Siirry pääsisältöön

Tornionlaaksosta kajahtaa!



"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet).

Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland...

Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista.

Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henkilöt, kaikkine 14 lapsineen ja lista tulee kyllä ihan tarpeeseen. Varsinkin kun kertoja vaihtaa tarinan kohdetta vähän väliä. Kaikki perheenjäsenet saavat kukin vuorollaan olla valokeilassa ja kertoa oman tarinansa. Tarina on synkkä ja karu kuten luonto, joka luo miljöön tälle sukusaagalle.

Det var den 18 december och den absoluta nollpunkten, mörkare skulle det inte bli. Inom kort skulle dagarna åter börja kämpa för sin rätt, och även om det är en lång process så var det viktigt, på ett andligt plan, för de i mörkret kurande människorna. Att veta, att vila i, att snart vänder det. Nu har det vänt, även om vi inte märker det, ljuset är på väg tillbaka.

Tarinan perhe saa alkunsa kun karjalaistyttö Siri tapaa tornionlaaksosta kotoisin olevan Pentin. Nuoret tapaavat Sirin kotimaisemissa Soanlahdella Pentin ollessa rintamalla. He tapaavat uudestaan Joensuussa, jonne Sirin perhe on siirtynyt evakossa. Nopeasti päätettyjen häiden jälkeen Siri ja Pentti lähtevät sulhasen kotikylään, jonne he perustavat oman kodin. Ja lapsia, niitä alkaa siunaantua. Kaksi ensimmäistä, Riiko ja Elina, kuolevat mutta eloon jää 12 lasta.

Kirjan tarina kuvaa 80-luvun alkua, jolloin useimmat lapsista ovat jo vähintään teini-iässä. Isä-Pentti hallitsee despootin olemuksellaan koko perhettä ja äiti-Siri myötäilee parhaansa mukaan. Lapset ovat kasvaneet kukin kykynsä mukaan. Yhdestä on tullut metsänpoika, toisesta vankilakundi, kolmannesta hikipinko... Jokaisella on kirjassa oma ääni ja tarina. Ja jo ensi sivuilta lähtien tiedämme, että tarinassa tulee tapahtumaan murha.

Kirjan kertoja on klassinen kaikkitietävä, joka johdattelee lukijaa mielensä mukaisesti, heittää täkyjä ja pitää jännityksessä. Kerronnan tyyli paljastaa kertojan olevan eri sukupolvea kuin itse tarinan kohteet, ja kertojan henkilöllisyys selviääkin aivan lopussa. Loppusivuilla tiivistyy myös kirjan sanoma - miten kuljetamme eteenpäin sukumme menneitä tapahtumia ja kohtaloita? Kuinka se vaikuttaa tuleviin lapsiimme ja lapsenlapsiimme? Millaisen perinnön - testamentin - jätämme jälkeemme?

Wähä kirjoittaa todella intensiivistä tekstiä eikä säästele sanoja. Tosin tekstiä olisi voinut hiukan tiivistää sillä paikoin väsyin kertojan toistuviin pohdintoihin. Ja se murhatarina, sitähän se myös on tavallaan, mutta Wähän vauhti väsähtää sata sivua ennen loppua ja valitettavasti koko kirjan ajan vihjailtu grande finale jää lopulta saavuttamatta.

Olen muuten hiukan kaksijakoinen sen suhteen haluanko tästä kirjasta suomennoksen vai en. Toisaalta toivon, että myös suomalaislukijat saisivat kokea tämän vahvan tarinan ja saisivat samalla mahdollisuuden katsoa Suomea täältä länsinaapurista käsin. Toisaalta minulla herää vahva suojeluvaisto kirjailijaa kohtaan. Sillä kirjassa on muutamia yksityiskohtia, jotka eivät tule menemään läpi Suomessa. Mitä esimerkiksi sanovat savolaiset kun saavat lukea Wähän kirjoittavan kalakukosta karjalaisena perinneruokana? Muutama muukin seikka sai silmäkulmani kohoamaan kysyvästi. Really?

Mutta nämä olkoon sivuseikkoja. Pienet lapsukset eivät vie kirjalta sitä arvoa, joka sille eittämättä kuuluu antaa. Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden.

Nyt siis jännitetään voittaako Nina Wähä Ruotsin hienoimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon! Oma veikkaukseni tosin on Steve Sem-Sandbergin 'W', mutta Wähän ehdokkuuskin on jo hieno saavutus ja nostaa hänet nuorten ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin.

Nina Wähä kertoo kirjastaan ja suomalaisesta suvustaan esimerkiksi täällä:

**
Nina Wähä: Testamente
Norstedts 2019
437 sivua

Kommentit

  1. Jännittävää nähdä, tuleeko August-palkinto. Harmi, että kaari kulkee lässähdyksen suuntaan. On joitakin lukukokemuksia viime vuosina sen suuntaisesta. Hiomalla ja karsimalla olisi ilmeisesti tullut luettavampi teos. Kustannustoimittajan hommaa olisi kait ehdottaa sitä. Laitan lukulistalleni, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä olisi kustannustoimittajalla ollut enemmänkin työtä mutta liekö sitten heidänkin kustannuksissaan säästetty. Kuten suomenkielisessä oikoluvussa, joka olisi ollut todella tarpeellinen tässä. Nyt siellä vilahti 'Juhanni' ja 'Anniki' ja erityisen ärsyttävää oli se, että Pentti oli säännönmukaisesti tavutettu rivien lopussa 'Pen-tti'. /Mari

      Poista
  2. Kiitos lukuvinkistä, luen varmasti tämänkin, koska olen lukenut myös Alakoskea ja Hetekivi Olssonia. Hyvä sitten jo varautua tiettyihin kulttuurisiin kömmähdyksiin. Kuitenkin juuri se, että tämä suku tulee kahdesta eri maan osasta, on kiinnostavaa. Kuinkahan paljon lestadiolaisuudella on osaa kerronnassa, vai omaksuuko tämä perhe suuren lapsiluvun ideaalin ehkä Torniojokilaakson lestadiolaisuuden inspiroimana? Itselleni tuli vasta tänä vuonna tietoon, että lestadiolaisia on asunut myös Karjalassa, kun olen pitänyt tuota uskonlahkoa ennen pelkästään pohjoisen Suomen ilmiönä.

    Ja peukut pystyyn, tsekkaan huomenna, kuinka kävi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tarinassa oli myös lestadiolaisuus mukana taustalla. Perheen isä Pentti, jonka synnyinseudulle nuoripari asettautuu, on lestadiolaisperheestä ja hänen isänsä toimii myös pappina lahkon sisällä. Tosin kirjassa kerrotaan Pentin jättäneen lestadiolaisuuden eikä asiasta sitten sen enempää puhuta. Pentillä on kuitenkin vielä yhteys jäljellä isäänsä ja tämän uuteen vaimoon (Pentin äiti on kuollut) mutta jäin miettimään, että eikö näissä tapauksissa lestadiolaisperheet pistä välit poikki jos joku lähtee?

      Tämä oli muuten yksi niistä kysymysmerkeistä, jotka kirja herätti näin suomalaislukijassa. Ruotsissahan ei lestadiolaisuus ole mitenkään tunnettu ilmiö, joten mietin että kirjailija ei ehkä huomannut tätä ristiriitaa kirjaa kirjoittessaan. /Mari

      Poista
  3. Uuh, minäkin olen kyllästynyt kurjuuden, köyhyyden ja vaikeuksien kuvailuun. Siksi niin nihkeästi tartun tarinoihin, joissa niistä kuulemma puhutaan. Välillä tosin kannattaisi päästää ennakkoluuloista irti.
    Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka ruotsiksi ei minun kielitaitoni taida riittää lukemaan. Tuo loppua kohti lässähtäminen tietysti vähän vaimentaa halua lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä jäi hiukan ristiriitainen olo. Toisaalta aivan hiukeaa kerrontaa mutta eikö joskus voisi kertoa ruotsalaisille siitä toisesta Suomesta, miksi aina köyhyyttä ja kurjuutta? Tämä oli suht' helppoa ruotsia mutta tiivis kerronta tekee siitä vähän raskasta luettavaa. /Mari

      Poista
  4. Siis toi kalakukko sai jo sydämen pompsahtamaan, joten todellakin haluan lukea mitä muuta kirjasta löytyy. En ollut ennen edes kuullut kirjasta, mutta lukulistalle menee jos vain suomennos jossain vaiheessa tehdään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut tämän vuoden puhutuimpia kirjoja täällä Ruotsissa ja Wähä on onnistunut luomaan todella omaperäisen kertojaäänen. Ja koska kirja on muuten niin onnistunut niin annoin näiden kalakukkojen sun muiden mennä siinä sivussa :) Toivottavasti kirja suomennetaan! /Mari

      Poista
  5. Onpa jännää, että tämän tyylinen kirjallisuus menestyy Ruotsissa, siis suomalaisuuden ja erityisesti köyhyyden kuvaus. Täytyy sanoa, etteivät nämä aihepiirit varsinaisesti minua puhuttele (eikä Antti Tuurikaan ole muutama yrityksen perusteella minun kirjailijani), mutta onnittelut silti kirjailijalle menestyksestä. Kirja vaikuttaa tunnelmaltaan vahvalta, vaikka tuo kalakukkokömmähdus on kyllä suomalaisesta näkövinkkelistä aika hupaisa.

    VastaaPoista
  6. Minä lukisin tämän ihan mielenkiinnolla, kun en ole vastaavaan näkökulmaan aiemmin törmännyt, mutta oma ruotsin kielen taito on liian heikoissa kantimissa, harmi...

    VastaaPoista
  7. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta, sekä teeman puolesta että siksi, että anttituurimainen huumori on aina plussaa 😊 Kalakukkojen nimeäminen karjalaisiksi toki Savolaista ja savolaista hymähdyttää, mutta menkööt nyt. Suomennosta odotellessa!

    VastaaPoista
  8. Lopetin juuri lukemisen enkä suosittele ellei ole erityiskiinnostusta johonkin aiheeseen liittyvään, elämä on keskinkertaisille kirjoille liian lyhyt. Ensimmäiset sata (?) sivua veivät mukanaan, mutta sitten alkoivat tarpeettomat ja osin piinalliset historialliset "löytöretket" ja erilaiset minun makuuni kiusallisen stereotyyppiset ihmiskuvaukset, jotka eivät oikein johtaneet mihinkään. Siinä sitten katosi vauhti. Wähä on eittämättä hyvä kertoja, mutta sivumäärä puoleen ja toimintaa kehiin!
    On jännä nähdä mitä lahden itäpuolella tuumataan. Itse ihmettelin Soanlahden lapsia jotka eivät kouluun päässeet vielä 1930-luvullakaan (tilastojen perusteella mahdollista vaikkei kyllä todennäköistä) sekä 14-vuotiaan avioliittoa aikana jolloin alle 17-vuotias nainen tarvitsi presidentin luvan. Puhumattakaan siitä kun sotilaaksi ryhtynyt poika tapasi maanviljelijäisänsä 1982 niin heti halittiin... Muutenkin lipsahtavat ihmisten henkilöt ja puheet tämän tästä kuvatusta ajasta enemmän nykyhetken Tukholman kaltaisiksi, joskin tämä tauti on aikanamme yleinen.
    Vielä yksi ihmeellisyys: 1944-45 käytiin Pohjois-Suomessa, ja myös ja ehkä nimenomaan kirjan tapahtumapaikoilla Tornion kunnassa Lapin sotaa. Toimin perheen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt siirtyä Ruotsiin evakkoon, mutta muuten historiaa läpikäyvä kirja ei tästä ajasta mainitse mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, erittäin mielenkiintoisia havaintoja, jotka täsmäävät oman lukukokemukseni kanssa. Minuakin häiritsivät nuo yksityiskohdat, joita jäin myös ihmettelemään. Kirjailija on selvästikin kirjoittanut tämän enemmän "fiilispohjalta" ja antanut historiallisille faktoille isot piut paut. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York