Siirry pääsisältöön

Seili - sielujen saari


Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.

Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö" perusteella ehdin jo päätellä, että saaren nimi viittaisi sieluihin mutta opas kertoi nimen tarkoittavan hyljesaarta. Seilillä on harjoitettu aikoinaan juuri valaanpyyntiä.

Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkevalla yhteysaluksella. Matka kestää parisen tuntia ja perillä ehtii hyvin osallistua opastetulle kävelykierrokselle ja nauttia lounaan ennen paluumatkaa Turkuun.

Saarella oli enemmän trafiikkia kuin mitä osasin odottaa. Yhteysalukset tuovat saarelle matkustajia Turusta, Nauvosta ja Hangosta ja saarella liikkui sekä autoja että pyöräilijöitä. Vanhan hospitaalin tiloissa taas näki vierailupäivänämme sekä yliopiston tutkijoita että kansainvälisiä konferenssivieraita. Menneisyyden haamut pysyivät visusti omissa oloissaan.

100 vuotta sitten saarelle tulleet olivat saapuneet lopulliseen määränpäähänsä, meitä lohdutti tieto että m/s Fanny noutaisi meidät muutaman tunnin kuluttua takaisin Turkuun.

Retkipäivän liikuttavin kohde oli Seilin vanha kirkko, joka on rakennettu 1733. Niinpä kirkko oli käytössä jo silloin kun saari toimi vielä leprapotilaiden sairaalana. Viimeinen spitaalipotilas kuoli 1785, jolloin saarelle rakennettiin uusi hospitaali, "hourujenhuone". Sairaalaan otettiin potilaiksi sekä miehiä että naisia mutta vähitellen saaresta tuli naispotilaiden sijoituspaikka.

Seilin mielisairaala lakkautettiin 1962 ja rakennukset ovat nykyään Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Vanha kirkko on museokirkko ja avoinna kesäisin, jolloin kirkossa pidetään myös muutama jumalanpalvelus.

Kirkon takana on pieni hautausmaa, jossa on haudattuna sekä kylän asukkaita että mielisairaalan potilaita. Spitaalipotilaiden hautoja ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu paikallistamaan.
Kirkon interiööri on häkellyttävän karu ja pelkistetty, hirret nopeasti kirveellä hakattuja. Kauniin votiivilaivan on tehnyt nauvolainen Åke Sandvall.

Kirkon länsipuolella on spitaalipotilaiden oma sisäänkäynti, heidät eristettiin tartuntapelon vuoksi muusta kirkkoväestä aitauksella.
Seilin matkailua on kehitetty viime vuosina ja saari ei tuntunut suinkaan olevan enää mikään ulkomaailmasta eristetty syrjäinen kolkka. Saaren historiaa ei ole kuitenkaan haluttu unohtaa ja olikin liikuttavaa nähdä esimerkiksi vanhan sairaalarakennuksen tiloihin jätetty potilashuone.

Saarta on kuitenkin ehkä vaikea tunnistaa, jos on ehtinyt luoda mielikuvan Johanna Holmströmin "Sielujen saari"-  ja Katja Kallion "Yönkantaja-kirjojen pohjalta. Luonto on vuosikymmenten mittaan muuttunut ja aiemmasta karusta saaresta on tullut metsäinen ja maankohoaman ansiosta myös suurempi saari.

Kirjaharrastajalle on aina juhlahetki päästä paikan päälle kokemaan lukemiensa kirjojen maisemat eikä Seili tuottanut sen suhteen pettymystä. Jos Seili-kirjoja lukeneita kertyy enemmänkin ehkä saarelle voidaan pian järjestää myös kirjallisia teemaristeilyjä. Mielessäni oli kysymyksiä, joita en tohtinut ottaa esille tällä opastuskierroksella mutta mielikuvitukseni lähti lentoon kun opas mainitsi sairaalan tiloista löytyneen suuren määrän sensuroituja potilaiden kirjoittamia kirjeitä, joita ei koskaan postitettu saarelta. Seilin salaisuutta ei siis liene vielä täysin paljastettu.

"Täällä  me voimme olla yhdessä. Sellaisina kuin me olemme. He eivät voi suorastaan estää meitä. Eiväthän he voi lähettää kumpaakaan meistä pois. Sehän on viime kädessä laitoksen vapautta, siellä voi olla oma itsensä."

**
Lainaukset Johanna Holmströmin kirjasta Sielujen saari (Själarnas ö), Otava 2017, käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. 

Kommentit

  1. Tuolla minäkin haluaisin käydä. Suelujen saari oli järkyttävä lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen retkeä Seiliin!

      Yritin vähän fiilistellä kirjan tunnelmia saarella ollessani mutta saari elää kyllä ihan nykyaikaa. Kirkossa tosin tuntui, että siellä ne istuivat penkeillään Kristiinat ja kohtalotoverinsa kirkonmenojen alkamista odotellen... / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...