Mrs Karlsson lukee...

 Tallinnan Piparikoogimaania-näyttelyssä oli havaittavissa myös kirjamaniaa!  Vuoden 2018 viimeiset päivät vietin matkalla. Menimme ensin Helsinkiin, sieltä laivalla Tallinnaan ja lopuksi laivalla takaisin kotiin Tukholmaan. Mukaan olin varannut kaksi kirjaa matkalukemisikseni mutta kävi kuten on käynyt koko vuoden - oli niin paljon muuta mielenkiintoista katseltavaa, että luin lopulta vain noin puolet ensimmäisestä kirjasta. Koko vuoden kirjasaldo jää laiskahkon lukutahdin vuoksi melko vaatimattomaksi. Mutta siitä huolimatta muutama kohokohta on jäänyt mieleen. Joulukuun lukuelämykseksi nousi Hanya Yanagiharan Pie ni elämä . Se on kirja, joka käsittääkseni jakaa lukijoiden mielipiteitä mutta olen kuullut kirjasta kuitenkin enemmän kehuja kuin moitteita. Yanagihara onkin luonut melkoisen stoorin! Kirjan ihmiskohtalot saivat ainakin tämän lukijan sydämen niin monelle sykkyrälle, ettei sen jälkeen oikein mikään kirja ole enää meinannut maistua. Toinen sydämeen menevä ki

Joulun välipäivinä käytiin Helsingissä. Vanhaan kotikaupunkiini pitää päästä säännöllisin väliajoin ja tällä kertaa olikin paljon uutta koettavaa - Amos Rex ja Oodi olivat listalla, totta kai! Luen mielelläni Helsinkiin sijoittuvia kirjoja koti-ikävää laannuttaakseni ja tässä muutama kirjavinkki viime vuosien kirjapinostani: Minna Lindgrenin  Ehtoolehto-kirjat  sijoittuvat tukevasti Helsingin kantakaupunkiin ja niissä pääsevät oikeuksiinsa sekä kaupungin arkkitehtuuri että raitiovaunulinjat. Pentti Saarikoskea lukeneet saattaisivat viehättyä myös Saarikosken Sirkka-siskon kirjasta  Veljeni, Pentti . Kirja on perhekuvauksen suhteen paikoin hiukan liiankin intiimi mutta kirja antaa ennen kaikkea mielenkiintoisen kuvauksen 1900-luvun alun helsinkiläisarjesta. Outi Pakkanen on tunnettu Helsinkiin sijoittuvista dekkareistaan ja jos ei liiemmin piittaa siitä, että nämä dekkarit eivät ole erityisen jännittäviä niin Helsingin ja erityisesti Töölön kuvauksista kiinnostuneille suositt

Eilen joulukalenterin luukun takaa löytyi Tuntemattoman lukijan kuvaus Batmanin joulusta ja huomenna luukun avaa Yöpöydän kirjat -kirjablogi. Tänään kurkistamme jouluun 1954. Helsingin Sanomat kertoo 24.12.1954, että Euroopassa riehuu myrsky joka on mm. katkaissut Brysselin valonjuhlassa Suomesta saadun joulukuusen. Ahvenanmerellä on ruotsalainen rahtilaiva haaksirikossa. Lapamatoisuus on lisääntynyt mutta influenssaepidemiaa ei ole toistaiseksi vielä näkyvissä. Syksyn lastenkirjakatsaus taas kertoo, että Raul Roineelta on ilmestynyt jälleen joka syksyiseen tapaan satukirja niin kuin myös Marjatta Kurenniemeltä kirja "Antti-Karoliina", joka lehden mukaan on "arveluttava sana lastenkirjan nimeksi, mutta sisällyksessä ei ole mitään arveluttavaa". Suomen ja Neuvostoliiton jokavuotinen "ystävyyden kuukausi" oli jälleen menestyksekäs, kulttuurivaihtoa tapahtui puolin ja toisin. Elokuvateattereissa jouluna ensi-iltansa saa Ingmar Bergmanin uusin &qu

Eräs lukupiiriläisistämme ehdotti seuraavaksi kirjaksemme Hanya Yanagiharan 'Pieni elämä' -romaania ja koska olin kuullut paljon kehuja siitä kannatin heti ehdotusta. Tunnelma latistui hieman kun hain varaukseni kirjastosta - kirjan englanninkielinen laitos kun on peräti 720 sivua. Lisäksi kuulin  myös kommentteja siitä kuinka järkyttävä kirjan tarina on mutta samalla kuitenkin todella koukuttava. Monet kertoivat lukeneensa kirjaa yöuniensa kustannuksella. s. 0-88: Aloitan siis lukemisen hieman epäröiden. Alkusivut menevät henkilöhahmoihin tutuestessa ja yrittäessäni muodostaa heistä jokaisesta oman kuvansa. Tarinan keskiössä on neljä nuorta miestä, onneksi hyvin erilaisia keskenään joten tarinan kertojan pystyy aina päättelemään vaikka nimeä ei olisi suoraan sanottukaan. Noin 50 sivun jälkeen tunnen miten tarina alkaa viedä mukanaan. Sivut ovat pitkiä ja tekstimassa tiheää mutta tarinassa tapahtuu ja henkilöt tuntuvat eläviltä. Lisäksi ilmassa on jo havaittavissa merkke

Sally Fieldin omaelämäkerta ilmestyi harmillisesti tänä samaisena syksynä kuin Michellen Obaman ylistetty kirja mutta Fieldiä on kuitenkin näkynyt kiitettävän paljon eri haastatteluohjelmissa. Itse sain kuulla kirjasta nähtyäni Christiane Amanpourin haastattelun ja pyysinkin kirjastoa saman tien hankkimaan kirjan. Tässä se nyt on ja sain lukea kirjan vieläpä aivan uutukaisena. (Saanko muuten taas kerran mainita kuinka paljon rakastan pohjoismaista kirjastosysteemiä?!) Sally Field on minulle se hollywood-näyttelijä, joka vilahtaa aina siellä täällä persoonallisissa ja voimakkaissa naisrooleissa. Olen ihaillut hänen ammattitaitoaan mutta en ole tainnut koskaan katsoa mitään elokuvaa tai tv-sarjaa nimenomaan Fieldin takia. Tämä kirja muutti asenteeni, nyt haluan nähdä kaiken mitä Field on urallaan tehnyt! Field kertoo kirjassaan perinteiseen tyyliin elämästään kronologisesti lapsuudesta lähtien. Fieldin äiti oli näyttelijä, joka ei kuitenkaan koskaan tehnyt sitä lopullista läpimurt

"I love and adore a lot of fucking writers but for me right now Sally Rooney is my fave writer working in modern fiction I just die for her" (Lena Dunham Twitterissä) Enpä ihmettele, että Lena Dunham on näin ihastunut Sally Rooneyn tuotantoon. Girls-sarjan luoja oli nimittäin useasti mielessäni kun luin Rooneyn esikoisteosta (Otava julkaisee suomennoksen 2019 nimellä "Keskusteluja ystävien kesken"). Nämä itsevarmat ja itseironiset kaksikymppiset naiset suunnistavat ihmissuhteiden viidakossa niin luontevasti, että oma menneisyyden nuori minäni on kateellinen. Ai näinkö niitä ihmissuhdekuvioita olisikin pitänyt pyöritellä...? Helmet-lukuhasteen kohta "Haluaisit olla kirjan päähenkilö" on tuottanut eniten päänvaivaa vuoden aikana. Kukaan lukemieni kirjojen päähenkilöistä ei ole tuntunut sellaiselta, että haluaisin vaihtaa elämääni tämän kanssa. Eikä niin käy myöskään tässä tapauksessa mutta jotain kiehtovaa nuoressa Francesissa ja Bobbissa on. Olisin

Lokakuu meni työn ja harrastusten merkeissä niin nopeasti, etten ole ehtinyt kirjoittaa lukemistani kirjoista siihen tahtiin kuin niitä on tuonne kirjastoon palautettavien kirjojen pinoon kertynyt. Kirjastolta tuli nyt kuitenkin sen verran ankara ukaasi, että huomenna on sinne vietävä muutama jo luettu mutta sitä ennen tässä lyhyt katsaus: Kalle Kniivilän Tanjas gata on on aivan hurmaava kirja erään pietarilaiskadun elämästä sadan vuoden aikana. Kniivilä tuntee Venäjän ja on tavannut kirjaansa useita kadulla asuneita pietarilaisia, jotka kertovat arkielämästään vuosikymmenien varrella. Kirjan tittelin Tanja viittaa Tanja Savitševaan, 12-vuotiaaseen koulutyttöön, joka asui Kniivilän kuvaamalla kadulla Leningradin piirityksen aikana. Tanja kirjaa päiväkirjaansa kaikki läheisensä ja naapurinsa, jotka kuolevat nälkään. Muistivihon viimeiset sanat kertovat karusti "Kaikki ovat kuolleet, vain Tanja on jäljellä". Mutta Tanja on vain kirjan alkupiste, hänen lisäkseen saamme

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Tänä kesänä olen löytänyt striimauspalveluiden dokkaritarjonnan. Ja kaikki ne upeat naiset! Carrie Fisher, Whitney, Susan Sonntag, Ethel Rosenberg, Gloria Vanderbildt, Jane Fonda... Tällä hetkellä meltäni askarruttaa hiljattain näkemäni "What happened, Miss Simone". Nina Simonen elämä oli dramaattinen, suorastaan traaginen mutta Simonen elämästä kertovasta filmistä jää erityisesti mieleen Simonen kansalaisaktivismi ja rohkeus. Hänelle oli itsestäänselvää, että taiteilijan on otettava kantaa. You can't help it. An artist's duty, as far as I'm concerned, is to reflect the times. (Nina Simone) Mutta siirrytään välillä vuoteen 1987. Olin vastavalmistunut ylioppilas ja juuri muuttanut maalta kaupunkiin. Samaan syssyyn löysin kirjastosta Simone de Beavoirin teokset, jotka kyseenalaistivat koko siihen astisen käsitykseni naiseudesta. Tai itse asiassa en ollut edes ajatellut koko asiaa, olin vain mennyt virran mukana. Simone de Beauvoirin elämä ja kirjoitukset saiv

Ruotsin vaalien alla yksi eniten mediahuomiota saanut henkilö oli 15-vuotias Greta Thunberg, joka istui kolme viikkoa koululakossa eduskuntatalon edustalla. Greta halusi lakollaan herättää keskustelua ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka vähän se näkyy poliitikkojen asialistalla vaikka ilmastokriisi on aikamme suurimpia kysymyksiä. Samoihin aikoihin ilmestyi myös Gretan vanhempien omaelämäkerrallinen kirja, jossa ilmastokriisi on pääosassa. Kirjassa Gretan äiti oopperalaulaja Malena Ernman (kyllä, tuttu myös euroviisuista!) kertoo kuinka juuri Greta sai perheen heräämään ja näkemään asian vakavuuden. Kaikki alkoi siitä kun Greta lakkasi syömästä. Tyttöä kuljetettiin psykologeilla ja lopulta selviää, että hänellä on Asperger, lievä autismi ja OCD-häiriö joka aiheuttaa pakkoneurooseja. Ernman ei näe kuitenkaan tyttären ongelmia pelkästään tämän diagnoosirykelmän johdannaisena. Onhan edelleen mahdollista, että Greta onkin oikeassa ja me muut väärässä. Greta reagoi voimakkaasti si

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo"

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...) Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin. Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät. Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö"

Arvaamattomat ovat kirjallisuuden harrastajan tiet: kun luin ruotsalaisen Lena Einhornin kirjaa Greta Garbosta, vilahti eräässä kohtauksessa  suomalainen Alma Söderhjelm, minulle täysin tuntematon henkilö. Pian kirjan lukemisen jälkeen kävin Turussa ja siellä kirjakaupassa piipahtaessani silmiini osui Merete Mazzarellan uusin kirja - juuri samaisesta Almasta! Greta Garboa ja Alma Söderhjelmiä yhdisti "Moje" eli Mauritz Stiller - suomenjuutalainen elokuvaohjaaja, joka oli Ruotsissa jo menestysohjaajan maineessa kun hän keksi Garbon kuvaukselliset kasvot ja lopulta johdatti tämän Hollywoodiin. Alma ja Moje tutustuivat Alman muuttaessa Tukholmaan ja he viihtyivät tiiviisti yhdessä. Stiller saakin oman lukunsa kun Alma muistelee menneitä rakkauksiaan. Tai rakkauksiaan ja rakkauksiaan, Alma myönsi itsekin että hänellä ei ollut tuuria rakkaudessa. Kohteet olivat aina tavalla tai toisella mahdottomia rakkauksia. Kirjan Alma on iäkäs Alma, joka asuu Tukholmassa Saltsjöbadenin

"Minun iässäni, saatana! Minun iässäni minä olen kuulkaa 74-vuotias terve ihminen ja minulla on ensimmäistä kertaa päätäntävalta ja vastuu ainoastaan omasta elämästäni, ja sen mukaan minä jumalauta aion elää! Oletko ystävällinen ja tilaat minulle taksin. Nyt helvetti heti!" Ulla-Riitta Rautio eli Ullis on 12 vuoden omaishoitajaurakan jälkeen leskeytynyt ja aloittamassa uutta elämänvaihetta. Takana on elämä, jota Ullis nyt katuu - miksi hän ei lähtenyt epätyydyttävästä avioliitosta jo aikoja sitten, miksi hän jäi asumaan Espoon rivitaloon, miksi hän tuhlasi elämänsä passaamalla miestä ja lapsiaan. Työkään ei tainnut antaa Ullikselle sen suurempia kicksejä, hammaslääkärin työ kun oli järkevä mutta ei ehkä niin  jännittävä. Ullis ei halua sen kummemmin lapsenlapsien- kuin koiranvahdiksikaan, hoitoura on nyt ohi! Ullis on siis ymmärrettävästi vihainen. Hän yrittää kuitenkin vihdoin kääntää elämänsä jo kauan haluamalleen raiteelle, mikä saa aikuiset lapset pois tolaltaan. H

Missä olit kun näit David Bowien ensimmäisen kerran? Itse olin 70-luvulla Kuorevedellä teini-ikäisen tätini huoneessa, jossa seinällä komeili Suosikista otettu Ziggy Stardust -juliste. Kuva jäi 7-vuotiaan mieleen. Tädin mankassa soivat myös ahkeraan Life on Mars ja Starman. Kun tulin itse teini-ikään, Bowie oli vaihtanut tyyliään enemmän mainstreamin suuntaan. Ainoa kappale, joka todella säväytti, oli Bowien 80-luvun alussa saman nimiseen elokuvaan levyttämä Cat People. Kappaleen aloittava Bowien tummasävyinen laulu saa vieläkin ihokarvani pystyyn. Bowie palasi elämääni kun markkinoille tulivat erilaiset musiikin striimauspalvelut. Pandoran lipas tuntui kutsuvan minua useimmiten juuri 70-luvulle ja löysin pian Ziggy Stardustin uudelleen. Pian alkoi kirjahyllyyni myös kertyä Bowie-aiheisia kirjoja, varsinkin kuvakirjoja. Jumankekka, että se mies osasi poseerata! Dylan Jonesin kirja "David Bowie. A Life" ei ole perinteinen elämäkerta. Jones on haastatellut lähes 200 Bo

Kirjahyllystä osui yhtäkkiä silmiini kirja, jonka olin lukenut joskus aikoja sitten mutta joka herätti välittömästi muistoja. Kirjailija Reko Lundán (1969-2006) oli oman ikäpolveni lupaava kirjailija, jonka nimi oli jatkuvasti tapetilla vuosituhannen vaihteessa. Lundán tunnettiin vähäosaisten puolustajana ja näytelmissään hän käsitteli ajankohtaisia, arkojakin aiheita. Viimeiseksi teokseksi jäi hänen yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoittama "Viikkoja, kuukausia", jossa aviopari kirjoittaa fiktion kautta Lundánin sairastamasta syövästä. Lundán menehtyi aivosyöpään vain 37-vuotiaana. Lundán oli tunnettu erityisesti teatterityöstään mutta hän julkaisi myös kolme romaania. "Rinnakkain" ilmestyi 2004 ja sen päähenkilö on 37-vuotias Jarmo Koponen. Kirja elää vahvasti ilmestymisensä aikaa. Eletään vuotta 2003 ja punaisena aikajanana koko läpi tarinan kulkee Irakin sota. Sitä seurataan tv:tä ja siitä puhutaan. Illalla yritimme puhua muusta. Mietimme, mikä