Clara Schumann ja hänen miehensä Robert

Clara Schumann täytti tänä syksynä 200 vuotta. Ja onneksi aika on mennyt jo niin paljon eteenpäin, että hän sai lähestulkoon arvoisensa huomion. Vaikka ei ihan kuitenkaan. Sillä edelleen hänestä puhuttaessa muistetaan mainita se "tosiseikka", että hän oli nainen ja naimisissa Robert Schumannin kanssa ja kaikesta tästä huolimatta hänhän myös tosiaan sävelsi.

Clara Schumann ei edelleenkään saa olla täysin oma itsensä. Aikansa suuri pianistitähti, joka jo lapsesta asti kiersi Euroopan konserttilavoja ja joka myös sävelsi. Ja tavattuaan Robertinsa hän omistautui tuomaan esille miehensä musiikkia. Samalla kun synnytti kahdeksan lasta.

Clara oli vakuuttunut siitä, että Robert ja hän kuuluivat yhteen yhtälailla kuin hän oli vakuuttunut siitä, että Robertin musiikki ansaitsi suuremman arvostuksen. Mutta hän tiesi myös olevansa se vahvempi osapuoli heidän avioliitossaan. Niinpä hän suunnitteli konserttikiertueita, joista saamillaan ansioilla voisi taata perheen elannon ja samalla luoda Robertille mahdollisuuden säveltää rauhassa. Pitkien konserttikiertueiden aikana Robert oli kotona lasten kanssa.

Luettuani Judith Chernaikin uuden elämäkerran Robert Schumannista olen entistä vakuuttuneempi siitä, että ilman Claraa ei olisi Robert Schumannia sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Luenkin ristiriitaisin tuntein Chernaikin seikkaperäistä kuvausta Schumannien elämästä sillä vaikka kirja kertoo Robertista niin näen kuitenkin koko ajan Robertin rinnalla taistelevan Claran.

Robert tapaa Claran ensi kerran tämän ollessa vain pieni tyttö. Clara on jo silloin suuri pianistilupaus, jota hänen isänsä "valmentaa" tulevaa suurta karriääriä varten. Isä Wieck on myös Robertin oppi-isä ja myöhemmin yhteistyökumppani. Sekä Wieckit että Robert asuvat Leipzigissa, joka on sen ajan Euroopan suuri musiikkikeskus. Robert esimerkiksi perustaa musiikkia käsittelevän aikakauslehden ja on muutenkin mukana yhdessä jos toisessa projektissa.

Robert myös asuu osittain Wieckien luona. Siellä asuessaan hän viettää vielä huoletonta poikamieselämää, istuu myöhäisiä iltoja kapakoissa ja kokee naisseikkailuja. Wieckin perheen kotiapulaisen kanssa hän saa nähtävästi myös lapsen, mutta lapsi annetaan kasvattilapseksi ja nuori äiti kuolee pian sen jälkeen. Robert sairastuu syfilikseen eli kuppaan, johon hän saa lääkityksen mutta sairaus etenee myöhemmin neurosyfilikseksi ja viimeiset vuotensa Robert viettää mielisairaalassa.

Mutta siinä välissä Robert ja Clara elävät yhdessä, kunhan ovat ensin taistelleet oikeudelta luvan mennä naimisiin. Claran isä ei nimittäin ole lainkaan suunnitellut tyttärelleen moista avioliittoa vaikka Robertista muuten pitääkin. Vuosien ja lapsien karttuessa Claran isäkin tosin sitten laantuu ja lähettää lopulta Robertille kirjeen, jossa antaa Robertille luvan kutsua häntä isäksi.

Robert säveltää ja julkaisee musiikillista aikakauslehteään. Clara konsertoi ja auttaa Robertia sävellystyössä. Lapsia syntyy, mikä on suuri ilo molemmille vanhemmille. Robert viettää mielellään aikaa lastensa seurassa ja hän säveltää heille myös helppoja kappaleita piano-opintoihin.

Robertin mielenterveys alkaa kuitenkin pikkuhiljaa järkkyä. Alamäki alkaa kun hän ottaa vastaan kaupungin kapellimestarin viran Düsseldorfissa. Koko perhe muuttaa uuteen kaupunkiin ja Robert aloittaa työnsä mutta hän ei vakuuta johtamistaidoillaan orkesteria eikä yleisöäkään. Hänelle määrätään sijainen, joka saa johtaa konsertit. Clara on raivoissaan Robertinsa puolesta ja huolissaan huomatessaan tämän luisuvan yhä syvemmälle masennukseen.

Viimeiset vuotensa Robert on siis mielisairaalassa, jonka ylilääkäri on tiukasti sitä mieltä että vaimon ei tulisi tulla tervehtimään koska se olisi liian järkyttävää Robertille. Pariskunnan nuori ystävä Johannes Brahms saa luvan käydä tervehtimässä mutta nähtyään Robertin surkean tilan hän päättää, ettei kerro totuutta Claralle. Clara elätteleekin turhia toiveita miehensä parantumisesta. Hän saa kuitenkin lopun lähestyessä sairaalasta viestin, että saisi tulla hyvästelemään miehensä.

Robertin kuoleman jälkeen Clara alkaa työstää miehensä musiikkia julkaisukuntoon. Johannes Brahms (joka on myös salaa rakastunut itseään vanhempaan Claraan) auttaa tässä työssä ja molemmat pitävät huolen siitä, että Robertin musiikkia esitetään. Clara myös jatkaa konsertointiaan ja esittää konserteissaan luonnollisesti Robertin musiikkia.

**
Chernaikin elämäkerrasta jää mieleeni ennen kaikkea aviopari Schumann, jonka molemmat osapuolet olivat todella omistautuneita toisilleen. Ja jotka aikaansa nähden elivät yllättävän tasa-arvoista elämää. Ja vaikka kirjassa käsitellään myös Robertin musiikkia niin pääpaino on kuitenkin Schumannien elämänvaiheissa, ystävyyssuhteissa ja 1800-luvun puolenvälin Euroopan kulttuurielämässä. Luettuani Chernikin kirjan haluan ehdottomasti syventyä enemmän juuri tuohon romantiikan kulta-aikaan.

Sijoitankin tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". En ehkä ihan täysin haluaisi elää 1800-puolivälin elämää ja ongelma on tietysti se sama, mikä estää minua haluamasta siirtymään taaksepäin ylipäänsä mihinkään aikaisempaan aikakauteen - eli naisen asema.

Mutta jos saisin vaikkapa hetkeksi siirtyä aikakoneella johonkin aikaan niin mielelläni siirtyisin 1850-luvun Eurooppaan ja johonkin sen metropoleista, jossa hengailisin Claran ja tämän saman ikäisten ystävien Jenny Lindin ja Fanny Mendelssohnin kanssa. Ja mielelläni kertoisin heille terveisiä tulevaisuudesta - että vielä heidänkin nimensä löydetään uudestaan eivätkä he tulisi jäämään unohduksiin.

**
Judit Chernaik: Schumann - The Faces and the Masks
Knopf 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 41. Kirja sijoittuu aikakaudella, jolla olisit halunnut elää

Follow my blog with Bloglovin

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Lue lisää

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa. Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen. Ja täytyy sanoa, että tu...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...