Clara Schumann ja hänen miehensä Robert

Clara Schumann täytti tänä syksynä 200 vuotta. Ja onneksi aika on mennyt jo niin paljon eteenpäin, että hän sai lähestulkoon arvoisensa huomion. Vaikka ei ihan kuitenkaan. Sillä edelleen hänestä puhuttaessa muistetaan mainita se "tosiseikka", että hän oli nainen ja naimisissa Robert Schumannin kanssa ja kaikesta tästä huolimatta hänhän myös tosiaan sävelsi.

Clara Schumann ei edelleenkään saa olla täysin oma itsensä. Aikansa suuri pianistitähti, joka jo lapsesta asti kiersi Euroopan konserttilavoja ja joka myös sävelsi. Ja tavattuaan Robertinsa hän omistautui tuomaan esille miehensä musiikkia. Samalla kun synnytti kahdeksan lasta.

Clara oli vakuuttunut siitä, että Robert ja hän kuuluivat yhteen yhtälailla kuin hän oli vakuuttunut siitä, että Robertin musiikki ansaitsi suuremman arvostuksen. Mutta hän tiesi myös olevansa se vahvempi osapuoli heidän avioliitossaan. Niinpä hän suunnitteli konserttikiertueita, joista saamillaan ansioilla voisi taata perheen elannon ja samalla luoda Robertille mahdollisuuden säveltää rauhassa. Pitkien konserttikiertueiden aikana Robert oli kotona lasten kanssa.

Luettuani Judith Chernaikin uuden elämäkerran Robert Schumannista olen entistä vakuuttuneempi siitä, että ilman Claraa ei olisi Robert Schumannia sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Luenkin ristiriitaisin tuntein Chernaikin seikkaperäistä kuvausta Schumannien elämästä sillä vaikka kirja kertoo Robertista niin näen kuitenkin koko ajan Robertin rinnalla taistelevan Claran.

Robert tapaa Claran ensi kerran tämän ollessa vain pieni tyttö. Clara on jo silloin suuri pianistilupaus, jota hänen isänsä "valmentaa" tulevaa suurta karriääriä varten. Isä Wieck on myös Robertin oppi-isä ja myöhemmin yhteistyökumppani. Sekä Wieckit että Robert asuvat Leipzigissa, joka on sen ajan Euroopan suuri musiikkikeskus. Robert esimerkiksi perustaa musiikkia käsittelevän aikakauslehden ja on muutenkin mukana yhdessä jos toisessa projektissa.

Robert myös asuu osittain Wieckien luona. Siellä asuessaan hän viettää vielä huoletonta poikamieselämää, istuu myöhäisiä iltoja kapakoissa ja kokee naisseikkailuja. Wieckin perheen kotiapulaisen kanssa hän saa nähtävästi myös lapsen, mutta lapsi annetaan kasvattilapseksi ja nuori äiti kuolee pian sen jälkeen. Robert sairastuu syfilikseen eli kuppaan, johon hän saa lääkityksen mutta sairaus etenee myöhemmin neurosyfilikseksi ja viimeiset vuotensa Robert viettää mielisairaalassa.

Mutta siinä välissä Robert ja Clara elävät yhdessä, kunhan ovat ensin taistelleet oikeudelta luvan mennä naimisiin. Claran isä ei nimittäin ole lainkaan suunnitellut tyttärelleen moista avioliittoa vaikka Robertista muuten pitääkin. Vuosien ja lapsien karttuessa Claran isäkin tosin sitten laantuu ja lähettää lopulta Robertille kirjeen, jossa antaa Robertille luvan kutsua häntä isäksi.

Robert säveltää ja julkaisee musiikillista aikakauslehteään. Clara konsertoi ja auttaa Robertia sävellystyössä. Lapsia syntyy, mikä on suuri ilo molemmille vanhemmille. Robert viettää mielellään aikaa lastensa seurassa ja hän säveltää heille myös helppoja kappaleita piano-opintoihin.

Robertin mielenterveys alkaa kuitenkin pikkuhiljaa järkkyä. Alamäki alkaa kun hän ottaa vastaan kaupungin kapellimestarin viran Düsseldorfissa. Koko perhe muuttaa uuteen kaupunkiin ja Robert aloittaa työnsä mutta hän ei vakuuta johtamistaidoillaan orkesteria eikä yleisöäkään. Hänelle määrätään sijainen, joka saa johtaa konsertit. Clara on raivoissaan Robertinsa puolesta ja huolissaan huomatessaan tämän luisuvan yhä syvemmälle masennukseen.

Viimeiset vuotensa Robert on siis mielisairaalassa, jonka ylilääkäri on tiukasti sitä mieltä että vaimon ei tulisi tulla tervehtimään koska se olisi liian järkyttävää Robertille. Pariskunnan nuori ystävä Johannes Brahms saa luvan käydä tervehtimässä mutta nähtyään Robertin surkean tilan hän päättää, ettei kerro totuutta Claralle. Clara elätteleekin turhia toiveita miehensä parantumisesta. Hän saa kuitenkin lopun lähestyessä sairaalasta viestin, että saisi tulla hyvästelemään miehensä.

Robertin kuoleman jälkeen Clara alkaa työstää miehensä musiikkia julkaisukuntoon. Johannes Brahms (joka on myös salaa rakastunut itseään vanhempaan Claraan) auttaa tässä työssä ja molemmat pitävät huolen siitä, että Robertin musiikkia esitetään. Clara myös jatkaa konsertointiaan ja esittää konserteissaan luonnollisesti Robertin musiikkia.

**
Chernaikin elämäkerrasta jää mieleeni ennen kaikkea aviopari Schumann, jonka molemmat osapuolet olivat todella omistautuneita toisilleen. Ja jotka aikaansa nähden elivät yllättävän tasa-arvoista elämää. Ja vaikka kirjassa käsitellään myös Robertin musiikkia niin pääpaino on kuitenkin Schumannien elämänvaiheissa, ystävyyssuhteissa ja 1800-luvun puolenvälin Euroopan kulttuurielämässä. Luettuani Chernikin kirjan haluan ehdottomasti syventyä enemmän juuri tuohon romantiikan kulta-aikaan.

Sijoitankin tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". En ehkä ihan täysin haluaisi elää 1800-puolivälin elämää ja ongelma on tietysti se sama, mikä estää minua haluamasta siirtymään taaksepäin ylipäänsä mihinkään aikaisempaan aikakauteen - eli naisen asema.

Mutta jos saisin vaikkapa hetkeksi siirtyä aikakoneella johonkin aikaan niin mielelläni siirtyisin 1850-luvun Eurooppaan ja johonkin sen metropoleista, jossa hengailisin Claran ja tämän saman ikäisten ystävien Jenny Lindin ja Fanny Mendelssohnin kanssa. Ja mielelläni kertoisin heille terveisiä tulevaisuudesta - että vielä heidänkin nimensä löydetään uudestaan eivätkä he tulisi jäämään unohduksiin.

**
Judit Chernaik: Schumann - The Faces and the Masks
Knopf 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 41. Kirja sijoittuu aikakaudella, jolla olisit halunnut elää

Follow my blog with Bloglovin

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon. Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Lue lisää

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Lue lisää

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass. Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Lue lisää

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä, katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Lue lisää

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari Kerstin Gezeliuksen ja A...