Siirry pääsisältöön

Kirjan keskeyttämisen vaikeudesta



Pakkokirja, mitä mieltä olette niistä? Tiedättehän ne kirjat, joista kaikki puhuvat ja useimmat kehuvat ja sitten ne vielä menevät ja saavat jonkun hienon kirjallisuuspalkinnon ja sitten ne jo muuttuvatkin "pakkokirjoiksi". Ja varsinkin jos olet onneton mennyt perustamaan kirjablogin ja tiedät, että koko uskottavuutesi on mennyttä jos et käsittele blogissasi näitä kirjoja.

Onhan niitä ollut blogi-vuosieni varrella: Ferranten Napoli-sarja, Knausgårdin Taisteluni-sarja ja paineita pääsi kertymään Minna Rytisalon ylistetystä Lempi-romaanistakin. Syksyn 2019 pakkokirjaksi muodostui Ruotsissa ylistetty Steve Sem-Sandbergin romaani "W.", joka oli yksi ennakkosuosikkeja myös August-palkinnon saajaksi. Voitto ei lopulta sitten kuitenkaan osunut kohdalle mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että romaani on vuoden parhaita.

Ja onhan se. Siis hyvä. Ja mielenkiintoinen. Tarkka kerronta. No, vähän kuivahko paikoin. Jossakin paikassa hyppäsin pari sivua yli, kehtaako sitä paljastaa? Mutta miksi se oli minulle niin tärkeää lukea kirja loppuun, vaikka pienellä väkipakolla? Miksi on niin vaikeaa jättää kirja kesken?!

Olin jo etukäteen onnistunut luomaan tietynlaisen kuvan kirjasta ja se oli erittäin positiivinen. Lisäksi kirjan aihe kiinnosti sillä tarina pohjautuu tositapahtumiin. Vuonna 1821 entinen sotilas Johann Christina Woyzeck murhaa kirurginlesken Johanna Woostin. Woyzeck saa pitkän tutkinta-ajan jälkeen lopulta rangastuksensa ja hänet hirtetään.

Tapaus on jäänyt elämään eritoten saksalaisen kirjailijan Georg Büchnerin näytelmän ansiosta, jossa Büchner tuo esille Woyceckin kohtaloon vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet - köyhyyden ja yleisen kurjuuden - sekä ylempien yhteiskuntaluokkien halveksivan asenteen Woyzeckia kohtaan. Tarina on siis osa eurooppalaista kulttuuriperimäämme ja nimi "Woyzeck" pompahtaa esiin vähän siellä sun täällä. Halusin siis yksinkertaisesti tietää, mistä tämä tarina kertoo.

Ja nyt kaikki kunnia Sem-Sandbergille, sillä kirja on ihailtavan tarkka ja johdonmukainen kuvaus Woyzeckin traagisesta elämästä. Ja ennen kaikkea se on lähes inhorealistinen kuvaus 1800-luvun alun Euroopasta. Euroopasta, jota hallitsivat sodat, kylmyys, nälkä, väkivalta... Ei mitään kaunista luettavaa. Ja jos olin hetken elätellyt idyllisia kuvitelmia 1800-luvun alun romanttisesta Leipzigista lukiessani Clara ja Robert Schumannista niin ne harhakuvitelmat hävisivät Woyzeckin tarinan myötä.

Sain siis luettua kirjan loppuun mutta näin jälkikäteen mietin, että oli virhe lainata se kirjastosta näin uutena jolloin laina-aika on vain kaksi viikkoa. Palautupäivämäärän lähestyessä iski nimittäin stressi, enkä pystynyt enää lukemaan kirjaa verkkaisesti. "W." vaatii todellakin juuri  verkkaista lukutahtia ja onnistuin pilaamaan lukukokemuksen yrittämällä lukea sen samalla nopeudella kuin keskivertokirjat.

Saatan palata tähän kirjaan vielä uudestaan paremmalla ajalla. Ja itse tarinaan palaan jo tammikuussa kun Metropolitan-oopperasta on tulossa live-lähetys naapurikylän elokuvateatteriin. Alban Bergin Wozzeck-oopperan  nimiroolissa on silloin muuten ruotsalainen tähtibaritoni Peter Mattei. Vahva suositus!

Kommentit

  1. En lue pakkokirjoja, höpsistä vaan. Napoli-sarja jäi, kun aloitin kakkoskirjan ja huomasin, että ne kirjat eivät sovi minulle. Olin sitä mieltä jo ykkösen kohdalla, mutta annoin kakkosellekin mahdollisuuden. Tänä vuonna odotin kovasti Kutsu minua nimelläsi teosta, joka ei lopulta edennyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirjamakuja on monenlaisia. Toinen tykkää, toinen ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, kirjamakuja on monenlaisia! En ole vain vielä päässyt yli siitä tylsästä tunteesta, kun "kaikki" kehuvat jotain kirjaa ja itse en saa siitä mitään irti. Täytyykin nyt harjoitella tuota kirjojen kesken jättämistä! /Mari

      Poista
  2. Minä olen tänä vuonna harjoitellut kesken jättämistä ja jopa onnistunutkin siinä monta kertaa. Raahaan kirjoja kirjastosta ja roudaan takaisin :) Vielä napakammaksi pitäisi oppia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan myös tavoitteeksi, että ensi vuonna jätän kirjoja surutta kesken! Kuinka monta sivua luet ennen kuin luovutat vai onko se kerrasta poikki? / Mari

      Poista
  3. Minulla ei ole pakkokirjoja. Olen tosi tarkka siitä, mitä otan lukuun ja siitä päättää lopulta melko pitkälti intuitioni. Kirja voi saada paljon kehuja, mutta en silti siihen tartu. Esim. Knausgårdin kirjat eivät ole koskaan alkaneet kiinnostaa minua. Olen lukenut bloggauksia niistä, mutta intuitio sanoo, että skippaa suosiolla. Napoli-sarjan kanssa ehkäilen edelleen. Onneksi kirjat eivät sinänsä vanhene eli voin kokeilla Ferrantea sitten joskus, jos tulee inspiraatio. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen taas sellainen "kaikki mulle tänne heti nyt" ja varailen kirjastosta surutta kaikki kirjat, joista olen kuullut hyviä arvioita. Vasta lukuhetkellä saattaakin sitten käydä ilmi, että kirja ei sovi minulle ollenkaan. Pitäisikin alkaa kuunnella enemmän tuota intuitiota! /Mari

      Poista
  4. Minulla on aina hurjasti kirjoja lainassa, saattaa olla jopa kolmekymmentä, kun lainailen ja varailen kaikkea mitä kehutaan. Valitsen vasta sitten, kun kirjat ovat minulla.

    Olen pettynyt pahasti kahden kehutun sarjan kohdalla. Toinen on sama kuin sinulla, Ferranten Napoli-sarja. Olin niin varma sen sarjan korkeasta tasosta johtuen isosta mainostuksesta, että menin oikein ostamaan sen ja petyin. Kaksi osaa luin, toisen harppoen, ja muut kaksi ovat koskemattomina. Toinen pettymys oli Erik Axl Sundin Varistyttö -trilogia. Sen luin kokonaan, kun yritin hämmästyneenä selvittää, miksi sitä niin kehuttiin. Näiden kokemusten jälkeen olen alkanut tulkita ylimitoitettua mainostusta niin, että se edeltää jotain latteaa ja laskelmoidun myyvästi kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama minulla, varaan aina kun näen jonkin kehuvan arvion ja sitten ne varaukset tulevat tietysti aina samaan aikaan. Sama kävi tämän Sem-Sandbergin kirjan kanssa... Mutta yritän tehdä saman siirron kuin sinä, eli että en sitoudu kirjan lukemiseen sitä varatessani vaan vasta sitten kun olen saanut kirjan käsiini. Varaus ei siis ole lupaus kirjan lukemisesta :)

      Kiitos vertaistuesta, tuo Ferranten Napoli-sarja hiertää mieltäni edelleen! Oma teoriani on, että se on niin tiivistä kerrontaa että siinä ei jätetä lukijan omalle mielikuvitukselle paljonkaan tilaa. Jotkut pitävät sellaisesta kerronnasta, minä en.

      Valoisaa Lucian päivää, Marjatta! /Mari

      Poista
  5. Minulle ei tuota vaikeuksia jättää kirjaa kesken, jos se ei vedä. Maailmassa on niin paljon luettavaa ja aika rajallinen ;) Toisaalta joskus käy myös niin, että tajuaa lukuhetken vain olleen väärä, huonosti edennyt kirja voikin olla hyvinkin antoisa, kun on sen aika. Oikein hypetettyihin kirjoihin otan yleensä etäisyyttä ja palaan niihin vasta, jos ne pölyn laskeuduttuakin tuntuvat kiinnostavilta. (Siinäkin mielessä kustantajien nykyinen tapa laskea kirjan arvo muutaman myyntikuukauden perusteella on perin väärä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa ongelma oli juuri tuo väärä aika, tai liian vähän aikaa! Se ongelma näissä kirjastokirjoissa, että aina ei ehdi fiilistellä kun seuraava lukija jo odottaa vuoroaan. Siksikin hyvä, että odottaa näiden suosituimpien kirjojen kanssa, kuten sanot. Ja siinähän on sitten sekin hyvä puoli, että jos kirjoittaa näistä kirjoista omaan blogiinsa vähän myöhemmin niin kirjan elinkaari pitenee, ainakin pikkiriikkisen :)

      Mukavaa Lucian päivää! /Mari

      Poista
  6. Hyvä kun kirjoitit tästä aiheesta! Vaikka minulla ei olekaan tarvetta lukea kaikkea, mitä muut lukevat, niin joidenkin kirjojen kohdalla minullekin tulee joku järjetön "pakko" ja velvollisuudentunne... Kyllä osaan jättää keskenkin, mutta joskus sitä myös kahlaa jotain kirjaa väkisin eteenpäin. Minun pitäisi myös suosiolla antaa uutuuskirjojen hiukan vanhentua. Juuri tuo kirjaston kirjojen palautuspäivä stressaa minuakin! Juuri nytkin minulla on lainassa yksi uutuuskirja, joka pitää palauttaa ajallaan, koska siinä on varauksia. Jotenkin en pysty nauttimaan kirjasta, jos on tunne, että se on pakko lukea heti - vaikka muissa olosuhteissa saattaisin jopa pitää siitä. Saa nähdä ehdinkö lopulta lukea tuotakaan kirjaa, mutta ehkä nauttisin siitä enemmän, jos palaan siihen myöhemmin ihan ajan kanssa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opin nyt tosiaan sen, että en enää lähde kilpalukemaan kirjaston palautuspäiviä vastaan :) Saa tämä oma blogini olla sitten ihan suosiolla "vanhojen kirjojen" blogi! Ja nyt muuten ärsyttää sekin, että tämä postauksessani mainitsemani kirja valittiin erään lehden kulttuurisivuilla vuoden viiden parhaan kirjan joukkoon täällä Ruotsissa. Mutta enhän minä siis ehtinyt kirjan hienoutta huomata ollenkaan kun oli niin kauhea kiire lukea sitä. Huoh... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle