Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.

Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö" perusteella ehdin jo päätellä, että saaren nimi viittaisi sieluihin mutta opas kertoi nimen tarkoittavan hyljesaarta. Seilillä on harjoitettu aikoinaan juuri valaanpyyntiä.

Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkevalla yhteysaluksella. Matka kestää parisen tuntia ja perillä ehtii hyvin osallistua opastetulle kävelykierrokselle ja nauttia lounaan ennen paluumatkaa Turkuun.

Saarella oli enemmän trafiikkia kuin mitä osasin odottaa. Yhteysalukset tuovat saarelle matkustajia Turusta, Nauvosta ja Hangosta ja saarella liikkui sekä autoja että pyöräilijöitä. Vanhan hospitaalin tiloissa taas näki vierailupäivänämme sekä yliopiston tutkijoita että kansainvälisiä konferenssivieraita. Menneisyyden haamut pysyivät visusti omissa oloissaan.

100 vuotta sitten saarelle tulleet olivat saapuneet lopulliseen määränpäähänsä, meitä lohdutti tieto että m/s Fanny noutaisi meidät muutaman tunnin kuluttua takaisin Turkuun.

Retkipäivän liikuttavin kohde oli Seilin vanha kirkko, joka on rakennettu 1733. Niinpä kirkko oli käytössä jo silloin kun saari toimi vielä leprapotilaiden sairaalana. Viimeinen spitaalipotilas kuoli 1785, jolloin saarelle rakennettiin uusi hospitaali, "hourujenhuone". Sairaalaan otettiin potilaiksi sekä miehiä että naisia mutta vähitellen saaresta tuli naispotilaiden sijoituspaikka.

Seilin mielisairaala lakkautettiin 1962 ja rakennukset ovat nykyään Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Vanha kirkko on museokirkko ja avoinna kesäisin, jolloin kirkossa pidetään myös muutama jumalanpalvelus.

Kirkon takana on pieni hautausmaa, jossa on haudattuna sekä kylän asukkaita että mielisairaalan potilaita. Spitaalipotilaiden hautoja ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu paikallistamaan.

Kirkon interiööri on häkellyttävän karu ja pelkistetty, hirret nopeasti kirveellä hakattuja. Kauniin votiivilaivan on tehnyt nauvolainen Åke Sandvall.

Kirkon länsipuolella on spitaalipotilaiden oma sisäänkäynti, heidät eristettiin tartuntapelon vuoksi muusta kirkkoväestä aitauksella.

Seilin matkailua on kehitetty viime vuosina ja saari ei tuntunut suinkaan olevan enää mikään ulkomaailmasta eristetty syrjäinen kolkka. Saaren historiaa ei ole kuitenkaan haluttu unohtaa ja olikin liikuttavaa nähdä esimerkiksi vanhan sairaalarakennuksen tiloihin jätetty potilashuone.

Saarta on kuitenkin ehkä vaikea tunnistaa, jos on ehtinyt luoda mielikuvan Johanna Holmströmin "Sielujen saari"-  ja Katja Kallion "Yönkantaja-kirjojen pohjalta. Luonto on vuosikymmenten mittaan muuttunut ja aiemmasta karusta saaresta on tullut metsäinen ja maankohoaman ansiosta myös suurempi saari.

Kirjaharrastajalle on aina juhlahetki päästä paikan päälle kokemaan lukemiensa kirjojen maisemat eikä Seili tuottanut sen suhteen pettymystä. Jos Seili-kirjoja lukeneita kertyy enemmänkin ehkä saarelle voidaan pian järjestää myös kirjallisia teemaristeilyjä. Mielessäni oli kysymyksiä, joita en tohtinut ottaa esille tällä opastuskierroksella mutta mielikuvitukseni lähti lentoon kun opas mainitsi sairaalan tiloista löytyneen suuren määrän sensuroituja potilaiden kirjoittamia kirjeitä, joita ei koskaan postitettu saarelta. Seilin salaisuutta ei siis liene vielä täysin paljastettu.

"Täällä  me voimme olla yhdessä. Sellaisina kuin me olemme. He eivät voi suorastaan estää meitä. Eiväthän he voi lähettää kumpaakaan meistä pois. Sehän on viime kädessä laitoksen vapautta, siellä voi olla oma itsensä."

**
Lainaukset Johanna Holmströmin kirjasta Sielujen saari (Själarnas ö), Otava 2017, käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula.