Siirry pääsisältöön

Vihaista mutta ah niin hauskaa chick-littiä


"Minun iässäni, saatana! Minun iässäni minä olen kuulkaa 74-vuotias terve ihminen ja minulla on ensimmäistä kertaa päätäntävalta ja vastuu ainoastaan omasta elämästäni, ja sen mukaan minä jumalauta aion elää! Oletko ystävällinen ja tilaat minulle taksin. Nyt helvetti heti!"

Ulla-Riitta Rautio eli Ullis on 12 vuoden omaishoitajaurakan jälkeen leskeytynyt ja aloittamassa uutta elämänvaihetta. Takana on elämä, jota Ullis nyt katuu - miksi hän ei lähtenyt epätyydyttävästä avioliitosta jo aikoja sitten, miksi hän jäi asumaan Espoon rivitaloon, miksi hän tuhlasi elämänsä passaamalla miestä ja lapsiaan. Työkään ei tainnut antaa Ullikselle sen suurempia kicksejä, hammaslääkärin työ kun oli järkevä mutta ei ehkä niin  jännittävä. Ullis ei halua sen kummemmin lapsenlapsien- kuin koiranvahdiksikaan, hoitoura on nyt ohi!

Ullis on siis ymmärrettävästi vihainen. Hän yrittää kuitenkin vihdoin kääntää elämänsä jo kauan haluamalleen raiteelle, mikä saa aikuiset lapset pois tolaltaan. Hän haluaa muuttaa kaupunkiin, harrastaa ja ennen kaikkea - kokea rakkauden. Ullis joutuu kuitenkin koko ajan tasapainoilemaan sekä ulkopuolelta tulevien että myös omien odotustensa välillä. Vaikka hän on tällä hetkellä terve niin mikäänhän ei takaa sitä, etteikö hän seuraavassa hetkessä olisikin jo kuolemansairas. Hänen iässään kuolema on muuttunut "luonnolliseksi" tapahtumaksi vaikka se tuntuu edelleen aivan yhtä epäreilulta.

Minna Lindgren on onnistunut tässä kirjassa loistavasti kuvaamaan sitä maailmaa, joka meille työiässä vielä oleville on yleensä hämärän peitossa. Siinä maailmassa kuolema ei ole "jos" vaan "kun". Ystäviä lähtee tasaisin väliajoin ja suurin pelko on se, että jää jäljelle yksin. Käydessäni tapaamassa jo edesmennyttä 93-vuotiasta ystävääni käytiin aina aluksi läpi lista, ketkä ystävistä olivat poistuneet elävien kirjoista. Astrid Lindgren muuten hoiti siskonsa kanssa asian pois päiväjärjestyksestä aloittamalla aina puhelut sanoilla "Döden, döden, döden", minkä jälkeen asiasta ei enää sen puhelun aikana tarvinnut keskustella.

En yleensä hihittele ääneen kirjaa lukiessa mutta tätä Minna Lindgrenin uusinta lukiessa niin tein. Sen täytyy olla siis merkki siitä, että tämä kirja on oikeasti hauska! Lindgren kirjoittaa nasevaa dialogia ja rytmittää tilannekomiikan täydellisesti. Lisäksi Lindgren tekee loistavia huomiota nykyajan elämänmenosta, esimerkiksi ystävän Piken tekstiviestit kaikkine emojineen saivat aikaan huutonaurua.

Parhaimmillaan Lindgren on kuvatessaan sitä oudosti kääntynyttä vanhemman ja lapsen suhdetta - kun lapsi kutsuu äitiään "kultapieneksi" tai kun palvelutalon tutustumiskäynnillä henkilökunta puhuu suoraan lasten kanssa, äidin eli "asiakkaan" pään yli. Ulliksen lapset Marko ja Susanna ovat kaikessa kammottavuudessaan erittäin viihdyttäviä!

Loppuratkaisu haastaa parhaimmatkin chick lit-klassikot ja menee ihan täydestä kunhan lukija vain muistaa missä tyylilajissa nyt mennään. Elokuva tästä, kiitos!

**
Minna Lindgren: Vihainen leski
Teos 2018

Helmet-kirjahaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,