Siirry pääsisältöön

Ranskattaretko eivät muka liho?


 Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni.

Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan.

Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelkästään vähemmistökansanosan edustajan nimissä. Ja aihekin kiinnosti, koska se käsittelee ranskalaista ruokakulttuuria. Kirjan nimi on provosoiva, "Ranskattaret eivät liho" (mitä he toki tekevät, mutta siitä lisää hetken päästä), mutta kirjassa on omat hienot hetkensä, jonka takia voisin ehkä suositella kirjaa, jos ei olisi tuota harhaanjohtavaa nimikettä.

Mireille Guiliano on ranskalainen, joka muutti Yhdysvaltoihin saatuaan pestin maineikkaan ranskalaisen shampanjanvalmistajan palveluksessa. Pian hän huomasi (kuinka ollakaan), että monet hänen tapaamistaan amerikkalaisnaisista kärsivät paino-ongelmista. Mutta ei hätää, Guiliano otti asian omakseen ja antoi naisille tarkat ohjeet kuinka toimia ja voilà, paino-ongelmat hävisivät sen siliän tien. 

Tässä kirjassa Guiliano jakaa ohjeensa myös meille lukijoille - ja täytyy sanoa, että monet ohjeista ovat erittäin järkeenkäypiä ja jopa hyviä. Guilianon mukaan "kaikki" ranskalaiset syövät hyvin ja kaikkea, mutta aina kohtuullisesti. Eikä koskaan television ääressä tai kirjaa lukiessa (touchée), vaan arkipäivällisistäkin tehdään kunnon ateria, alku- ja jälkiruokineen. Annokset ovat siis pieniä ja jälkiruoka voi esimerkiksi olla vain pelkkä hedelmä.

Enemmän kausivihanneksia ja -hedelmiä, enemmän vettä, säännölliset ruoka-ajat, itsevalmistettua ruokaa einesten sijaan, nautinnollisia aterioita hyvässä seurassa - siinä se! Ja sitten tietysti myös shampanjaa (tässä kohtaa närkästyin, työnantajan tuotesijoittelua, pah!)

Guiliano kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja itseironisesti, jo ihan senkin vuoksi, että hänellä itsellään oli paino-ongelma vietettyään vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Ja tästä päästään sitten siihen harhaanjohtavaan kirjan nimeen, että ranskattaret eivät muka lihoisi. Se on pääosin myytti ja pätee ehkä varmimmin hyvinkoulutettuihin ja valkoihoisiin Pariisissa asuviin ranskalaisnaisiin, kuten ranskalaistoimittaja Iris Goldsztajn toteaa. 

Goldsztajnin mukaan Ranskassa toki mielellään pidetään yllä sitä myyttiä, että naisten tulisi olla langanlaihoja. Tuloksena tästä on Goldsztainin itsensäkin kokema lihavuusfobia, lukuisat laihdutuskuurit ja lopulta syömishäiriö. Ja hälyttävää kyllä, pandemian aikana anoreksiasta johtuvat sairaalahoidot lisääntyivät nuorilla tytöillä melkein 50%! 

Goldsztajn kritisoi Guilianon ja muiden aiheesta julistavien teesiä, että ranskattarien ei muka tarvitsisi laihduttaa, "he vain ovat hoikkia ihan luonnostaan". Guiliano jopa väittää kirjassaan, että Ranskassa ei edes puhuta laihduttamisesta, mikä ei siis pidä paikkaansa. On myös otettava huomioon, että Ranskassa tupakointi on edelleen naistenkin keskuudessa melko yleistä ja tupakointi taas vähentää omalta osaltaan ylipainoa. Goldsztajn muistuttaakin, että vaikka ranskatar olisi hoikka, hän ei välttämättä elä terveellisesti.

Yhden asian tästä Guilianon kirjasta otin kyllä heti käyttöön: hän suosittelee jälkiruuaksi maustamatonta jogurttia hedelmien kera, pari kertaa päivässä. Se on hyvä apu makeannälkään ja auttaa pitämään vatsan bakteeriston trimmissä. 

**

Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho (French Women Don't Get Fat 2005)

Otava, suomennos Laura Jänisniemi, 2006


Kommentit

  1. Hah hah, nuo ihmeelliset ranskattaret, tereotypia, johon elokuvat ovat vaikuttaneet. Solakka poikamainen vartalo, tumma polkkatukka, yksiväriset tyylikkäät vaatteet, chic!
    Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta sen sijaan kirjan "Kuinka kasvattaa bébé" usalaiselta Pamela Druckermanilta, joka on ihmetellyt ja kadehtinut ranskalaista lastenkasvatusta ja kirjansa mukaan alkanut ottaa siitä opikseen. Nyt hänen lapsensa nyrpistävät nenäänsä USA:n mummon juustomakaronipaistokselle ja kysyvät, mitä tämäkö juustoa. No, tuollainen käytös nyt ei ainakaan ole kohteliasta vaan kopeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo määrite "ranskalainen" pitäisi ehkä vaihtaa "pariisilaiseksi", en usko että maaseudulla ollaan niin täydellisiä ihmisiä kuin nämä Druckermanin ja Guilianon kirjat antavat ymmärtää :) Mutta kyllä sieltä Druckermaninkin kirjasta joku hyvä vinkki muistaakseni löytyi, ei vain pidä niellä kaikkea pureksimatta. Perhepeti taisi esimerkiksi olla ranskalaisen lastenkasvatuksen mustalla listalla, mutta meillä se on ollut pelastus.

      Poista
  2. Hmm, mitä olen Ranskassa ollut pääosin Pariisin ulkopuolella, niin on kyllä todettava että varsinaisesti lihavia ranskalaisnaisia ei kovin usein näe, vaikkeivät kaikki langanlaihojakaan ole...
    Mutta nuo keskeiset opit kyllä tuntuvat olevan käytössä, eli sinänsä mikään ruoka-aine ei ole poissuljettu mutta määrään kyllä kiinnittävät huomiota ja ruoka-ajat ovat säännöllisiä (ja se on toki totta, että tuo ei välttämättä tarkoita terveellisyyttä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen asunut yhden syksyn Ranskassa ja muistan kyllä sen miten ruuan tarjoiluun panostettiin ihan toisella tavalla kuin täällä. Ja kun ateria tarjoillaan osissa niin kylläiseksi ehtii tulla vähemmästäkin. Paljon hyvää siis sikäläisessä ruokakulttuurissa!

      Poista
  3. Jep, kyllähän sitä myös kituuttamalla ja sillä tupakoinnilla saa painoa alas, mutta eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kohtuus on kyllä sellainen asia, jota voisi länsimaissa noudattaa monessa muussakin asiassa kuin syömisessä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa oli positiivista se, että pikadieetit tuomittiin heti ensisivuilla. Kyse on tosiaankin elämäntavasta!

      Poista
  4. Tuo kirjan nimi "Ranskalaiset eivät liho" on minullekin tuttu. Kirjaa en ole lukenut, mutta itse asiassa voisi kiinnostaa lukea. Olen kyllä erittäin kriittinen kaikenlaisia laihtusmisjuttuja kohtaan, mutta samalla myös utelias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin suositella tätä kirjaa lämpimästikin jos kirjailija olisi vain älynnyt hylätä tämän älyttömän teesinsä, että "ranskattaret eivät liho". Tässä oli paljon mielenkiintoista tietoa ranskalaisesta ruokakulttuurista ja jopa reseptejä, mutta olisin toivonut enemmän itsekriittisyyttä. Nyt kun olen googlaillut niin vaikuttaa siltä, että ranskattaret kärsivät enemmänkin syömishäiriöistä... mutta tämä siis taas vain yleistys!

      Poista
  5. Katsoin myös tuota samaa painosta 1794 Stadsmissionilla, mutta löysin sitten suomeksi oikein kovakantisena. Nyt minulla on ne kaikki ja kolmas osa parhaillaan kesken. Toivottavasti odotuksesi palkitaan, minulla ne ylittyivät!

    VastaaPoista
  6. Odotan innolla, olen kuullut tästä sarjasta vain ylistäviä sanoja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...