Vihaista mutta ah niin hauskaa chick-littiä

"Minun iässäni, saatana! Minun iässäni minä olen kuulkaa 74-vuotias terve ihminen ja minulla on ensimmäistä kertaa päätäntävalta ja vastuu ainoastaan omasta elämästäni, ja sen mukaan minä jumalauta aion elää! Oletko ystävällinen ja tilaat minulle taksin. Nyt helvetti heti!"

Ulla-Riitta Rautio eli Ullis on 12 vuoden omaishoitajaurakan jälkeen leskeytynyt ja aloittamassa uutta elämänvaihetta. Takana on elämä, jota Ullis nyt katuu - miksi hän ei lähtenyt epätyydyttävästä avioliitosta jo aikoja sitten, miksi hän jäi asumaan Espoon rivitaloon, miksi hän tuhlasi elämänsä passaamalla miestä ja lapsiaan. Työkään ei tainnut antaa Ullikselle sen suurempia kicksejä, hammaslääkärin työ kun oli järkevä mutta ei ehkä niin jännittävä. Ullis ei halua sen kummemmin lapsenlapsien- kuin koiranvahdiksikaan, hoitoura on nyt ohi!

Ullis on siis ymmärrettävästi vihainen. Hän yrittää kuitenkin vihdoin kääntää elämänsä jo kauan haluamalleen raiteelle, mikä saa aikuiset lapset pois tolaltaan. Hän haluaa muuttaa kaupunkiin, harrastaa ja ennen kaikkea - kokea rakkauden. Ullis joutuu kuitenkin koko ajan tasapainoilemaan sekä ulkopuolelta tulevien että myös omien odotustensa välillä. Vaikka hän on tällä hetkellä terve niin mikäänhän ei takaa sitä, etteikö hän seuraavassa hetkessä olisikin jo kuolemansairas. Hänen iässään kuolema on muuttunut "luonnolliseksi" tapahtumaksi vaikka se tuntuu edelleen aivan yhtä epäreilulta.

Minna Lindgren on onnistunut tässä kirjassa loistavasti kuvaamaan sitä maailmaa, joka meille työiässä vielä oleville on yleensä hämärän peitossa. Siinä maailmassa kuolema ei ole "jos" vaan "kun". Ystäviä lähtee tasaisin väliajoin ja suurin pelko on se, että jää jäljelle yksin. Käydessäni tapaamassa jo edesmennyttä 93-vuotiasta ystävääni käytiin aina aluksi läpi lista, ketkä ystävistä olivat poistuneet elävien kirjoista. Astrid Lindgren muuten hoiti siskonsa kanssa asian pois päiväjärjestyksestä aloittamalla aina puhelut sanoilla "Döden, döden, döden", minkä jälkeen asiasta ei enää sen puhelun aikana tarvinnut keskustella.

En yleensä hihittele ääneen kirjaa lukiessa mutta tätä Minna Lindgrenin uusinta lukiessa niin tein. Sen täytyy olla siis merkki siitä, että tämä kirja on oikeasti hauska! Lindgren kirjoittaa nasevaa dialogia ja rytmittää tilannekomiikan täydellisesti. Lisäksi Lindgren tekee loistavia huomiota nykyajan elämänmenosta, esimerkiksi ystävän Piken tekstiviestit kaikkine emojineen saivat aikaan huutonaurua.

Parhaimmillaan Lindgren on kuvatessaan sitä oudosti kääntynyttä vanhemman ja lapsen suhdetta - kun lapsi kutsuu äitiään "kultapieneksi" tai kun palvelutalon tutustumiskäynnillä henkilökunta puhuu suoraan lasten kanssa, äidin eli "asiakkaan" pään yli. Ulliksen lapset Marko ja Susanna ovat kaikessa kammottavuudessaan erittäin viihdyttäviä!

Loppuratkaisu haastaa parhaimmatkin chick lit-klassikot ja menee ihan täydestä kunhan lukija vain muistaa missä tyylilajissa nyt mennään. Elokuva tästä, kiitos!

**
Minna Lindgren: Vihainen leski
Teos 2018

Helmet-kirjahaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Lue lisää

Reidar ulos muotista

Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin. Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Lue lisää

Seela Sellan käsikirja elämään

Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa. Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...