Siirry pääsisältöön

Tornionlaaksosta kajahtaa!



"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet).

Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland...

Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista.

Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henkilöt, kaikkine 14 lapsineen ja lista tulee kyllä ihan tarpeeseen. Varsinkin kun kertoja vaihtaa tarinan kohdetta vähän väliä. Kaikki perheenjäsenet saavat kukin vuorollaan olla valokeilassa ja kertoa oman tarinansa. Tarina on synkkä ja karu kuten luonto, joka luo miljöön tälle sukusaagalle.

Det var den 18 december och den absoluta nollpunkten, mörkare skulle det inte bli. Inom kort skulle dagarna åter börja kämpa för sin rätt, och även om det är en lång process så var det viktigt, på ett andligt plan, för de i mörkret kurande människorna. Att veta, att vila i, att snart vänder det. Nu har det vänt, även om vi inte märker det, ljuset är på väg tillbaka.

Tarinan perhe saa alkunsa kun karjalaistyttö Siri tapaa tornionlaaksosta kotoisin olevan Pentin. Nuoret tapaavat Sirin kotimaisemissa Soanlahdella Pentin ollessa rintamalla. He tapaavat uudestaan Joensuussa, jonne Sirin perhe on siirtynyt evakossa. Nopeasti päätettyjen häiden jälkeen Siri ja Pentti lähtevät sulhasen kotikylään, jonne he perustavat oman kodin. Ja lapsia, niitä alkaa siunaantua. Kaksi ensimmäistä, Riiko ja Elina, kuolevat mutta eloon jää 12 lasta.

Kirjan tarina kuvaa 80-luvun alkua, jolloin useimmat lapsista ovat jo vähintään teini-iässä. Isä-Pentti hallitsee despootin olemuksellaan koko perhettä ja äiti-Siri myötäilee parhaansa mukaan. Lapset ovat kasvaneet kukin kykynsä mukaan. Yhdestä on tullut metsänpoika, toisesta vankilakundi, kolmannesta hikipinko... Jokaisella on kirjassa oma ääni ja tarina. Ja jo ensi sivuilta lähtien tiedämme, että tarinassa tulee tapahtumaan murha.

Kirjan kertoja on klassinen kaikkitietävä, joka johdattelee lukijaa mielensä mukaisesti, heittää täkyjä ja pitää jännityksessä. Kerronnan tyyli paljastaa kertojan olevan eri sukupolvea kuin itse tarinan kohteet, ja kertojan henkilöllisyys selviääkin aivan lopussa. Loppusivuilla tiivistyy myös kirjan sanoma - miten kuljetamme eteenpäin sukumme menneitä tapahtumia ja kohtaloita? Kuinka se vaikuttaa tuleviin lapsiimme ja lapsenlapsiimme? Millaisen perinnön - testamentin - jätämme jälkeemme?

Wähä kirjoittaa todella intensiivistä tekstiä eikä säästele sanoja. Tosin tekstiä olisi voinut hiukan tiivistää sillä paikoin väsyin kertojan toistuviin pohdintoihin. Ja se murhatarina, sitähän se myös on tavallaan, mutta Wähän vauhti väsähtää sata sivua ennen loppua ja valitettavasti koko kirjan ajan vihjailtu grande finale jää lopulta saavuttamatta.

Olen muuten hiukan kaksijakoinen sen suhteen haluanko tästä kirjasta suomennoksen vai en. Toisaalta toivon, että myös suomalaislukijat saisivat kokea tämän vahvan tarinan ja saisivat samalla mahdollisuuden katsoa Suomea täältä länsinaapurista käsin. Toisaalta minulla herää vahva suojeluvaisto kirjailijaa kohtaan. Sillä kirjassa on muutamia yksityiskohtia, jotka eivät tule menemään läpi Suomessa. Mitä esimerkiksi sanovat savolaiset kun saavat lukea Wähän kirjoittavan kalakukosta karjalaisena perinneruokana? Muutama muukin seikka sai silmäkulmani kohoamaan kysyvästi. Really?

Mutta nämä olkoon sivuseikkoja. Pienet lapsukset eivät vie kirjalta sitä arvoa, joka sille eittämättä kuuluu antaa. Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden.

Nyt siis jännitetään voittaako Nina Wähä Ruotsin hienoimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon! Oma veikkaukseni tosin on Steve Sem-Sandbergin 'W', mutta Wähän ehdokkuuskin on jo hieno saavutus ja nostaa hänet nuorten ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin.

Nina Wähä kertoo kirjastaan ja suomalaisesta suvustaan esimerkiksi täällä:

**
Nina Wähä: Testamente
Norstedts 2019
437 sivua

Kommentit

  1. Jännittävää nähdä, tuleeko August-palkinto. Harmi, että kaari kulkee lässähdyksen suuntaan. On joitakin lukukokemuksia viime vuosina sen suuntaisesta. Hiomalla ja karsimalla olisi ilmeisesti tullut luettavampi teos. Kustannustoimittajan hommaa olisi kait ehdottaa sitä. Laitan lukulistalleni, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä olisi kustannustoimittajalla ollut enemmänkin työtä mutta liekö sitten heidänkin kustannuksissaan säästetty. Kuten suomenkielisessä oikoluvussa, joka olisi ollut todella tarpeellinen tässä. Nyt siellä vilahti 'Juhanni' ja 'Anniki' ja erityisen ärsyttävää oli se, että Pentti oli säännönmukaisesti tavutettu rivien lopussa 'Pen-tti'. /Mari

      Poista
  2. Kiitos lukuvinkistä, luen varmasti tämänkin, koska olen lukenut myös Alakoskea ja Hetekivi Olssonia. Hyvä sitten jo varautua tiettyihin kulttuurisiin kömmähdyksiin. Kuitenkin juuri se, että tämä suku tulee kahdesta eri maan osasta, on kiinnostavaa. Kuinkahan paljon lestadiolaisuudella on osaa kerronnassa, vai omaksuuko tämä perhe suuren lapsiluvun ideaalin ehkä Torniojokilaakson lestadiolaisuuden inspiroimana? Itselleni tuli vasta tänä vuonna tietoon, että lestadiolaisia on asunut myös Karjalassa, kun olen pitänyt tuota uskonlahkoa ennen pelkästään pohjoisen Suomen ilmiönä.

    Ja peukut pystyyn, tsekkaan huomenna, kuinka kävi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tarinassa oli myös lestadiolaisuus mukana taustalla. Perheen isä Pentti, jonka synnyinseudulle nuoripari asettautuu, on lestadiolaisperheestä ja hänen isänsä toimii myös pappina lahkon sisällä. Tosin kirjassa kerrotaan Pentin jättäneen lestadiolaisuuden eikä asiasta sitten sen enempää puhuta. Pentillä on kuitenkin vielä yhteys jäljellä isäänsä ja tämän uuteen vaimoon (Pentin äiti on kuollut) mutta jäin miettimään, että eikö näissä tapauksissa lestadiolaisperheet pistä välit poikki jos joku lähtee?

      Tämä oli muuten yksi niistä kysymysmerkeistä, jotka kirja herätti näin suomalaislukijassa. Ruotsissahan ei lestadiolaisuus ole mitenkään tunnettu ilmiö, joten mietin että kirjailija ei ehkä huomannut tätä ristiriitaa kirjaa kirjoittessaan. /Mari

      Poista
  3. Uuh, minäkin olen kyllästynyt kurjuuden, köyhyyden ja vaikeuksien kuvailuun. Siksi niin nihkeästi tartun tarinoihin, joissa niistä kuulemma puhutaan. Välillä tosin kannattaisi päästää ennakkoluuloista irti.
    Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka ruotsiksi ei minun kielitaitoni taida riittää lukemaan. Tuo loppua kohti lässähtäminen tietysti vähän vaimentaa halua lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä jäi hiukan ristiriitainen olo. Toisaalta aivan hiukeaa kerrontaa mutta eikö joskus voisi kertoa ruotsalaisille siitä toisesta Suomesta, miksi aina köyhyyttä ja kurjuutta? Tämä oli suht' helppoa ruotsia mutta tiivis kerronta tekee siitä vähän raskasta luettavaa. /Mari

      Poista
  4. Siis toi kalakukko sai jo sydämen pompsahtamaan, joten todellakin haluan lukea mitä muuta kirjasta löytyy. En ollut ennen edes kuullut kirjasta, mutta lukulistalle menee jos vain suomennos jossain vaiheessa tehdään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut tämän vuoden puhutuimpia kirjoja täällä Ruotsissa ja Wähä on onnistunut luomaan todella omaperäisen kertojaäänen. Ja koska kirja on muuten niin onnistunut niin annoin näiden kalakukkojen sun muiden mennä siinä sivussa :) Toivottavasti kirja suomennetaan! /Mari

      Poista
  5. Onpa jännää, että tämän tyylinen kirjallisuus menestyy Ruotsissa, siis suomalaisuuden ja erityisesti köyhyyden kuvaus. Täytyy sanoa, etteivät nämä aihepiirit varsinaisesti minua puhuttele (eikä Antti Tuurikaan ole muutama yrityksen perusteella minun kirjailijani), mutta onnittelut silti kirjailijalle menestyksestä. Kirja vaikuttaa tunnelmaltaan vahvalta, vaikka tuo kalakukkokömmähdus on kyllä suomalaisesta näkövinkkelistä aika hupaisa.

    VastaaPoista
  6. Minä lukisin tämän ihan mielenkiinnolla, kun en ole vastaavaan näkökulmaan aiemmin törmännyt, mutta oma ruotsin kielen taito on liian heikoissa kantimissa, harmi...

    VastaaPoista
  7. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta, sekä teeman puolesta että siksi, että anttituurimainen huumori on aina plussaa 😊 Kalakukkojen nimeäminen karjalaisiksi toki Savolaista ja savolaista hymähdyttää, mutta menkööt nyt. Suomennosta odotellessa!

    VastaaPoista
  8. Lopetin juuri lukemisen enkä suosittele ellei ole erityiskiinnostusta johonkin aiheeseen liittyvään, elämä on keskinkertaisille kirjoille liian lyhyt. Ensimmäiset sata (?) sivua veivät mukanaan, mutta sitten alkoivat tarpeettomat ja osin piinalliset historialliset "löytöretket" ja erilaiset minun makuuni kiusallisen stereotyyppiset ihmiskuvaukset, jotka eivät oikein johtaneet mihinkään. Siinä sitten katosi vauhti. Wähä on eittämättä hyvä kertoja, mutta sivumäärä puoleen ja toimintaa kehiin!
    On jännä nähdä mitä lahden itäpuolella tuumataan. Itse ihmettelin Soanlahden lapsia jotka eivät kouluun päässeet vielä 1930-luvullakaan (tilastojen perusteella mahdollista vaikkei kyllä todennäköistä) sekä 14-vuotiaan avioliittoa aikana jolloin alle 17-vuotias nainen tarvitsi presidentin luvan. Puhumattakaan siitä kun sotilaaksi ryhtynyt poika tapasi maanviljelijäisänsä 1982 niin heti halittiin... Muutenkin lipsahtavat ihmisten henkilöt ja puheet tämän tästä kuvatusta ajasta enemmän nykyhetken Tukholman kaltaisiksi, joskin tämä tauti on aikanamme yleinen.
    Vielä yksi ihmeellisyys: 1944-45 käytiin Pohjois-Suomessa, ja myös ja ehkä nimenomaan kirjan tapahtumapaikoilla Tornion kunnassa Lapin sotaa. Toimin perheen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt siirtyä Ruotsiin evakkoon, mutta muuten historiaa läpikäyvä kirja ei tästä ajasta mainitse mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, erittäin mielenkiintoisia havaintoja, jotka täsmäävät oman lukukokemukseni kanssa. Minuakin häiritsivät nuo yksityiskohdat, joita jäin myös ihmettelemään. Kirjailija on selvästikin kirjoittanut tämän enemmän "fiilispohjalta" ja antanut historiallisille faktoille isot piut paut. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)

"Hän tunsi, että häntä oli rangaistu nyt. Koti, josta hän oli lapsellisesti haaveillut, oli tämä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuin eläin, joka oli kytketty häkkiin, ulospääsyä ei ole." Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo valmistui jo 1936 jolloin Jotuni lähetti sen Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijan kuuluisien saatesanojen "Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta" vuoksi käsikirjoitus kuitenkin palautettiin ja julkaistiin vasta 1963. Kirja osui nyt käteeni omasta kirjahyllystäni, jonne sen olin hankkinut joltakin divarikierrokseltani. Mielikuvani teoksesta perustuu vuonna 1990 esitettyyn TV-sarjaan, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen esittivät teoksen avioparia Leaa ja Eeroa. Heidän hahmonsa ovat mielessäni myös nyt lukiessani tätä lähes 600-sivuista romaania. Kirja on vahva dokumentti 30-luvulta ja siitä murroskaudesta, jota sen ajan naiset elivät. Kirjan henkilöt pohtivat läpi koko kirjan naisen ja miehen suhdetta, avioliittoa, r...