Siirry pääsisältöön

Hampuri menopaluu (Matkapäivät 5-6/6)


Lauantaiaamuna lähdimme matkaamaan pohjoista ja kotia kohti mutta pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Kööpenhaminaan. Olimme päättäneet palkita itsemme urheasta hostelliseikkailusta menemällä Tivoliin. Olinhan nuukuuksissani ajatellut säästäväni rahaa varaamalla huoneen hostellista, joka sitten osoittautui kenties Hampurin masentavimmaksi majoituspaikaksi.

Ja sinne ne säästetyt eurot tosiaan hävisivät, Tivoli on nimittäin kaikessa kauneudessaan myös melkoisen tyyris paikka. Mutta hauskaa oli! Perinteinen vuoristorata eli Rutschebanen oli meidän mielestä paras ja ajoimme siinä ainakin 10 kertaa. Lapsi vielä muutaman kerran yksinkin kun minun pääni ei enää kestänyt.

Niin, se hostelli... viimeisenä iltana Hampurissa huomasimme yhdessä verhossa oudon jäljen, joka näytti kuin verinen käsi olisi pidellyt verhon reunasta. Mutta siinä vaiheessa olimme jo niin tottuneita hostellin surkeaan tasoon, että kohautimme vain olkapäitämme ja päätimme sen punaisen värin olevan ketsuppia. Ja mikä ilo olikaan tulla Kööpenhaminaan, jossa olin varanut huoneen Danhostellista, joka mainostaa itseään "viiden tähden designhostellina". No, ehkä siinä on parikin tähteä liioittelua mutta iloinen henkilökunta, tyylikäs lobby ja toimivat (!) hissit saivat meiltä ihastuneet huudahdukset.

Hampurista jäi hiukan ristiriitainen olo. Kaupungissa on paljon nähtävää ja esimerkiksi todella mielenkiintoista uudempaa arkkitehtuuria, mutta asiakaspalvelu on yllättävän totista. Monessa paikassa ihmettelin kivikasvoisia tarjoilijoita ja kassamyyjiä. Yhdessä paikassa piti jopa pyytää kassahenkilö erikseen paikalle. Hän seisoi sivummalla ja näki kun tulimme kassalle mutta ei tehnyt elettäkään tullakseen palvelemaan meitä!

Mutta Kööpenhamina pisti todella parastaan ja päätimmekin lapsen kanssa, että jos ensi vuonna haluamme myös joulumieltä etukäteen niin riittää kun tulemme tänne. Tivoli oli tietysti kuin satumaa mutta muuallakin kaupungilla näkyi joulu ja tietysti täysin tanskalaisen hygge-filosofian mukaisesti. Ihmiset hymyilivät ja vitsailivat ja tunsimme olomme todella kotoisaksi.

Danhostellissa näkyi muuten myös tanskalaisten ympäristötietoisuus. Suihkuun mennessä näin seinässä kyltin, joka kertoi keskimääräisen suihkutteluajan olevan kolme ja puoli minuuttia ja kyltti kehotti minua suihkuttelemaan sitäkin lyhyemmän ajan. Seinässä oleva kello lähti tikittämään aikaa heti kun pistin veden päälle ja hienosti selviydyin suihkusta vain noin kahdessa minuutissa!

Aamiaisella huomasin myös, että ruokaroskis oli asetettu vaa'an päälle ja seinällä oli taulukko, josta pystyi tarkistamaan kuinka paljon ruokahävikkiä oli kunakin päivänä tullut. Tehokas keino saada asiakas miettimään kuinka paljon sitä ruokaa lautaselleen mättää!

Kotimatka Kööpenhaminasta Tukholmaan sujui yhtä hienosti kuin matkan aikaisemmatkin junamatkat. Ja Hässleholmista ylöspäin maa muuttui valkoiseksi, sitä näkyä tuijottelimme haltioituneina sekä lapsi että minä. Lumipeite on kyllä kuitenkin se hienoin jouluvalaistus!

Kuuden päivän minireilailu oli hieno kokemus ja mielessä kävi jo vaikka minkälaisia matkareittejä. Hampuristahan on periaatteessa Eurooppa avoinna, yöjunia lähtee joka suuntaan. 10-vuotiaan kanssa tämä pikainen reissu oli ihan sopivan mittainen ja lapsikin tuntui tykkäävän junassa istuskelusta. Joten toivottavasti jo parin vuoden sisällä voidaan toteuttaa seuraava unelmani, eli ainakin noin parin viikon mittainen junareissu Euroopassa!

Kommentit

  1. Tervetuloa Utrechtiin! Tarjoan kahvit ja yhden keksin niin kuin hollantilaisilla on tapana. Ei vaiskaan, pistän pöydän koreaksi. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu!! Utrecht on nyt lisätty tulevien matkakohteiden listalle! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle