Siirry pääsisältöön

Seili - sielujen saari


Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.

Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö" perusteella ehdin jo päätellä, että saaren nimi viittaisi sieluihin mutta opas kertoi nimen tarkoittavan hyljesaarta. Seilillä on harjoitettu aikoinaan juuri valaanpyyntiä.

Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkevalla yhteysaluksella. Matka kestää parisen tuntia ja perillä ehtii hyvin osallistua opastetulle kävelykierrokselle ja nauttia lounaan ennen paluumatkaa Turkuun.

Saarella oli enemmän trafiikkia kuin mitä osasin odottaa. Yhteysalukset tuovat saarelle matkustajia Turusta, Nauvosta ja Hangosta ja saarella liikkui sekä autoja että pyöräilijöitä. Vanhan hospitaalin tiloissa taas näki vierailupäivänämme sekä yliopiston tutkijoita että kansainvälisiä konferenssivieraita. Menneisyyden haamut pysyivät visusti omissa oloissaan.

100 vuotta sitten saarelle tulleet olivat saapuneet lopulliseen määränpäähänsä, meitä lohdutti tieto että m/s Fanny noutaisi meidät muutaman tunnin kuluttua takaisin Turkuun.

Retkipäivän liikuttavin kohde oli Seilin vanha kirkko, joka on rakennettu 1733. Niinpä kirkko oli käytössä jo silloin kun saari toimi vielä leprapotilaiden sairaalana. Viimeinen spitaalipotilas kuoli 1785, jolloin saarelle rakennettiin uusi hospitaali, "hourujenhuone". Sairaalaan otettiin potilaiksi sekä miehiä että naisia mutta vähitellen saaresta tuli naispotilaiden sijoituspaikka.

Seilin mielisairaala lakkautettiin 1962 ja rakennukset ovat nykyään Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Vanha kirkko on museokirkko ja avoinna kesäisin, jolloin kirkossa pidetään myös muutama jumalanpalvelus.

Kirkon takana on pieni hautausmaa, jossa on haudattuna sekä kylän asukkaita että mielisairaalan potilaita. Spitaalipotilaiden hautoja ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu paikallistamaan.
Kirkon interiööri on häkellyttävän karu ja pelkistetty, hirret nopeasti kirveellä hakattuja. Kauniin votiivilaivan on tehnyt nauvolainen Åke Sandvall.

Kirkon länsipuolella on spitaalipotilaiden oma sisäänkäynti, heidät eristettiin tartuntapelon vuoksi muusta kirkkoväestä aitauksella.
Seilin matkailua on kehitetty viime vuosina ja saari ei tuntunut suinkaan olevan enää mikään ulkomaailmasta eristetty syrjäinen kolkka. Saaren historiaa ei ole kuitenkaan haluttu unohtaa ja olikin liikuttavaa nähdä esimerkiksi vanhan sairaalarakennuksen tiloihin jätetty potilashuone.

Saarta on kuitenkin ehkä vaikea tunnistaa, jos on ehtinyt luoda mielikuvan Johanna Holmströmin "Sielujen saari"-  ja Katja Kallion "Yönkantaja-kirjojen pohjalta. Luonto on vuosikymmenten mittaan muuttunut ja aiemmasta karusta saaresta on tullut metsäinen ja maankohoaman ansiosta myös suurempi saari.

Kirjaharrastajalle on aina juhlahetki päästä paikan päälle kokemaan lukemiensa kirjojen maisemat eikä Seili tuottanut sen suhteen pettymystä. Jos Seili-kirjoja lukeneita kertyy enemmänkin ehkä saarelle voidaan pian järjestää myös kirjallisia teemaristeilyjä. Mielessäni oli kysymyksiä, joita en tohtinut ottaa esille tällä opastuskierroksella mutta mielikuvitukseni lähti lentoon kun opas mainitsi sairaalan tiloista löytyneen suuren määrän sensuroituja potilaiden kirjoittamia kirjeitä, joita ei koskaan postitettu saarelta. Seilin salaisuutta ei siis liene vielä täysin paljastettu.

"Täällä  me voimme olla yhdessä. Sellaisina kuin me olemme. He eivät voi suorastaan estää meitä. Eiväthän he voi lähettää kumpaakaan meistä pois. Sehän on viime kädessä laitoksen vapautta, siellä voi olla oma itsensä."

**
Lainaukset Johanna Holmströmin kirjasta Sielujen saari (Själarnas ö), Otava 2017, käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. 

Kommentit

  1. Tuolla minäkin haluaisin käydä. Suelujen saari oli järkyttävä lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen retkeä Seiliin!

      Yritin vähän fiilistellä kirjan tunnelmia saarella ollessani mutta saari elää kyllä ihan nykyaikaa. Kirkossa tosin tuntui, että siellä ne istuivat penkeillään Kristiinat ja kohtalotoverinsa kirkonmenojen alkamista odotellen... / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syyskuu, syyskuu...minne hänet vei?

  Hectorin Syyskuu-laulun sanat ovat pyörineet mielessä. Minne minut oikein vei syyskuu...? Korona tuli ja yllätti, hauskojen loppukesän hääjuhlien jälkimaininkina. Alkuosa sairaudesta meni nopeasti ja melko kivuttomasti, mutta sitten tuli yskä. Ja sitä potiessa vierähtikin sitten puoli syyskuuta. Ikkunasta katsoin, että sää oli upea, ihanan aurinkoinen, mutta jalat eivät kantaneet ulos asti. Samaan syssyyn alkoivat myös kauan odottamani saksan kurssit yliopistolla ja pelästyin jo, että nyt torppaantuivat opiskelut jo alkumetreillä. Mutta kun ottaa yhteyttä opettajiin ja mainitsee taikasanan "covid", niin asiat järjestyvät. Nyt olen jo onneksi taas ajantasalla ja tohdin osallistua zoom-luentoihin jopa kameran kanssa. Lukeminen ei ole hirveästi maistunut, koska silmiä on särkenyt kovasti. Mutta sain pari kirjaa luettua ja niistä esittelen nyt toisen. Hassu juttu muuten, että tämän ruotsalaisen esikoiskirjailijan Sara Olmanin teoksen huomasin vasta kun siitä kirjoitti  Donna mo

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York

Mikä tekee kirjasta täydellisen lomakirjan?

  Onpa ollutkin haipakkaa, en ole edes tänne blogiin ehtinyt kirjoittelemaan mitään moneen viikkoon. Mutta nyt tuolta jo ihan nurkan takaa kurkistelee se kauan odotettu loma! Mutta vaikka täällä blogissa on ollut hiljaista niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut. Päinvastoin! Nyt kun olen aloittanut taas konttorielämän niin päivääni kuuluu 2x40 minuutin tunnelbanamatka. Ja sen ajan pyhitän vakaasti kirjallisuudelle. Hassua vain, että koko tämän kevään ja alkukesän olen lähes jokaisen lukemani kirjan jälkeen todennut: "Täydellinen lomakirja!". Ja nyt jo hiukan huolestun, että löytyykö niitä täydellisiä lomakirjoja enää itse lomalle. Jokaisella on tietysti oma määritelmänsä täydelliselle lomakirjalle, mutta minulle se tarkoittaa kirjaa, joka on suhteellisen helppolukuinen mutta joka antaa uusia ajatuskulmia. Ihan hömppä-hömppää en siis mielelläni lue lomalla. Pidän kyllä romantiikasta ja jännityksestä, mutta niissä pitää olla kuitenkin joku muukin ulottuvuus kuin pelkkä