuuskirjoja kotikirjastoni on hankkinut viime vuosien aikana "oikeina" kirjoina. 

Oneiron pisti myös päivittäisten kävelylenkkieni ohjelman uusiksi. Olen loppuvuoden promenaadeillani kuunnellut aina jotakin äänikirjaa, mutta nyt se tuntui olevan liikaa aivosoluilleni. Niillä oli tarpeeksi työtä Oneironia sulattaessaan.

Kuuntelin sen sijaan musiikkia ja radiota - tälläkin hetkellä taas vaivaavaan Suomi-ikävään auttavat aina YLE:n Radio Suomen lähetykset! Löysin sattumalta uuden suosikkikuunneltavan, Levylautakunnan, jossa ruoditaan uusia popkappaleita. Hiukan kulloisistakin vieraista riippuen ohjelmassa on hauskaa analyysia ja mielenkiintoisia näkökulmia uuteen musiikkiin. Ja ulkosuomalaisestahan on aina hauska kuulla uutta suomalaista musiikkia.

Näihin näkymiin ja tunnelmiin!

**

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista (Teos 2015)

**


Kommentit

  1. Hienoa että Oneiron teki vaikutuksen. En ole lukenut vieläkään. Kaikki kunnia Lindstedtille ja kirjailijan oikeudelle kuvitella muita maailmoja. - Oletko löytänyt jo löytänyt koko boomer-Suomen suosikin, Muistojen bulevardin, YLE1 klo 9 joka arkiaamu? Ihanaa viihdemusiikkia ajalta jolloin isot orkesterit säestivät iskelmälaulajia. Frank Sinatra, Ella Fitzgerald, Dusty Springfield, Dean Martin, Diana Washington, Amalia Rodriguez, Charles Aznavour, Edith Piaf, Tapio Heinonen, Carola, Laila Kinnunen - arkiaamujeni sulostuttajat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistojen bulevardia kuuntelen aina kun muistan tuon alkamisajan, ihana ohjelma! Mehän ei täältä ulkomailta käsin voida kuunnella musiikkitallenteita Areenasta, mutta suorana pystyn kuuntelemaan kaikkia kanavia. Eli olen tällainen vanhanajan kuuntelija, katson kellosta milloin ohjelma alkaa 😀

      Poista
  2. Piti ihan käydä lukemassa, että mitä olin kirjoittanut kirjasta. En tykkää kun romaaneissa on henkiolentoja, joten eka osa ei sytyttänyt, kakkososa oli parempi. Pitäisi lukea kirja uudestaan. Kirja löytyy kirjahyllystäni.
    Ferrantelta luin eka osan siitä menestyssarjasta ja yritin jatkaa toistakin, mutta ei ollut minun sarjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Luin tätä samalla asenteella kuin luen esimerkiksi satuja, eli että kaikki olisi peraatteessa mahdollista vaikka itse ei oikeasti uskoisikaan.

      Poista
  3. Minäkin pidin tästä! Mieleen on jäänyt erityisesti se anoreksiasta kärsinyt nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shlomithin tarina jäi minunkin mieleeni, hän kai tavallaan oli kirjan päähenkilö.

      Poista
  4. Minä en pitänyt tästä kokonaisuutena, jotkut osat olivat kyllä hyviä. Mielestäni kirjan naisten elämästä olisi saanut monta hyvää erillistä romaania.
    Tuonpuoleisen kuvaukset tuntuivat minusta tahattoman koomisilta, se miten siellä liikuttiin kierähdellen ja siksakaten ja miten vielä väännettiin pikku kakat ennen kuin muututtiin kokonaan hengeksi. Tällaisena se on jäänyt muistiini. Yleensä menen täysillä mukaan fantasiakuvauksiin, joten jokin tässä tökki minulla vastaan, ihan kuin se scifi olisi turha lisä, kun siellä pohjalla on niin hyviä tarinoita ja naisten elämät olisivat voineet sivuta toisiaan myös tosielämän leirinuotioilla.

    Levylautakunta, Leenan mainitsema Muistojen Bulevardi ja Euroopan valot tarjoavat tasokasta viihdemusiikkia. Euroopan valoissa on lisäksi tuttuja lauluja erikoisemmilla eurooppalaisilla kielillä esitettyinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, jokaisesta naisesta olisi saanut oman romaanin kirjoitettua, varsinkin Polinasta olisin halunnut tietää lisää.

      Euroopan valot on nyt myös laitettu kuuntelulistalle!

      Poista
    2. Piti vielä sanomani, että minulle kävi päinvastoin - pidin kokonaisuudesta vaikka siellä olikin välillä vähemmän innostavia osioita (esim. pitkä kuvaus kävelyreitistä New Yorkissa). Mutta luin tämän kirjan suu hämmästyksestä ammollaan, mitä ei ole tapahtunut aikoihin 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York