Siirry pääsisältöön

Elena Ferrante: My Brilliant Friend (2012)



Kun ulkosuomalainen lähtee lomalle niin kohteena on usein emomaa Suomi. Tällä kertaa lähdin tyttären kanssa pääsiäislomailemaan Vuosaareen, jossa sisko asuu perheineen. Mahtava lomakohde! Löytyy niin luontoa kuin pääkaupungin shoppailu- ja kulttuurikohteitakin. Ja saimme vähän kylpylälomankin tuntua kun kävimme testaamassa Vuosaaren hienon uimahallin. Lisäksi perinteiset kirpparikierrokset ja uutena kohteena kissakahvila Helkatti Helsingin Kampissa ja ulkosuomalainen tytär oli taas sitä mieltä, että Suomi on paras maa ever.


Lomalukemisena kulki mukana Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa jonka sain nyt vihdoin luettua. Ensimmäinen yrityshän jäi kesken kun teksti puudutti niin, etten päässyt alkua pidemmälle. Mutta sitten huomasin kirjastossa englanninkielisen version ja päätin antaa kirjalle vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti! Ruotsalaiseen käännökseen verrattuna tässä oli ilmavuutta ja tekstin lukeminen jouhevampaa. Ja voin nyt siis onnitella itseäni siitä, että olen vihdoin ja viimein lukenut tämän "merkkiteoksen". Vähän sama tunne kun sain luettua ensimmäisen knausgårdini...

Mutta edelleen kuitenkin ihmettelen mikä tässä kirjassa on se juttu, joka tekee siitä sellaisen sensaation mitä se esimerkiksi on ollut Ruotsissa. Tarina sinänsä on mielenkiintoinen ja Lilan ja Elenan välinen ystävyys on kuvattu tavalla, joka saa kääntämään sivuja vauhdilla. Kirjailijan käyttämä kieli on kuitenkin aika puuduttavaa, kuin lukisi ylipitkää todistajanlausuntoa. "Sitten hän meni, sanoi, teki, ajatteli, teki, kirjoitti, suuttui...." Toki tarinassa on myös paljon psykologista pohdintaa, varsinkin Lilan mielenliikkeiden osalta, mutta kaikki kerrotaan Elenan suulla.

Elena yksinäisenä kertojana herättää epäluottamusta - miten tämä muka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, monien vuosikymmenien jälkeen? Ja miten hän muka tietää kaiken näin tarkasti vaikka ei ole itse edes mukana kaikissa tapahtumissa. Kaikesta realismistaan huolimatta tarina ei tunnu realistiselta vaan ehkä pikemminkin sadulta. "Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka asuivat köyhässä napolilaiskaupunginosassa." Olen siis tainnut tulla lukeneeksi klassisen "lukuromaanin" joita harvemmin eksyy kirjastokassiini, siitäkö tämä hämmennykseni...?

Sulattelen tätä lukukokemusta nyt jonkin aikaa ennen kuin tartun Napoli-sarjan seuraaviin osiin, jos tartun... En nimittäin tunne mitään pakottavaa tarvetta saada lukea miten tytöille käy. Osan tulevista tapahtumista saattaa sitä paitsi jo arvatakin ensimmäisessä osassa annettujen vinkkien avulla. Mutta jos jatkan tarinan seuraamista niin yritän saada kirjat käsiini suomeksi, se ehkä auttaisi minuakin kokemaan sitä paljon puhuttua Ferrante-huumaa?


Loma-asunnon kirjahyllystä löytyi muuten tuttu kirja lapsuudestani, Suomen kansan suuri satukirja. Muistan vieläkin ne hurjat sadut joita luin itsekseni ja muistikuva piti todellakin paikkansa. Tytär värisi vieressä jännityksestä kun luin kokeeksi yhden tarinan iltasaduksi. Tuhkimuksessa päitä tippui toisensa perään mutta onneksi ruumiit saatiin lopussa taian avulla herätettyä jälleen henkiin ja saatoimme käydä rauhallisin mielin nukkumaan sadun saatua onnellisen lopun.

Tältä Suomen-lomalta on kotiinviemisinä myös jälleen pari uutta kirjaa. Löysin kirpparikierroksella Riikka Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma sekä Anja Kaurasen Arabian Laurin. Lisäksi tytär ilmoitti, että on nyt päättänyt alkaa kerätä Aku Ankan taskukirjoja ja mikäpä sen hauskempaa kirjallisuutta juuri lukemaan oppineelle ekaluokkalaiselle. Myös teini-ikäinen kummityttö tietää miten saa kiedottua kirjanörtin kummitätinsä pikkusormen ympäri - kun teini kertoo, että haluaa lukea Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen niin tätihän rientää oitis lähimpään antikvariaattiin!

**
Elena Ferrante: My Brilliant Friend
Kääntäjä: Ann Goldstein
Europa Editions 2012

Helmet-lukuhaaste: 7.  Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…