Siirry pääsisältöön

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2 (2012)

Pakko se on tunnustaa: olen Knausgård-fani. Tai siis Knasuksihan häntä jo kutsun, sen verran läheisiä ollaan toki jo tämän kirjan jälkeen.


Ei tätä hurmiota voinut ymmärtää ennen kuin itse siihen joutui mukaan. Knausgårdin teksti on jotenkin hypnoottista joka vie mukanaan kuin virta. Ei kannata pyristellä vastaan vaan mennä virran mukana ja sinulle tarjoillaan koko ihmiselämän kirjo kaikessa arkipäiväisyydessään. Sieltä ne löytyy, ylipursuavat tiskipöydät ja avovaimon murhaavat katseet. Ja sitten ne arkipäivän juhlahetket - kun lapsi ottaa ensimmäiset askeleensa, kun työ vie mukanaan ja flow iskee päälle, lumisade, rakkaan otsa omaasi vasten.


Työtoverini Berit vinkkasi, että jos nyt edes yhden Knausgårdin luet niin lue kakkososa. Niin tein ja hyvin vinkkasi. Kirja oli sellaista itsellekin tuttua ihmissuhdepohdiskelua, vaipanvaihtoa ja päiväkotirumbaa. Välillä vähän syvällisempää kirjallisuuspohdiskelua kunnes tuli taas uusi tiukka paikka. Onko se anoppi Ingrid joka naukkailee salaa viinakaapista? Miten ihmeessä Karl Oven kännykkä päätyi Israelin suurlähetystössä työskentelevän käsilaukkuun? Onnistuuko alakerran venakko häätämään nuoren perheen asunnostaan?


Jännitystä lukemiseen toi se, että Knausgård kuljeskeli pitkin Tukholmaa jonne itsekin olin muuttanut samoihin aikoihin. Koska kirjassa kuvaillaan ihmisiä tarkasti ohikulkijoita myöten niin aina piti vähän jännittää, että en kai se nyt vain ollut minä... Se Centralenin mäkkärissä hampurilaista syövä mies on muuten ihan kuin mieheni! Työpaikkani mainitaan joka tapauksessa kaksi kertaa.


En ole maratonia koskaan juossut mutta Sulkavan souduissa olen soutanut viisi kertaa ja siihen voisin hyvinkin verrata tätä urakkaa. Ensimmäinen Knausgård luettu, viisi edessä eli 60 km:n soudusta ollaan päästy kai jo Varmavirran kohdalle. Fiilis on vielä hyvä ja odottava, alku on mennyt yllättävänkin hyvin ja sää suosii. Kerroin toiselle Knausgårdit lukeneelle työtoverilleni, että olen nyt lukemassa ensimmäistäni ja tämä heti onnittelemaan, että sinullahan on vielä suuri osa edessä odottamassa! Pitäisi vain osata päättää mihin osaan seuraavaksi tarttuisin...

Kommentit

  1. Aloitit juuri siitä, mitä minä pidän parhaana. Lapsiperheen elämän kuvaus ja oman lapsen varautuneisuuden ymmärtäminen on kuvattu niin hienosti. Ja eikös tässä osassa ollut myös ruotsalaisten ja norjalaisten miesten vertailua, Knasu - tai siis kirjan päähenkilö, joka on aikalailla Kansu - kun kokee itsensä jäyhemmäksi kuin ruotsalaiset miehet.

    Minä olen lukenut muut paitsi viimeisen. En osaa nostaa sieltä muista mitään osaa toista houkuttelevammaksi. Kaksi ensimmäistä koukuttivat minua ehkä eniten.

    VastaaPoista
  2. Luin välillä melkein kyynelet silmissä, esim. se synnytys-kohtaus on yksi parhaita! Voisin ehkä jatkaa sitten ykkösellä jos pidit myös siitä? Hassu juttu muuten miten sitä alkaa omaa elämäänsäkin katsomaan ihan uusin silmin, tyyliin "Mitäköhän Knausgård tästäkin olisi saanut irti" :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…