Siirry pääsisältöön

Ranskattaretko eivät muka liho?


 Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni.

Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan.

Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelkästään vähemmistökansanosan edustajan nimissä. Ja aihekin kiinnosti, koska se käsittelee ranskalaista ruokakulttuuria. Kirjan nimi on provosoiva, "Ranskattaret eivät liho" (mitä he toki tekevät, mutta siitä lisää hetken päästä), mutta kirjassa on omat hienot hetkensä, jonka takia voisin ehkä suositella kirjaa, jos ei olisi tuota harhaanjohtavaa nimikettä.

Mireille Guiliano on ranskalainen, joka muutti Yhdysvaltoihin saatuaan pestin maineikkaan ranskalaisen shampanjanvalmistajan palveluksessa. Pian hän huomasi (kuinka ollakaan), että monet hänen tapaamistaan amerikkalaisnaisista kärsivät paino-ongelmista. Mutta ei hätää, Guiliano otti asian omakseen ja antoi naisille tarkat ohjeet kuinka toimia ja voilà, paino-ongelmat hävisivät sen siliän tien. 

Tässä kirjassa Guiliano jakaa ohjeensa myös meille lukijoille - ja täytyy sanoa, että monet ohjeista ovat erittäin järkeenkäypiä ja jopa hyviä. Guilianon mukaan "kaikki" ranskalaiset syövät hyvin ja kaikkea, mutta aina kohtuullisesti. Eikä koskaan television ääressä tai kirjaa lukiessa (touchée), vaan arkipäivällisistäkin tehdään kunnon ateria, alku- ja jälkiruokineen. Annokset ovat siis pieniä ja jälkiruoka voi esimerkiksi olla vain pelkkä hedelmä.

Enemmän kausivihanneksia ja -hedelmiä, enemmän vettä, säännölliset ruoka-ajat, itsevalmistettua ruokaa einesten sijaan, nautinnollisia aterioita hyvässä seurassa - siinä se! Ja sitten tietysti myös shampanjaa (tässä kohtaa närkästyin, työnantajan tuotesijoittelua, pah!)

Guiliano kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja itseironisesti, jo ihan senkin vuoksi, että hänellä itsellään oli paino-ongelma vietettyään vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Ja tästä päästään sitten siihen harhaanjohtavaan kirjan nimeen, että ranskattaret eivät muka lihoisi. Se on pääosin myytti ja pätee ehkä varmimmin hyvinkoulutettuihin ja valkoihoisiin Pariisissa asuviin ranskalaisnaisiin, kuten ranskalaistoimittaja Iris Goldsztajn toteaa. 

Goldsztajnin mukaan Ranskassa toki mielellään pidetään yllä sitä myyttiä, että naisten tulisi olla langanlaihoja. Tuloksena tästä on Goldsztainin itsensäkin kokema lihavuusfobia, lukuisat laihdutuskuurit ja lopulta syömishäiriö. Ja hälyttävää kyllä, pandemian aikana anoreksiasta johtuvat sairaalahoidot lisääntyivät nuorilla tytöillä melkein 50%! 

Goldsztajn kritisoi Guilianon ja muiden aiheesta julistavien teesiä, että ranskattarien ei muka tarvitsisi laihduttaa, "he vain ovat hoikkia ihan luonnostaan". Guiliano jopa väittää kirjassaan, että Ranskassa ei edes puhuta laihduttamisesta, mikä ei siis pidä paikkaansa. On myös otettava huomioon, että Ranskassa tupakointi on edelleen naistenkin keskuudessa melko yleistä ja tupakointi taas vähentää omalta osaltaan ylipainoa. Goldsztajn muistuttaakin, että vaikka ranskatar olisi hoikka, hän ei välttämättä elä terveellisesti.

Yhden asian tästä Guilianon kirjasta otin kyllä heti käyttöön: hän suosittelee jälkiruuaksi maustamatonta jogurttia hedelmien kera, pari kertaa päivässä. Se on hyvä apu makeannälkään ja auttaa pitämään vatsan bakteeriston trimmissä. Mutta nyt kun selailen kirjaa Goldsztajnin kritiikin kautta, luulenpa että en vie kirjaa takaisin kirpparille vaan pistän suoraan paperinkeräykseen. Olkoon tämä siis pieni hetkeni kehopositiivisuuden aktivistina!

**

Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho (French Women Don't Get Fat 2005)

Otava, suomennos Laura Jänisniemi, 2006


Kommentit

  1. Hah hah, nuo ihmeelliset ranskattaret, tereotypia, johon elokuvat ovat vaikuttaneet. Solakka poikamainen vartalo, tumma polkkatukka, yksiväriset tyylikkäät vaatteet, chic!
    Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta sen sijaan kirjan "Kuinka kasvattaa bébé" usalaiselta Pamela Druckermanilta, joka on ihmetellyt ja kadehtinut ranskalaista lastenkasvatusta ja kirjansa mukaan alkanut ottaa siitä opikseen. Nyt hänen lapsensa nyrpistävät nenäänsä USA:n mummon juustomakaronipaistokselle ja kysyvät, mitä tämäkö juustoa. No, tuollainen käytös nyt ei ainakaan ole kohteliasta vaan kopeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo määrite "ranskalainen" pitäisi ehkä vaihtaa "pariisilaiseksi", en usko että maaseudulla ollaan niin täydellisiä ihmisiä kuin nämä Druckermanin ja Guilianon kirjat antavat ymmärtää :) Mutta kyllä sieltä Druckermaninkin kirjasta joku hyvä vinkki muistaakseni löytyi, ei vain pidä niellä kaikkea pureksimatta. Perhepeti taisi esimerkiksi olla ranskalaisen lastenkasvatuksen mustalla listalla, mutta meillä se on ollut pelastus.

      Poista
  2. Hmm, mitä olen Ranskassa ollut pääosin Pariisin ulkopuolella, niin on kyllä todettava että varsinaisesti lihavia ranskalaisnaisia ei kovin usein näe, vaikkeivät kaikki langanlaihojakaan ole...
    Mutta nuo keskeiset opit kyllä tuntuvat olevan käytössä, eli sinänsä mikään ruoka-aine ei ole poissuljettu mutta määrään kyllä kiinnittävät huomiota ja ruoka-ajat ovat säännöllisiä (ja se on toki totta, että tuo ei välttämättä tarkoita terveellisyyttä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen asunut yhden syksyn Ranskassa ja muistan kyllä sen miten ruuan tarjoiluun panostettiin ihan toisella tavalla kuin täällä. Ja kun ateria tarjoillaan osissa niin kylläiseksi ehtii tulla vähemmästäkin. Paljon hyvää siis sikäläisessä ruokakulttuurissa!

      Poista
  3. Jep, kyllähän sitä myös kituuttamalla ja sillä tupakoinnilla saa painoa alas, mutta eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kohtuus on kyllä sellainen asia, jota voisi länsimaissa noudattaa monessa muussakin asiassa kuin syömisessä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa oli positiivista se, että pikadieetit tuomittiin heti ensisivuilla. Kyse on tosiaankin elämäntavasta!

      Poista
  4. Tuo kirjan nimi "Ranskalaiset eivät liho" on minullekin tuttu. Kirjaa en ole lukenut, mutta itse asiassa voisi kiinnostaa lukea. Olen kyllä erittäin kriittinen kaikenlaisia laihtusmisjuttuja kohtaan, mutta samalla myös utelias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin suositella tätä kirjaa lämpimästikin jos kirjailija olisi vain älynnyt hylätä tämän älyttömän teesinsä, että "ranskattaret eivät liho". Tässä oli paljon mielenkiintoista tietoa ranskalaisesta ruokakulttuurista ja jopa reseptejä, mutta olisin toivonut enemmän itsekriittisyyttä. Nyt kun olen googlaillut niin vaikuttaa siltä, että ranskattaret kärsivät enemmänkin syömishäiriöistä... mutta tämä siis taas vain yleistys!

      Poista
  5. Katsoin myös tuota samaa painosta 1794 Stadsmissionilla, mutta löysin sitten suomeksi oikein kovakantisena. Nyt minulla on ne kaikki ja kolmas osa parhaillaan kesken. Toivottavasti odotuksesi palkitaan, minulla ne ylittyivät!

    VastaaPoista
  6. Odotan innolla, olen kuullut tästä sarjasta vain ylistäviä sanoja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle