Siirry pääsisältöön

Kirjan keskeyttämisen vaikeudesta



Pakkokirja, mitä mieltä olette niistä? Tiedättehän ne kirjat, joista kaikki puhuvat ja useimmat kehuvat ja sitten ne vielä menevät ja saavat jonkun hienon kirjallisuuspalkinnon ja sitten ne jo muuttuvatkin "pakkokirjoiksi". Ja varsinkin jos olet onneton mennyt perustamaan kirjablogin ja tiedät, että koko uskottavuutesi on mennyttä jos et käsittele blogissasi näitä kirjoja.

Onhan niitä ollut blogi-vuosieni varrella: Ferranten Napoli-sarja, Knausgårdin Taisteluni-sarja ja paineita pääsi kertymään Minna Rytisalon ylistetystä Lempi-romaanistakin. Syksyn 2019 pakkokirjaksi muodostui Ruotsissa ylistetty Steve Sem-Sandbergin romaani "W.", joka oli yksi ennakkosuosikkeja myös August-palkinnon saajaksi. Voitto ei lopulta sitten kuitenkaan osunut kohdalle mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että romaani on vuoden parhaita.

Ja onhan se. Siis hyvä. Ja mielenkiintoinen. Tarkka kerronta. No, vähän kuivahko paikoin. Jossakin paikassa hyppäsin pari sivua yli, kehtaako sitä paljastaa? Mutta miksi se oli minulle niin tärkeää lukea kirja loppuun, vaikka pienellä väkipakolla? Miksi on niin vaikeaa jättää kirja kesken?!

Olin jo etukäteen onnistunut luomaan tietynlaisen kuvan kirjasta ja se oli erittäin positiivinen. Lisäksi kirjan aihe kiinnosti sillä tarina pohjautuu tositapahtumiin. Vuonna 1821 entinen sotilas Johann Christina Woyzeck murhaa kirurginlesken Johanna Woostin. Woyzeck saa pitkän tutkinta-ajan jälkeen lopulta rangastuksensa ja hänet hirtetään.

Tapaus on jäänyt elämään eritoten saksalaisen kirjailijan Georg Büchnerin näytelmän ansiosta, jossa Büchner tuo esille Woyceckin kohtaloon vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet - köyhyyden ja yleisen kurjuuden - sekä ylempien yhteiskuntaluokkien halveksivan asenteen Woyzeckia kohtaan. Tarina on siis osa eurooppalaista kulttuuriperimäämme ja nimi "Woyzeck" pompahtaa esiin vähän siellä sun täällä. Halusin siis yksinkertaisesti tietää, mistä tämä tarina kertoo.

Ja nyt kaikki kunnia Sem-Sandbergille, sillä kirja on ihailtavan tarkka ja johdonmukainen kuvaus Woyzeckin traagisesta elämästä. Ja ennen kaikkea se on lähes inhorealistinen kuvaus 1800-luvun alun Euroopasta. Euroopasta, jota hallitsivat sodat, kylmyys, nälkä, väkivalta... Ei mitään kaunista luettavaa. Ja jos olin hetken elätellyt idyllisia kuvitelmia 1800-luvun alun romanttisesta Leipzigista lukiessani Clara ja Robert Schumannista niin ne harhakuvitelmat hävisivät Woyzeckin tarinan myötä.

Sain siis luettua kirjan loppuun mutta näin jälkikäteen mietin, että oli virhe lainata se kirjastosta näin uutena jolloin laina-aika on vain kaksi viikkoa. Palautupäivämäärän lähestyessä iski nimittäin stressi, enkä pystynyt enää lukemaan kirjaa verkkaisesti. "W." vaatii todellakin juuri  verkkaista lukutahtia ja onnistuin pilaamaan lukukokemuksen yrittämällä lukea sen samalla nopeudella kuin keskivertokirjat.

Saatan palata tähän kirjaan vielä uudestaan paremmalla ajalla. Ja itse tarinaan palaan jo tammikuussa kun Metropolitan-oopperasta on tulossa live-lähetys naapurikylän elokuvateatteriin. Alban Bergin Wozzeck-oopperan  nimiroolissa on silloin muuten ruotsalainen tähtibaritoni Peter Mattei. Vahva suositus!

Kommentit

  1. En lue pakkokirjoja, höpsistä vaan. Napoli-sarja jäi, kun aloitin kakkoskirjan ja huomasin, että ne kirjat eivät sovi minulle. Olin sitä mieltä jo ykkösen kohdalla, mutta annoin kakkosellekin mahdollisuuden. Tänä vuonna odotin kovasti Kutsu minua nimelläsi teosta, joka ei lopulta edennyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirjamakuja on monenlaisia. Toinen tykkää, toinen ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, kirjamakuja on monenlaisia! En ole vain vielä päässyt yli siitä tylsästä tunteesta, kun "kaikki" kehuvat jotain kirjaa ja itse en saa siitä mitään irti. Täytyykin nyt harjoitella tuota kirjojen kesken jättämistä! /Mari

      Poista
  2. Minä olen tänä vuonna harjoitellut kesken jättämistä ja jopa onnistunutkin siinä monta kertaa. Raahaan kirjoja kirjastosta ja roudaan takaisin :) Vielä napakammaksi pitäisi oppia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan myös tavoitteeksi, että ensi vuonna jätän kirjoja surutta kesken! Kuinka monta sivua luet ennen kuin luovutat vai onko se kerrasta poikki? / Mari

      Poista
  3. Minulla ei ole pakkokirjoja. Olen tosi tarkka siitä, mitä otan lukuun ja siitä päättää lopulta melko pitkälti intuitioni. Kirja voi saada paljon kehuja, mutta en silti siihen tartu. Esim. Knausgårdin kirjat eivät ole koskaan alkaneet kiinnostaa minua. Olen lukenut bloggauksia niistä, mutta intuitio sanoo, että skippaa suosiolla. Napoli-sarjan kanssa ehkäilen edelleen. Onneksi kirjat eivät sinänsä vanhene eli voin kokeilla Ferrantea sitten joskus, jos tulee inspiraatio. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen taas sellainen "kaikki mulle tänne heti nyt" ja varailen kirjastosta surutta kaikki kirjat, joista olen kuullut hyviä arvioita. Vasta lukuhetkellä saattaakin sitten käydä ilmi, että kirja ei sovi minulle ollenkaan. Pitäisikin alkaa kuunnella enemmän tuota intuitiota! /Mari

      Poista
  4. Minulla on aina hurjasti kirjoja lainassa, saattaa olla jopa kolmekymmentä, kun lainailen ja varailen kaikkea mitä kehutaan. Valitsen vasta sitten, kun kirjat ovat minulla.

    Olen pettynyt pahasti kahden kehutun sarjan kohdalla. Toinen on sama kuin sinulla, Ferranten Napoli-sarja. Olin niin varma sen sarjan korkeasta tasosta johtuen isosta mainostuksesta, että menin oikein ostamaan sen ja petyin. Kaksi osaa luin, toisen harppoen, ja muut kaksi ovat koskemattomina. Toinen pettymys oli Erik Axl Sundin Varistyttö -trilogia. Sen luin kokonaan, kun yritin hämmästyneenä selvittää, miksi sitä niin kehuttiin. Näiden kokemusten jälkeen olen alkanut tulkita ylimitoitettua mainostusta niin, että se edeltää jotain latteaa ja laskelmoidun myyvästi kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama minulla, varaan aina kun näen jonkin kehuvan arvion ja sitten ne varaukset tulevat tietysti aina samaan aikaan. Sama kävi tämän Sem-Sandbergin kirjan kanssa... Mutta yritän tehdä saman siirron kuin sinä, eli että en sitoudu kirjan lukemiseen sitä varatessani vaan vasta sitten kun olen saanut kirjan käsiini. Varaus ei siis ole lupaus kirjan lukemisesta :)

      Kiitos vertaistuesta, tuo Ferranten Napoli-sarja hiertää mieltäni edelleen! Oma teoriani on, että se on niin tiivistä kerrontaa että siinä ei jätetä lukijan omalle mielikuvitukselle paljonkaan tilaa. Jotkut pitävät sellaisesta kerronnasta, minä en.

      Valoisaa Lucian päivää, Marjatta! /Mari

      Poista
  5. Minulle ei tuota vaikeuksia jättää kirjaa kesken, jos se ei vedä. Maailmassa on niin paljon luettavaa ja aika rajallinen ;) Toisaalta joskus käy myös niin, että tajuaa lukuhetken vain olleen väärä, huonosti edennyt kirja voikin olla hyvinkin antoisa, kun on sen aika. Oikein hypetettyihin kirjoihin otan yleensä etäisyyttä ja palaan niihin vasta, jos ne pölyn laskeuduttuakin tuntuvat kiinnostavilta. (Siinäkin mielessä kustantajien nykyinen tapa laskea kirjan arvo muutaman myyntikuukauden perusteella on perin väärä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa ongelma oli juuri tuo väärä aika, tai liian vähän aikaa! Se ongelma näissä kirjastokirjoissa, että aina ei ehdi fiilistellä kun seuraava lukija jo odottaa vuoroaan. Siksikin hyvä, että odottaa näiden suosituimpien kirjojen kanssa, kuten sanot. Ja siinähän on sitten sekin hyvä puoli, että jos kirjoittaa näistä kirjoista omaan blogiinsa vähän myöhemmin niin kirjan elinkaari pitenee, ainakin pikkiriikkisen :)

      Mukavaa Lucian päivää! /Mari

      Poista
  6. Hyvä kun kirjoitit tästä aiheesta! Vaikka minulla ei olekaan tarvetta lukea kaikkea, mitä muut lukevat, niin joidenkin kirjojen kohdalla minullekin tulee joku järjetön "pakko" ja velvollisuudentunne... Kyllä osaan jättää keskenkin, mutta joskus sitä myös kahlaa jotain kirjaa väkisin eteenpäin. Minun pitäisi myös suosiolla antaa uutuuskirjojen hiukan vanhentua. Juuri tuo kirjaston kirjojen palautuspäivä stressaa minuakin! Juuri nytkin minulla on lainassa yksi uutuuskirja, joka pitää palauttaa ajallaan, koska siinä on varauksia. Jotenkin en pysty nauttimaan kirjasta, jos on tunne, että se on pakko lukea heti - vaikka muissa olosuhteissa saattaisin jopa pitää siitä. Saa nähdä ehdinkö lopulta lukea tuotakaan kirjaa, mutta ehkä nauttisin siitä enemmän, jos palaan siihen myöhemmin ihan ajan kanssa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opin nyt tosiaan sen, että en enää lähde kilpalukemaan kirjaston palautuspäiviä vastaan :) Saa tämä oma blogini olla sitten ihan suosiolla "vanhojen kirjojen" blogi! Ja nyt muuten ärsyttää sekin, että tämä postauksessani mainitsemani kirja valittiin erään lehden kulttuurisivuilla vuoden viiden parhaan kirjan joukkoon täällä Ruotsissa. Mutta enhän minä siis ehtinyt kirjan hienoutta huomata ollenkaan kun oli niin kauhea kiire lukea sitä. Huoh... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

250‑vuotias Jane Austen olisi tunnistanut tämänkin ajan

  Lämpimät onnittelut tänään 250 vuotta täyttävälle Jane Austenille! Osallistun tällä kirjoituksellani Tuulevin lukublogin vetämään Jane Austen -haasteeseen.  What calm lives they had, those people! No worries about the French Revolution, or the crashing struggle of the Napoleonic wars. Only manners controlling natural passion so far as they could, together with cultured explanations of any mischances. Näin kommentoi Winston Churchill luettuaan Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin. Viittaus Napoleonin sotaan selittynee sillä, että Churchill luki kirjan vuonna 1943, keskellä toista maailmansotaa. Lisäksi Churchill luki kirjan sairastaessaan keuhkokuumetta, joten hän ei ehkä lukenut tarkasti.  Calm lives?! Jane Austenin aikana sopivan puolison löytäminen oli sekä kestävyyttä että hermoja koetteleva laji. Austenin romaaneissa nuoret naiset asuivat usein myös maaseudulla, jossa sopivien herrasmiesten tarjonta ei ollut runsasta. Ja varsinkin jos nainen oli vaatimattomista oloist...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Täytän tänään kymmenen!

  Havahduin sattumalta siihen tosiasiaan , että blogini täyttää pyöreät 10 vuotta! Ihme kyllä, tämä henkiraasu on vielä voimissaan, vaikka jossain vaiheessa tekstejä alkoi syntyä harvemmin. Korona-aika elvytti blogia mukavasti, kiitos etätyön ja kotosalla kykkimisen.  Viime aikoina olen huomannut Instagramissa keskustelua siitä, miten kirjapostausten kaupallisuus ja algoritmien oikullisuus eivät enää innosta monia kirjagrammaajia. Onpa jopa toivottu paluuta pidempiin blogiteksteihin ja tilaa keskusteluille. Onko vanha kunnon blogiformaatti kenties tekemässä paluun sosiaaliseen mediaan?  En sulje siis vielä tätä ovea ja varsinkin kun huomaan, miten erityisesti klassikoita käsitteleviä postauksiani luetaan edelleen säännöllisesti.  Pieni juhlapostaus olkoon siis paikallaan. Katselin näitä menneitä vuosia ja valitsin jokaiselta vuodelta jonkun itselleni mieluisan tai muuten vaan mieleen painuneen postauksen.  Muistojen polku siis, olkaa hyvä! 2015 Koska blogini ava...