Siirry pääsisältöön

Hampuri menopaluu (Matkapäivät 5-6/6)


Lauantaiaamuna lähdimme matkaamaan pohjoista ja kotia kohti mutta pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Kööpenhaminaan. Olimme päättäneet palkita itsemme urheasta hostelliseikkailusta menemällä Tivoliin. Olinhan nuukuuksissani ajatellut säästäväni rahaa varaamalla huoneen hostellista, joka sitten osoittautui kenties Hampurin masentavimmaksi majoituspaikaksi.

Ja sinne ne säästetyt eurot tosiaan hävisivät, Tivoli on nimittäin kaikessa kauneudessaan myös melkoisen tyyris paikka. Mutta hauskaa oli! Perinteinen vuoristorata eli Rutschebanen oli meidän mielestä paras ja ajoimme siinä ainakin 10 kertaa. Lapsi vielä muutaman kerran yksinkin kun minun pääni ei enää kestänyt.

Niin, se hostelli... viimeisenä iltana Hampurissa huomasimme yhdessä verhossa oudon jäljen, joka näytti kuin verinen käsi olisi pidellyt verhon reunasta. Mutta siinä vaiheessa olimme jo niin tottuneita hostellin surkeaan tasoon, että kohautimme vain olkapäitämme ja päätimme sen punaisen värin olevan ketsuppia. Ja mikä ilo olikaan tulla Kööpenhaminaan, jossa olin varanut huoneen Danhostellista, joka mainostaa itseään "viiden tähden designhostellina". No, ehkä siinä on parikin tähteä liioittelua mutta iloinen henkilökunta, tyylikäs lobby ja toimivat (!) hissit saivat meiltä ihastuneet huudahdukset.

Hampurista jäi hiukan ristiriitainen olo. Kaupungissa on paljon nähtävää ja esimerkiksi todella mielenkiintoista uudempaa arkkitehtuuria, mutta asiakaspalvelu on yllättävän totista. Monessa paikassa ihmettelin kivikasvoisia tarjoilijoita ja kassamyyjiä. Yhdessä paikassa piti jopa pyytää kassahenkilö erikseen paikalle. Hän seisoi sivummalla ja näki kun tulimme kassalle mutta ei tehnyt elettäkään tullakseen palvelemaan meitä!

Mutta Kööpenhamina pisti todella parastaan ja päätimmekin lapsen kanssa, että jos ensi vuonna haluamme myös joulumieltä etukäteen niin riittää kun tulemme tänne. Tivoli oli tietysti kuin satumaa mutta muuallakin kaupungilla näkyi joulu ja tietysti täysin tanskalaisen hygge-filosofian mukaisesti. Ihmiset hymyilivät ja vitsailivat ja tunsimme olomme todella kotoisaksi.

Danhostellissa näkyi muuten myös tanskalaisten ympäristötietoisuus. Suihkuun mennessä näin seinässä kyltin, joka kertoi keskimääräisen suihkutteluajan olevan kolme ja puoli minuuttia ja kyltti kehotti minua suihkuttelemaan sitäkin lyhyemmän ajan. Seinässä oleva kello lähti tikittämään aikaa heti kun pistin veden päälle ja hienosti selviydyin suihkusta vain noin kahdessa minuutissa!

Aamiaisella huomasin myös, että ruokaroskis oli asetettu vaa'an päälle ja seinällä oli taulukko, josta pystyi tarkistamaan kuinka paljon ruokahävikkiä oli kunakin päivänä tullut. Tehokas keino saada asiakas miettimään kuinka paljon sitä ruokaa lautaselleen mättää!

Kotimatka Kööpenhaminasta Tukholmaan sujui yhtä hienosti kuin matkan aikaisemmatkin junamatkat. Ja Hässleholmista ylöspäin maa muuttui valkoiseksi, sitä näkyä tuijottelimme haltioituneina sekä lapsi että minä. Lumipeite on kyllä kuitenkin se hienoin jouluvalaistus!

Kuuden päivän minireilailu oli hieno kokemus ja mielessä kävi jo vaikka minkälaisia matkareittejä. Hampuristahan on periaatteessa Eurooppa avoinna, yöjunia lähtee joka suuntaan. 10-vuotiaan kanssa tämä pikainen reissu oli ihan sopivan mittainen ja lapsikin tuntui tykkäävän junassa istuskelusta. Joten toivottavasti jo parin vuoden sisällä voidaan toteuttaa seuraava unelmani, eli ainakin noin parin viikon mittainen junareissu Euroopassa!

Kommentit

  1. Tervetuloa Utrechtiin! Tarjoan kahvit ja yhden keksin niin kuin hollantilaisilla on tapana. Ei vaiskaan, pistän pöydän koreaksi. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu!! Utrecht on nyt lisätty tulevien matkakohteiden listalle! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen