Siirry pääsisältöön

Kirjan keskeyttämisen vaikeudesta



Pakkokirja, mitä mieltä olette niistä? Tiedättehän ne kirjat, joista kaikki puhuvat ja useimmat kehuvat ja sitten ne vielä menevät ja saavat jonkun hienon kirjallisuuspalkinnon ja sitten ne jo muuttuvatkin "pakkokirjoiksi". Ja varsinkin jos olet onneton mennyt perustamaan kirjablogin ja tiedät, että koko uskottavuutesi on mennyttä jos et käsittele blogissasi näitä kirjoja.

Onhan niitä ollut blogi-vuosieni varrella: Ferranten Napoli-sarja, Knausgårdin Taisteluni-sarja ja paineita pääsi kertymään Minna Rytisalon ylistetystä Lempi-romaanistakin. Syksyn 2019 pakkokirjaksi muodostui Ruotsissa ylistetty Steve Sem-Sandbergin romaani "W.", joka oli yksi ennakkosuosikkeja myös August-palkinnon saajaksi. Voitto ei lopulta sitten kuitenkaan osunut kohdalle mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että romaani on vuoden parhaita.

Ja onhan se. Siis hyvä. Ja mielenkiintoinen. Tarkka kerronta. No, vähän kuivahko paikoin. Jossakin paikassa hyppäsin pari sivua yli, kehtaako sitä paljastaa? Mutta miksi se oli minulle niin tärkeää lukea kirja loppuun, vaikka pienellä väkipakolla? Miksi on niin vaikeaa jättää kirja kesken?!

Olin jo etukäteen onnistunut luomaan tietynlaisen kuvan kirjasta ja se oli erittäin positiivinen. Lisäksi kirjan aihe kiinnosti sillä tarina pohjautuu tositapahtumiin. Vuonna 1821 entinen sotilas Johann Christina Woyzeck murhaa kirurginlesken Johanna Woostin. Woyzeck saa pitkän tutkinta-ajan jälkeen lopulta rangastuksensa ja hänet hirtetään.

Tapaus on jäänyt elämään eritoten saksalaisen kirjailijan Georg Büchnerin näytelmän ansiosta, jossa Büchner tuo esille Woyceckin kohtaloon vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet - köyhyyden ja yleisen kurjuuden - sekä ylempien yhteiskuntaluokkien halveksivan asenteen Woyzeckia kohtaan. Tarina on siis osa eurooppalaista kulttuuriperimäämme ja nimi "Woyzeck" pompahtaa esiin vähän siellä sun täällä. Halusin siis yksinkertaisesti tietää, mistä tämä tarina kertoo.

Ja nyt kaikki kunnia Sem-Sandbergille, sillä kirja on ihailtavan tarkka ja johdonmukainen kuvaus Woyzeckin traagisesta elämästä. Ja ennen kaikkea se on lähes inhorealistinen kuvaus 1800-luvun alun Euroopasta. Euroopasta, jota hallitsivat sodat, kylmyys, nälkä, väkivalta... Ei mitään kaunista luettavaa. Ja jos olin hetken elätellyt idyllisia kuvitelmia 1800-luvun alun romanttisesta Leipzigista lukiessani Clara ja Robert Schumannista niin ne harhakuvitelmat hävisivät Woyzeckin tarinan myötä.

Sain siis luettua kirjan loppuun mutta näin jälkikäteen mietin, että oli virhe lainata se kirjastosta näin uutena jolloin laina-aika on vain kaksi viikkoa. Palautupäivämäärän lähestyessä iski nimittäin stressi, enkä pystynyt enää lukemaan kirjaa verkkaisesti. "W." vaatii todellakin juuri  verkkaista lukutahtia ja onnistuin pilaamaan lukukokemuksen yrittämällä lukea sen samalla nopeudella kuin keskivertokirjat.

Saatan palata tähän kirjaan vielä uudestaan paremmalla ajalla. Ja itse tarinaan palaan jo tammikuussa kun Metropolitan-oopperasta on tulossa live-lähetys naapurikylän elokuvateatteriin. Alban Bergin Wozzeck-oopperan  nimiroolissa on silloin muuten ruotsalainen tähtibaritoni Peter Mattei. Vahva suositus!

Kommentit

  1. En lue pakkokirjoja, höpsistä vaan. Napoli-sarja jäi, kun aloitin kakkoskirjan ja huomasin, että ne kirjat eivät sovi minulle. Olin sitä mieltä jo ykkösen kohdalla, mutta annoin kakkosellekin mahdollisuuden. Tänä vuonna odotin kovasti Kutsu minua nimelläsi teosta, joka ei lopulta edennyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirjamakuja on monenlaisia. Toinen tykkää, toinen ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, kirjamakuja on monenlaisia! En ole vain vielä päässyt yli siitä tylsästä tunteesta, kun "kaikki" kehuvat jotain kirjaa ja itse en saa siitä mitään irti. Täytyykin nyt harjoitella tuota kirjojen kesken jättämistä! /Mari

      Poista
  2. Minä olen tänä vuonna harjoitellut kesken jättämistä ja jopa onnistunutkin siinä monta kertaa. Raahaan kirjoja kirjastosta ja roudaan takaisin :) Vielä napakammaksi pitäisi oppia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan myös tavoitteeksi, että ensi vuonna jätän kirjoja surutta kesken! Kuinka monta sivua luet ennen kuin luovutat vai onko se kerrasta poikki? / Mari

      Poista
  3. Minulla ei ole pakkokirjoja. Olen tosi tarkka siitä, mitä otan lukuun ja siitä päättää lopulta melko pitkälti intuitioni. Kirja voi saada paljon kehuja, mutta en silti siihen tartu. Esim. Knausgårdin kirjat eivät ole koskaan alkaneet kiinnostaa minua. Olen lukenut bloggauksia niistä, mutta intuitio sanoo, että skippaa suosiolla. Napoli-sarjan kanssa ehkäilen edelleen. Onneksi kirjat eivät sinänsä vanhene eli voin kokeilla Ferrantea sitten joskus, jos tulee inspiraatio. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen taas sellainen "kaikki mulle tänne heti nyt" ja varailen kirjastosta surutta kaikki kirjat, joista olen kuullut hyviä arvioita. Vasta lukuhetkellä saattaakin sitten käydä ilmi, että kirja ei sovi minulle ollenkaan. Pitäisikin alkaa kuunnella enemmän tuota intuitiota! /Mari

      Poista
  4. Minulla on aina hurjasti kirjoja lainassa, saattaa olla jopa kolmekymmentä, kun lainailen ja varailen kaikkea mitä kehutaan. Valitsen vasta sitten, kun kirjat ovat minulla.

    Olen pettynyt pahasti kahden kehutun sarjan kohdalla. Toinen on sama kuin sinulla, Ferranten Napoli-sarja. Olin niin varma sen sarjan korkeasta tasosta johtuen isosta mainostuksesta, että menin oikein ostamaan sen ja petyin. Kaksi osaa luin, toisen harppoen, ja muut kaksi ovat koskemattomina. Toinen pettymys oli Erik Axl Sundin Varistyttö -trilogia. Sen luin kokonaan, kun yritin hämmästyneenä selvittää, miksi sitä niin kehuttiin. Näiden kokemusten jälkeen olen alkanut tulkita ylimitoitettua mainostusta niin, että se edeltää jotain latteaa ja laskelmoidun myyvästi kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama minulla, varaan aina kun näen jonkin kehuvan arvion ja sitten ne varaukset tulevat tietysti aina samaan aikaan. Sama kävi tämän Sem-Sandbergin kirjan kanssa... Mutta yritän tehdä saman siirron kuin sinä, eli että en sitoudu kirjan lukemiseen sitä varatessani vaan vasta sitten kun olen saanut kirjan käsiini. Varaus ei siis ole lupaus kirjan lukemisesta :)

      Kiitos vertaistuesta, tuo Ferranten Napoli-sarja hiertää mieltäni edelleen! Oma teoriani on, että se on niin tiivistä kerrontaa että siinä ei jätetä lukijan omalle mielikuvitukselle paljonkaan tilaa. Jotkut pitävät sellaisesta kerronnasta, minä en.

      Valoisaa Lucian päivää, Marjatta! /Mari

      Poista
  5. Minulle ei tuota vaikeuksia jättää kirjaa kesken, jos se ei vedä. Maailmassa on niin paljon luettavaa ja aika rajallinen ;) Toisaalta joskus käy myös niin, että tajuaa lukuhetken vain olleen väärä, huonosti edennyt kirja voikin olla hyvinkin antoisa, kun on sen aika. Oikein hypetettyihin kirjoihin otan yleensä etäisyyttä ja palaan niihin vasta, jos ne pölyn laskeuduttuakin tuntuvat kiinnostavilta. (Siinäkin mielessä kustantajien nykyinen tapa laskea kirjan arvo muutaman myyntikuukauden perusteella on perin väärä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa ongelma oli juuri tuo väärä aika, tai liian vähän aikaa! Se ongelma näissä kirjastokirjoissa, että aina ei ehdi fiilistellä kun seuraava lukija jo odottaa vuoroaan. Siksikin hyvä, että odottaa näiden suosituimpien kirjojen kanssa, kuten sanot. Ja siinähän on sitten sekin hyvä puoli, että jos kirjoittaa näistä kirjoista omaan blogiinsa vähän myöhemmin niin kirjan elinkaari pitenee, ainakin pikkiriikkisen :)

      Mukavaa Lucian päivää! /Mari

      Poista
  6. Hyvä kun kirjoitit tästä aiheesta! Vaikka minulla ei olekaan tarvetta lukea kaikkea, mitä muut lukevat, niin joidenkin kirjojen kohdalla minullekin tulee joku järjetön "pakko" ja velvollisuudentunne... Kyllä osaan jättää keskenkin, mutta joskus sitä myös kahlaa jotain kirjaa väkisin eteenpäin. Minun pitäisi myös suosiolla antaa uutuuskirjojen hiukan vanhentua. Juuri tuo kirjaston kirjojen palautuspäivä stressaa minuakin! Juuri nytkin minulla on lainassa yksi uutuuskirja, joka pitää palauttaa ajallaan, koska siinä on varauksia. Jotenkin en pysty nauttimaan kirjasta, jos on tunne, että se on pakko lukea heti - vaikka muissa olosuhteissa saattaisin jopa pitää siitä. Saa nähdä ehdinkö lopulta lukea tuotakaan kirjaa, mutta ehkä nauttisin siitä enemmän, jos palaan siihen myöhemmin ihan ajan kanssa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opin nyt tosiaan sen, että en enää lähde kilpalukemaan kirjaston palautuspäiviä vastaan :) Saa tämä oma blogini olla sitten ihan suosiolla "vanhojen kirjojen" blogi! Ja nyt muuten ärsyttää sekin, että tämä postauksessani mainitsemani kirja valittiin erään lehden kulttuurisivuilla vuoden viiden parhaan kirjan joukkoon täällä Ruotsissa. Mutta enhän minä siis ehtinyt kirjan hienoutta huomata ollenkaan kun oli niin kauhea kiire lukea sitä. Huoh... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...