Siirry pääsisältöön

Kirja muistomerkkinä - Kim Wallin tarina


Olen pikkuhiljaa heräilemässä joulukoomastani ja voisin näin "sormiharjoituksena" tehdä postauksen kirjasta, joka oli sekä raskas että kevyt lukea.

Kirja on toissa vuonna murhatun ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin tarina, jonka hänen äitinsä Ingrid Wall on kirjoittanut. Kim Wall oli nuori lahjakas toimittaja, joka oli opiskellut Lontoossa ja New Yorkissa ja ehtinyt jo tehdä reportaasimatkoja ympäri maailman. Hän oli juuri muuttamassa Pekingiin poikaystävänsä kanssa kun hänet murhattiin.

Itse murha on tietysti jo lehdistä tuttu. Tanskalainen "keksijä" Peter Madsen on tunnettu omaperäisistä suunnitelmistaan, yksi niistä oli matkustaa avaruuteen itsetehdyllä raketilla. Raketin laukaisualustana toimisi, niinikään itse rakennettu, sukellusvene. Kim Wall oli jo pitkään yrittänyt saada haastattelua aikaiseksi, sillä Madsen oli juuri sellainen outo tapaus, joista hän teki mielellään juttuja. Yllättäen Madsen ottikin yhteyttä ja suostui tapaamiseen.

Aika vain oli juuri samana iltana kun Kim ja hänen poikaystävänsä olivat suunnitelleet pitävänsä jäähyväisjuhlat ystävilleen. Mutta Kim ei malttanut vastata kieltävästi vaan vakuutti poikaystävälleen, että jutun teko ei veisi paria tuntia kauempaa. Hän tulisi vain hiukan myöhässä juhliin. Kim ei kuitenkaan koskaan palannut sukellusveneretkeltä.


Kimin äiti (jonka tulkitsen itse kirjan kirjoittajaksi, vaikka molempien vanhempien nimet on merkitty kirjan kanteen) kertoo koko makaaberin tarinan sen yksityiskohtia myöten. Ensin Madsen väittää Kimin saaneen painavan kannen päähänsä, jolloin Madsen olisi omien sanojensa mukaan mennyt paniikkiin ja päättänyt haudata Kimin mereen.

Vähitellen tarinan aukot alkavat täyttyä ja lopulta myös Kim löytyy merestä. Ensin löytyy Kimin päätön torso ja lopulta myös muut ruumiinosat. Kimin torsosta löytyy myös pistohaavoja, jolloin voidaan hylätä lopullisesti teoria siitä, että kyseessä olisi ollut onnettomuus.

Ingrid-äiti kertoo murhatutkimuksen lomassa myös Kimin tarinan. Kim oli lahjakas ja elämänjanoinen tyttö, joka jo pienenä oli päättänyt seurata vanhempiensa jalanjälkiä ja ryhtyä journalistiksi. Hänellä oli kuitenkin katse suunnattuna huomattavasti pidemmälle. Kimin työkenttänä tulisi olemaan koko maailma. Lahjakas nuori nainen saa stipendin toisensa perään ja ihailtavalla peräänantamattomuudella hän toteuttaa unelmansa. Ja juuri ennen kuolemaansa hän tunsi saavuttaneensa ensimmäisen määränpäänsä. Hän oli valmistunut opinnoistaan ja olisi nyt valmis ryhtymään itse työhön. Ensimmäinen asemapaikka freelancerin uralla oli Kiina ja mukaan lähtisi myös poikaystävä.

Vanhempien ensimmäinen reaktio on, että murhenäytelmä ei saisi leimata tyttären muistoa. Hänhän oli lahjakas nuori nainen, tultaisiinko hänet nyt muistamaan vain sukellusveneessä murhattuna naisena? Vanhemmat perustavat Kim Wallin muistoa vaalivan säätiön, joka tulee jakamaan stipendejä nuorille naistoimittajille, jotka tekevät työtään Kim Wallin hengessä.

Toinen tärkeä päätös oli kirjoittaa tämä kirja, joka toisi esille Kimin persoonan ja tarinan. Ja ihailtavaa kyllä, vanhemmat onnistuivat tässä päämäärässään sillä Kim Wallin julkinen kuva on juuri tuo lahjakas ja työhönsä intohimoisesti suhtautunut toimittaja. Jos tämä tarina olisi jäänyt vain iltapäivälehtien tuoman kuvan varaan, niin Kim olisi yksi niistä lukuisista naisista, jotka jouduttuaan murhan uhriksi jäävät mieleemme vain etunimellä ja herttaisella hymykuvalla. Mutta jokaisen uhrin taustalla on tietysti aina kokonainen elämä kaikkine haaveineen ja unelmineen.

Tämän lajityypin kirjaa on tietysti täysin mahdoton arvioida kirjallisin perustein. Kirja on kirjoitettu sydänverellä ja osittain vielä shokkitilassa. Ja ehkä ennen kaikkea kirja onkin osa vanhempien terapiatyötä. Lukijalle kirja ei anna kovinkaan paljon, paitsi jos on kiinnostunut juuri itse murhasta. Kim Wall on henkilönä varmasti mielenkiintoinen mutta sen esille tuomiseen olisi tarvittu joku muu kirjoittaja kuin omat vanhemmat.

Kirja ylistää Kimin taivaisiin (niin kuin vanhempien pitääkin!) mutta kirjallisena dokumenttina se ei kanna kovin pitkälle. Lukijana voin vain tuntea suurta myötätuntoa vanhempia kohtaan. Rivien välistä luen, että Kim "katosi" heiltä itse asiassa jo paljon aikaisemmin kun hän lähti maailmalle ja vanhemmat yrittävät kirjassaan tavoittaa sitä tytärtään, jonka he silloin menettivät.

Vinkki: tämä kirja kannattaa lainata kirjastosta sen sijaan, että hankkisi omaan hyllyynsä sillä tätä tuskin tulee luettua useammin kuin kerran.

**
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat. Kim Wallin tarina.
(Boken om Kim Wall: när orden tar slut)
Suomennos Ida Takala
WSOY 2019

2019 Helmet-lukuhaaste: 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,