Siirry pääsisältöön

Kirjan keskeyttämisen vaikeudesta



Pakkokirja, mitä mieltä olette niistä? Tiedättehän ne kirjat, joista kaikki puhuvat ja useimmat kehuvat ja sitten ne vielä menevät ja saavat jonkun hienon kirjallisuuspalkinnon ja sitten ne jo muuttuvatkin "pakkokirjoiksi". Ja varsinkin jos olet onneton mennyt perustamaan kirjablogin ja tiedät, että koko uskottavuutesi on mennyttä jos et käsittele blogissasi näitä kirjoja.

Onhan niitä ollut blogi-vuosieni varrella: Ferranten Napoli-sarja, Knausgårdin Taisteluni-sarja ja paineita pääsi kertymään Minna Rytisalon ylistetystä Lempi-romaanistakin. Syksyn 2019 pakkokirjaksi muodostui Ruotsissa ylistetty Steve Sem-Sandbergin romaani "W.", joka oli yksi ennakkosuosikkeja myös August-palkinnon saajaksi. Voitto ei lopulta sitten kuitenkaan osunut kohdalle mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että romaani on vuoden parhaita.

Ja onhan se. Siis hyvä. Ja mielenkiintoinen. Tarkka kerronta. No, vähän kuivahko paikoin. Jossakin paikassa hyppäsin pari sivua yli, kehtaako sitä paljastaa? Mutta miksi se oli minulle niin tärkeää lukea kirja loppuun, vaikka pienellä väkipakolla? Miksi on niin vaikeaa jättää kirja kesken?!

Olin jo etukäteen onnistunut luomaan tietynlaisen kuvan kirjasta ja se oli erittäin positiivinen. Lisäksi kirjan aihe kiinnosti sillä tarina pohjautuu tositapahtumiin. Vuonna 1821 entinen sotilas Johann Christina Woyzeck murhaa kirurginlesken Johanna Woostin. Woyzeck saa pitkän tutkinta-ajan jälkeen lopulta rangastuksensa ja hänet hirtetään.

Tapaus on jäänyt elämään eritoten saksalaisen kirjailijan Georg Büchnerin näytelmän ansiosta, jossa Büchner tuo esille Woyceckin kohtaloon vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet - köyhyyden ja yleisen kurjuuden - sekä ylempien yhteiskuntaluokkien halveksivan asenteen Woyzeckia kohtaan. Tarina on siis osa eurooppalaista kulttuuriperimäämme ja nimi "Woyzeck" pompahtaa esiin vähän siellä sun täällä. Halusin siis yksinkertaisesti tietää, mistä tämä tarina kertoo.

Ja nyt kaikki kunnia Sem-Sandbergille, sillä kirja on ihailtavan tarkka ja johdonmukainen kuvaus Woyzeckin traagisesta elämästä. Ja ennen kaikkea se on lähes inhorealistinen kuvaus 1800-luvun alun Euroopasta. Euroopasta, jota hallitsivat sodat, kylmyys, nälkä, väkivalta... Ei mitään kaunista luettavaa. Ja jos olin hetken elätellyt idyllisia kuvitelmia 1800-luvun alun romanttisesta Leipzigista lukiessani Clara ja Robert Schumannista niin ne harhakuvitelmat hävisivät Woyzeckin tarinan myötä.

Sain siis luettua kirjan loppuun mutta näin jälkikäteen mietin, että oli virhe lainata se kirjastosta näin uutena jolloin laina-aika on vain kaksi viikkoa. Palautupäivämäärän lähestyessä iski nimittäin stressi, enkä pystynyt enää lukemaan kirjaa verkkaisesti. "W." vaatii todellakin juuri  verkkaista lukutahtia ja onnistuin pilaamaan lukukokemuksen yrittämällä lukea sen samalla nopeudella kuin keskivertokirjat.

Saatan palata tähän kirjaan vielä uudestaan paremmalla ajalla. Ja itse tarinaan palaan jo tammikuussa kun Metropolitan-oopperasta on tulossa live-lähetys naapurikylän elokuvateatteriin. Alban Bergin Wozzeck-oopperan  nimiroolissa on silloin muuten ruotsalainen tähtibaritoni Peter Mattei. Vahva suositus!

Kommentit

  1. En lue pakkokirjoja, höpsistä vaan. Napoli-sarja jäi, kun aloitin kakkoskirjan ja huomasin, että ne kirjat eivät sovi minulle. Olin sitä mieltä jo ykkösen kohdalla, mutta annoin kakkosellekin mahdollisuuden. Tänä vuonna odotin kovasti Kutsu minua nimelläsi teosta, joka ei lopulta edennyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirjamakuja on monenlaisia. Toinen tykkää, toinen ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, kirjamakuja on monenlaisia! En ole vain vielä päässyt yli siitä tylsästä tunteesta, kun "kaikki" kehuvat jotain kirjaa ja itse en saa siitä mitään irti. Täytyykin nyt harjoitella tuota kirjojen kesken jättämistä! /Mari

      Poista
  2. Minä olen tänä vuonna harjoitellut kesken jättämistä ja jopa onnistunutkin siinä monta kertaa. Raahaan kirjoja kirjastosta ja roudaan takaisin :) Vielä napakammaksi pitäisi oppia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan myös tavoitteeksi, että ensi vuonna jätän kirjoja surutta kesken! Kuinka monta sivua luet ennen kuin luovutat vai onko se kerrasta poikki? / Mari

      Poista
  3. Minulla ei ole pakkokirjoja. Olen tosi tarkka siitä, mitä otan lukuun ja siitä päättää lopulta melko pitkälti intuitioni. Kirja voi saada paljon kehuja, mutta en silti siihen tartu. Esim. Knausgårdin kirjat eivät ole koskaan alkaneet kiinnostaa minua. Olen lukenut bloggauksia niistä, mutta intuitio sanoo, että skippaa suosiolla. Napoli-sarjan kanssa ehkäilen edelleen. Onneksi kirjat eivät sinänsä vanhene eli voin kokeilla Ferrantea sitten joskus, jos tulee inspiraatio. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen taas sellainen "kaikki mulle tänne heti nyt" ja varailen kirjastosta surutta kaikki kirjat, joista olen kuullut hyviä arvioita. Vasta lukuhetkellä saattaakin sitten käydä ilmi, että kirja ei sovi minulle ollenkaan. Pitäisikin alkaa kuunnella enemmän tuota intuitiota! /Mari

      Poista
  4. Minulla on aina hurjasti kirjoja lainassa, saattaa olla jopa kolmekymmentä, kun lainailen ja varailen kaikkea mitä kehutaan. Valitsen vasta sitten, kun kirjat ovat minulla.

    Olen pettynyt pahasti kahden kehutun sarjan kohdalla. Toinen on sama kuin sinulla, Ferranten Napoli-sarja. Olin niin varma sen sarjan korkeasta tasosta johtuen isosta mainostuksesta, että menin oikein ostamaan sen ja petyin. Kaksi osaa luin, toisen harppoen, ja muut kaksi ovat koskemattomina. Toinen pettymys oli Erik Axl Sundin Varistyttö -trilogia. Sen luin kokonaan, kun yritin hämmästyneenä selvittää, miksi sitä niin kehuttiin. Näiden kokemusten jälkeen olen alkanut tulkita ylimitoitettua mainostusta niin, että se edeltää jotain latteaa ja laskelmoidun myyvästi kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama minulla, varaan aina kun näen jonkin kehuvan arvion ja sitten ne varaukset tulevat tietysti aina samaan aikaan. Sama kävi tämän Sem-Sandbergin kirjan kanssa... Mutta yritän tehdä saman siirron kuin sinä, eli että en sitoudu kirjan lukemiseen sitä varatessani vaan vasta sitten kun olen saanut kirjan käsiini. Varaus ei siis ole lupaus kirjan lukemisesta :)

      Kiitos vertaistuesta, tuo Ferranten Napoli-sarja hiertää mieltäni edelleen! Oma teoriani on, että se on niin tiivistä kerrontaa että siinä ei jätetä lukijan omalle mielikuvitukselle paljonkaan tilaa. Jotkut pitävät sellaisesta kerronnasta, minä en.

      Valoisaa Lucian päivää, Marjatta! /Mari

      Poista
  5. Minulle ei tuota vaikeuksia jättää kirjaa kesken, jos se ei vedä. Maailmassa on niin paljon luettavaa ja aika rajallinen ;) Toisaalta joskus käy myös niin, että tajuaa lukuhetken vain olleen väärä, huonosti edennyt kirja voikin olla hyvinkin antoisa, kun on sen aika. Oikein hypetettyihin kirjoihin otan yleensä etäisyyttä ja palaan niihin vasta, jos ne pölyn laskeuduttuakin tuntuvat kiinnostavilta. (Siinäkin mielessä kustantajien nykyinen tapa laskea kirjan arvo muutaman myyntikuukauden perusteella on perin väärä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa ongelma oli juuri tuo väärä aika, tai liian vähän aikaa! Se ongelma näissä kirjastokirjoissa, että aina ei ehdi fiilistellä kun seuraava lukija jo odottaa vuoroaan. Siksikin hyvä, että odottaa näiden suosituimpien kirjojen kanssa, kuten sanot. Ja siinähän on sitten sekin hyvä puoli, että jos kirjoittaa näistä kirjoista omaan blogiinsa vähän myöhemmin niin kirjan elinkaari pitenee, ainakin pikkiriikkisen :)

      Mukavaa Lucian päivää! /Mari

      Poista
  6. Hyvä kun kirjoitit tästä aiheesta! Vaikka minulla ei olekaan tarvetta lukea kaikkea, mitä muut lukevat, niin joidenkin kirjojen kohdalla minullekin tulee joku järjetön "pakko" ja velvollisuudentunne... Kyllä osaan jättää keskenkin, mutta joskus sitä myös kahlaa jotain kirjaa väkisin eteenpäin. Minun pitäisi myös suosiolla antaa uutuuskirjojen hiukan vanhentua. Juuri tuo kirjaston kirjojen palautuspäivä stressaa minuakin! Juuri nytkin minulla on lainassa yksi uutuuskirja, joka pitää palauttaa ajallaan, koska siinä on varauksia. Jotenkin en pysty nauttimaan kirjasta, jos on tunne, että se on pakko lukea heti - vaikka muissa olosuhteissa saattaisin jopa pitää siitä. Saa nähdä ehdinkö lopulta lukea tuotakaan kirjaa, mutta ehkä nauttisin siitä enemmän, jos palaan siihen myöhemmin ihan ajan kanssa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opin nyt tosiaan sen, että en enää lähde kilpalukemaan kirjaston palautuspäiviä vastaan :) Saa tämä oma blogini olla sitten ihan suosiolla "vanhojen kirjojen" blogi! Ja nyt muuten ärsyttää sekin, että tämä postauksessani mainitsemani kirja valittiin erään lehden kulttuurisivuilla vuoden viiden parhaan kirjan joukkoon täällä Ruotsissa. Mutta enhän minä siis ehtinyt kirjan hienoutta huomata ollenkaan kun oli niin kauhea kiire lukea sitä. Huoh... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...