Siirry pääsisältöön

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)


Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta.

David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'.

David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka kertoi niistä avoimesti myös Ritzille.

She always wants the world to think that not only is everything hunky-dory but everything is absolutely totally glorious. She couldn't be richer, she couldn't be happier, she couldn't be living a more satisfying life. (---) At the same time , she's trying to sell herself that reality. But, believe me, honey, her reality ain't real. (Franklinin pitkäaikainen agentti Ruth Bowen)

Franklin kasvoi Detroitissa baptistipapin perheessä. Isä C. L. Franklin oli maankuulu saarnaaja, jota tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin. Aretha ja perheen muut lapset seurasivat mukana ja varsinkin Arethasta tuli jo hyvin nuorena saarnatilaisuuksien vetonumero. Gospel oli Arethan ensimmäinen musiikillinen rakkaus, joka kulki mukana koko pitkän uran ajan.

Saarnaajaisän yksityiselämä oli ajoittain varsin villiä mutta kaikki neljä lasta muistelivat isäänsä loppuun asti lämmöllä. Ritzin kirjassa tulee useasti esiin se kuinka isä palvoi lapsiaan ja kannusti heitä etenemään elämässä. Mutta Aretha oli isän lemmikki. Isä ymmärsi tyttärensä olevan todellinen luonnonlahjakkuus ja tiesi tämän menevän vielä pitkälle. Franklin aloittikin keikkailun heti kun kynnelle kykeni. Vauhtia eivät pahemmin hidastaneet edes teiniraskaudet. Ensimmäisen lapsensa Franklin sai vain 12-vuotiaana!

Franklinin ura oli pitkä ja koukeroinen. Siihen ehti sisältyä sekä huippukohtia että suvantoja. Kaikki Fritzin haastattelemat kollegat olivat samaa mieltä: "Ree" oli käsittämättömän lahjakkuus, joka sai yleisön itkemään vaikka olisi sitten laulanut puhelinluettelon keltaisia sivuja. Mutta ongelmana oli Arethan varsin oikukas ja voimakastahtoinen luonne. Kun hän sai jotain päähänsä, sitä ei käännetty.

Franklinin pakkomielle oli löytää aina uusia hittejä. Monen kollegan mielestä hittimetsästys meni usein metsään pelkästään Franklinin jääräpäisyyden vuoksi. Jos joku kollega oli tehnyt hitin, Franklin oli varma että hän voisi coverillaan tehdä siitä vielä suuremman hitin. Näin kävi kuitenkin harvoin.

Arethalle ei sanottu vastaan, sen saivat kokea niin sisarukset kuin kollegat. Tosin kaikki tiesivät, että jossain vaiheessa puheyhteydet palautuisivat eikä kiistoja otettu vakavasti. Monet nuoremmat muusikot ja tuottajat tosin saivat aina järkytyksekseen huomata, että työskentely Franklinin kanssa ei ollut helppoa. Franklin tiesi tarkalleen mitä halusi ja kuinka äänen pitäisi kulkea. Hän oli oman äänensä ainoa tuottaja, muita hän ei kuunnellut.

When it came to producing Aretha's vocals it was the same as Ray Charles. I didn't say a word. She didn't need my critique. She didn't need anyone's critique. Her taste in vocal riffs and licks was absolutely flawless. She was only twenty-four and yet had the poise, authority, and confidence of someone who had been singing for sixty years. Her voice was young and vital, but it also came from a place of ancient secret wisdom. (Jerry Wexler, Atlantic Recordsin tuottaja)

Ja sitten ne miesasiat... niihinkin Fritz uhraa kirjassaan monen monituista sivua sillä miehet olivat Franklinin elämän suola. Franklin oli naimisissa kahdesti ja lapsia syntyi neljä, jokaisella heistä oli kuitenkin eri isä. Suuria rakkauksia oli moniakin mutta se suurin rakkaus jäi ehkä kuitenkin kokematta. Loppuvaiheessa Franklin jopa keksi kuvitteellisia miesystäviä, joista hän kertoi luottotoimittajilleen.

Aretha Franklin oli musiikillinen luonnonvoima, jota suurempaa tuskin on nähty. Ritzin kirjan sisältämät anekdootit ja tarinat ovat tietysti mielenkiintoisia ja selittävätkin jonkin verran myös Franklinin musiikillista uraa. Mutta jos haluatte oikeasti tutustua Frankliniin riittää kun kuuntelee hänen musiikkiaan. Sieltä löytynee se todellinen ja aito Aretha.

She transformed her extreme pain to extreme beauty. That's my sister's gift. She had it as a child and has never lost it, not for a second. (Franklinin sisko Erma Franklin)

**
David Ritz: Respect. The Life of Aretha Franklin
Little, Brown and Company 2014

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen