Siirry pääsisältöön

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 22. luukku



Hyvää joulunalusaikaa täältä Tukholmasta! Joulukalenterin luukusta avautuu tänään jo 22. luukku. Eilen kirjabloggareiden joulua tunnelmoi Nannan kirjakimara ja huomenna toiseksi viimeinen luukku avautuu Tuijatan blogissa.

Vuoden 2019 aikana poistui keskuudestamme eräs lempikirjailijoistani. Aila Meriluoto oli jo pitkälti yli 90-vuotias, joten uutinen oli odotettu mutta mieleen jäi kuitenkin haikeus. Olen lukenut ahkerasti Meriluodon päiväkirjoja ja saanut niistä vuosien varrella kaipaamaani naisenergiaa. Ja 'Vaarallista kokea' oli minulle tärkeä kirja muuttaessani tänne Ruotsiin parikymmentä vuotta sitten. Meriluotohan asui myös pitkään Ruotsissa ja on ollut todella mielenkiintoista lukea hänen kokemuksistaan "expattina".

Ajattelinkin nyt kurkistaa päiväkirjoihin ja katsoa miten Meriluoto on viettänyt joulua. Ailalla oli aina suuri perhe ympärillään, ja hän mainitsee useaan otteeseen kuinka juuri joulunalusaika oli hänelle tärkeä. Pullaa leivottiin ja lahjoja hankittiin. Ailalle joulu merkitsi perheen kanssa olemista, kirjojen lukemista ja pitkää taukoa arjesta.

Mutta vuosien karttuessa joulu muuttaa muotoaan. Aila muuttuu ydinperheen äidistä kahden suuren perheen, "klaanin", kantaäidiksi. Aiempien vuosien intiimit perhejoulut vaihtuvat tapaninpäivän suureksi sukutapaamiseksi.

Vuonna 1961 Aila on vielä Helsingissä, lapset (Lauri Viidan kanssa saadut) ovat kouluikäisiä. Mielessä on rakkaus ruotsalaisen "CeGen" kanssa ja mies houkuttelee hänet myös lopulta Ruotsiin.

25.12.1961
Joulupäivä. Lapset pelaavat Prinsessa Ruususta, sähköjuna on käytössä, joulukuusi varisee jo. Lämpöä ja iloa. Jallu-setä tuli eilen pistäytymään ja jäi iltaan saakka. Sitten valvottiin pitkään ja minä valvoin ja luin vielä pitempään. Musiikkia radiosta  ja kirjoja, kerrankin riittämiin. (---) Tiedän ja myönnän nyt taas kerran, että minun tulevaisuuteni on siinä ja vain siinä että olen täysin vapaa kirjoittamaan. Se on tärkeintä.

Ja siitä huolimatta rakastan. Ehkä

Suhde CeGen kanssa päättyy kuitenkin suureen pettymykseen ja Aila masentuu.

5.11.1962
Kunpa selviäisin näistä puuskista ennen joulua, ennen Tytin tuloa. En saa pilata hänen kotijouluaan. Joulu... Tänään olen näperellyt huonekaluja Aijan joululahja-nukketaloon, mieleni rauhoitukseksi. Anna sanoi yhtenä päivänä pelkäävänsä että olen henkisesti romahtamassa. Mutta enhän minä koskaan ole ollutkaan ihan järkevä!

Aila muuttaa lopulta kuitenkin Ruotsiin ja asettautuu pesueensa kanssa Enköpingin pikkukaupunkiin. Tämä on se paikka, jossa Aila kasvattaa lapsensa aikuisiksi (ja ehkä myös jossain määrin itsensä?)

12. tai 13.1.1966 (yöllä siis)
Ulkona on myrsky. Ikkunoissa natisee. Joulu on mennyt - mikä joulu? Ilmaan piirretty kuvio jota tuli kipeä haikea ikävä sinä aamuna kun Tytti lensi tiehensä. Joulu jota ei koskaan tullut. Sillä se itse jäi toteutumatta. Oli vain joulunaluspäivien jännitys, se täyteläinen, runsas, touhuisa, se paras joka vuonna. Kielet valmiina melodiaa varten. Sitä voi sitten ikävöidäkin väkevämmin kuin itse sävelmää.

Ruotsin  joulut vilisevät ohi, usein vain ohimenevinä merkintöinä. Lapset olivat jo murrosikäisiä ja joulun idylli muuttunut arkisemmaksi.

5.1.1970
Ylipäänsä joulu oli aika rasittava eikä vähiten koiranpennun takia (sen nimi on Japp - ehdolla olivat myös Einstein ja Cognac - ja se on hurjan suloinen ja vaivalloinen) mutta ei yksinomaan, ainahan joulut ovat sellaisia, kun elämä on ylensyöntiä ja ylennukkumista ja sisälläoloa ja liikaa ihmisiä ja joulukuusi liian iso. Ja roskia joka paikassa.

Aila tapaa virolaisen Martin, joka asuu Ruotsissa vaimonsa kanssa. Syntyy kiihkeä suhde, joka kuitenkin kuihtuu mutta jää synkentämään Ailan mieltä pitkäksi aikaa. Lapset ottavat vetovastuun joulunvietosta.

21.12.1970
Tytti tuli, nuoriso siivosi kaikki huoneet ilman minua, on leivottu pullaa ja keitetty karkkia, piparkakkutaikina tehty huomiseksi, lahjoja on koko korillinen ja ylikin, tänään saapui Demosthenes, Ursulan uusin kreikkalainen. Joulu siis tulee sittenkin.

21.12.1971
Vuoroin lunta ja sadetta, tällä hetkellä sadetta ja lämmintä, tulee vihreä joulu. Piparkakkuja, pullaa, karkkeja, pikkuleipiä tehty pikkuhiljaa, ei erityistä jäktiä.

Vuonna 1973 iskee öljykriisi. Aila kertoo päiväkirjassaan, että lämmintä vettä tuli vain neljänä päivänä viikossa ja sekä katuvalaistusta että sisälämmitystä säännösteltiin.

2.1.1974
Muuten rauhallinen joulu, melkein unettava. Kirjapinot vain verkkaan hupenivat. Mutta joulukuuset ja adventtitähdet loistivat, nyt vasta kaikki on sammutettu mainosvaloja myöten. "Sverige släcks i dag", sanoi Expressen.

Vaarallista kokea -kirja päättyy vuoteen 1975. Aila on juuri muuttanut takaisin Suomeen, lapset ovat lentäneet pesästä.

6.1.1975
Joulu ohi, koko se identiteetitön kaksiviikkoa jolloin oli valoa ja lämpöä ja pesän ahtautta ja liikaa ruokaa ja levymusiikkia aamusta iltaan ja illasta aamuun (melkein).

70-luvun lopussa Aila tapaa Jouko Paakkasen, josta tulee hänen viimeinen elämänkumppaninsa. Kuvaan astuu Joukon myötä liuta Joukon lapsia - ja alkoholi. Ailan päiväkirja vaikenee, vuosien mittaan siihen ilmestyy vain muutamia merkintöjä silloin tällöin.

16.1.1991
Tuli joulukiireet ja Joukoltakin loppuivat luennot (ehkä ylenmääräinen alkoholinkäyttö myös), joten päiväkirjalle ei ole ollut tilaa. Nyt on joulu ohi ja etenkin klaanin perinteinen tapanin juhla ja tänään alkavat luennot, vastaanoton lisäksi. Tänään on myös Persianlahden jutun aikaraja mennyt umpeen, Saddam Hussein ei ole hievahtanut ja sodalla on siis "lupa". Vielä ei ole räjähtänyt. Räjähtääkö?

16.12.1993
Aika kuluu. Joululahjat tulivat ajoissa valmiiksi, viimeisiä paketoidaan. Olihan se melkoinen askare, pohtimista ja juoksua, mutta askarettahan tässä iässä tarvitseekin.

10.12.1995
Nyt on joulunvalmistelu täydessä käynnissä, lahjoja puuttuu yhä vain. Aija jo lietsoo kapinaa lahjojen antamista vastaan, mutta eihän se pakko ole kenellekään (---) Meille, Joukolle ja minulle, on tärkeätä antaa lahjoja (niin kauan kuin eläkkeet riittävät), niitten hankkiminen täyttää elämämme.

24.12.2001
Jouluaatto. Ei mitään. Sami soitti kun minä nukuin. Koko päivän huteruutta. Yhä useammin. Olenko minä nyt kuolemassa. Joululahjat jäävät yhä myöhempään, paketoin ja nimikoin tänään vain 9. Huomiseksi jää ainakin 10. Ensi vuonna ei enää jakseta, ei mitään (---)

Aviomiehen alkoholinkäyttö pahenee ja Aila tuskailee vanhenemistaan. Päiväkirja synkkenee ja jouluja tuskin enää mainitaan. Viimeinen yhteinen joulu vietetään 2003, Jouko Paakkanen kuolee tammikuun lopussa 2004. Siihen päättyy myös Ailan päiväkirja.

Jouko yhä nukkuu vieressäni. Silloin kun vielä itse nukuin. En tiedä nukunko enää koskaan.

**


Kiitos sanoistasi, Aila!



Aila Meriluoto vuonna 1947

Päiväkirjaotteet ovat seuraavista kirjoista:

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975 (WSOY 1996)
Aila Meriluoto: Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010)

Kommentit

  1. Kiitos. Ihana lukea Meriluodon päiväkirjaotteita. Blogiin olen arvioinut Peter Peter teoksen. Jotain muutakin voisin lukea Meriluodolta.

    Ihanaa jouluoloa ja lukuiloa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut näitä päiväkirjoja ja joitakin runoja mutta tuo Peter Peter on vielä lukematta! Eli onneksi vielä paljon Meriluotoa odottamassa.

      Lukuiloa ja rauhaisaa joulua myös sinulle, Mai!! /Mari

      Poista
  2. Loistava aihe ja todella kiinnostavasti olet koonnut jouluisia mietteitä Meriluodolta. Rauhallista joulun aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun kävit lukemassa! Rauhallista joulua myös sinulle!! /Mari

      Poista
  3. Hieno aihe! Tätä olikin kiinnostavaa lukea, sillä hieman nolottaa, kun en ole lukenut Meriluodolta vielä mitään. Päiväkirjamerkinnät vaikuttavat tosi kiinnostavilta ja surullisiltakin loppua kohden. Hyvää joulunaikaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meriluoto paljastaa itsensä armottoman rehellisesti näissä päiväkirjoissaan ja kyllähän hänelle sattui ja tapahtuikin! Hän ei esimerkiksi pelännyt rakastumista vaan pisti aina itsensä täysillä likoon. Suosittelen varsinkin tuota ensimmäistä osaa!

      Hyvää joulua!! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...