Siirry pääsisältöön

Lokakuun lukusatoa ja ensimmäinen vinkki pukinkonttiin!


Lokakuu meni työn ja harrastusten merkeissä niin nopeasti, etten ole ehtinyt kirjoittaa lukemistani kirjoista siihen tahtiin kuin niitä on tuonne kirjastoon palautettavien kirjojen pinoon kertynyt. Kirjastolta tuli nyt kuitenkin sen verran ankara ukaasi, että huomenna on sinne vietävä muutama jo luettu mutta sitä ennen tässä lyhyt katsaus:

Kalle Kniivilän Tanjas gata on on aivan hurmaava kirja erään pietarilaiskadun elämästä sadan vuoden aikana. Kniivilä tuntee Venäjän ja on tavannut kirjaansa useita kadulla asuneita pietarilaisia, jotka kertovat arkielämästään vuosikymmenien varrella. Kirjan tittelin Tanja viittaa Tanja Savitševaan, 12-vuotiaaseen koulutyttöön, joka asui Kniivilän kuvaamalla kadulla Leningradin piirityksen aikana. Tanja kirjaa päiväkirjaansa kaikki läheisensä ja naapurinsa, jotka kuolevat nälkään. Muistivihon viimeiset sanat kertovat karusti "Kaikki ovat kuolleet, vain Tanja on jäljellä".

Mutta Tanja on vain kirjan alkupiste, hänen lisäkseen saamme tutustua moneen muuhun neuvosto- ja venäläisihmiseen sekä heidän arkeensa. Mikä parasta, Kniivilän kirja löytyy myös suomeksi - loistava kirja pukinkonttiin!

Kalle Kniivilä: Tanjan katu - Elämää Pietarissa 1917-2017 (Into, 2017)

Helmet-lukuhaaste: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka



Tämän vuoden Ruotsin August-kirjallisuuspalkinnon tietokirjaehdokkaana on kreikkalais-ruotsalaisen Alexandra Pascalidoun "Mammorna". Luin kirjan syyslomalla lähestulkoon yhdeltä istumalta, mikä on vuosien aikana osoittautunut varmaksi hyvän kirjan tunnusmerkiksi. Pascalidou antaa kirjassaan lähiöiden äitien kertoa tarinansa. Nuo Ruotsin lähiöt, jotka Suomessakin niin hyvin "tunnetaan", saavat kirjassa paljon mediauutisointia vivahteikkaamman kuvauksen.

Kyllä, täällä ammutaan ja järkyttävän moni kirjan äideistä on menettänyt lapsensa ampumisen uhrina. Mutta pian tajuaa, että ampumisen uhriksi ei joudu kuka tahansa. Kaikki ammutut ovat nuoria poikia ja ainakin osin maahanmuuttajataustaisia. Yhtäkkiä tajuan miksi ongelmaa ei ole vielä ratkaistu: uhrit eivät ole vaaleatukkaisia ruotsalaispoikia. Äidit tietävät myös tämän realiteetin ja sanovat oikeutetusti, että kyseessä on skandaali.

Alla mammor i orten är oroliga. Om barnen går ut är man rädd. Om barnen är sena tror man de blivit mördade. Förr slog de med handen. Nu skjuter de med vapen. Pistoler är som leksaker för barnen här. Sedan fem år tillbaka är det också mycket knark överallt. (Sawsan Zatara, Tensta)

Samalla äidit antavat kotilähiöistään kuvan, jonka voin itse lähiöasukkaana vain vahvistaa. Ihmiset ovat ystävällisiä, vieraanvaraisia, auttavaisia ja puheliaita. Monet äideistä ovat katkeria siitä, kuinka huonon kuvan media antaa näistä luonnonläheisistä ja viihtyisistä asuinalueista. Lähiö on koti, jossa useimmat haastatelluista äideistä haluavat asua. Se on valinta, ei pakko.

Jag har ju svårt att gå och varje dag när jag går till affären kommer folk och frågar om de kan hjälpa mig. Så jag kan inte bo någon annanstans än i Alby när jag blir äldre. Här blir man så respekterad. Sådan är andan här i Alby, men det kommer ju aldrig fram. (Birgitta Leon, Alby)

Äidit eivät hymistele vaan kertovat avoimesti arkielämästään, usein sydänverellään. Toivonkin sydämestäni, että tämä kirja käännettäisiin myös suomeksi! Niin paljon kuin Suomessakin liikkuu näitä mustavalkoisia harhaluuloja ruotsalaisista lähiöistä, tämä kirja olisi todella kiinnostava lukea myös siellä Itämeren toisella puolella.

Alexandra Pascalidou: Mammorna (Atlas, 2018)

Helmet-lukuhaaste: 45. Palkittu tietokirja


Lopuksi vielä Åsa Mobergin klassikkokirja "Snart är det 1968", joka ilmestyi 1984 mutta sai nyt 68-juhlavuoden kunniaksi uuden painoksen. Koska olen syntynyt juuri tuona myyttisenä vuonna ja siis täyttänyt itsekin nyt kunnioitettavat puoli vuosisataa, kirja tarttui tietysti kirjastosta mukaani.

Kirja kertoo Nina Bromanista, joka on tehnyt pesäeron perheeseensä ja aloittaa nyt itsenäisen elämänsä Tukholmassa, jossa hän hakeutuu juuri perustetun muotiliikeen Lao-Tsen palvelukseen. Romaanin firman esikuvana on legendaarinen Mah-Jong, jonka romaanin vaateyrityksen tavoin perusti kolme nuorta naista. Liikeyrityksen nimi ja filosofia saivat vaikutteita meneillään olleesta Vietnam-liikkeestä ja muusta poliittisesta liikehdinnästä. Nina huomaa pian joutuneensa tapahtumien ytimeen ja hänen kauttaan lukija pääsee seuraamaan Tukholman opiskelijoiden poliittista vastarintaliikettä.

Jos on kiinnostunut ruotsalaisesta 60-70-luvun vaihteesta, poliittisesta opiskelijaliikkeestä ja feminismin noususta, tässä oiva kirja! Moberg kuvailee tarkasti Tukholmaa, sen ihmisiä ja sosiaalisia suhteita. Ja sosiaalisista suhteista puheen ollen, luojan kiitos että vasta synnyin tuona vuonna enkä ollut silloin itse nuori aikuinen. Elämä tuossa vuodessa, ainakin naisen näkökulmasta, tuntui olevan varsin monimutkaista.

Åsa Moberg: Snart är det 1968 (Natur & Kultur, 2018)

Helmet-lukuhaaste: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Kommentit

  1. Elämä vuonna 1968, kun olin 18 v ja ensimmäistä kesää Tukholmassa, oli minusta silkkaa riemua ja aika yksinkertaista. Poliittinen liikehdintä oli vain jännittävää, koko maailma oli mukana mielenosoituksissa, opiskelijaelämä oli vaihtelevaa ja kun sitten meni töihin, sitä löytyi ja aina sai heti vakituisen työpaikan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, kiitos aikalaistodistuksesta!! Olisipa hauska kuulla mitä mieltä olisit juuri tästä kirjasta. Itse stressaannuin jo pelkästään lukiessani alati vaihtuvista suhteista ja hierarkisista neidittelyistä ja tytöttelyistä mutta luotan tuohon sinun kuvaukseesi :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,