Ranskattaretko eivät muka liho?

 Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni.

Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan.

Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelkästään vähemmistökansanosan edustajan nimissä. Ja aihekin kiinnosti, koska se käsittelee ranskalaista ruokakulttuuria. Kirjan nimi on provosoiva, "Ranskattaret eivät liho" (mitä he toki tekevät, mutta siitä lisää hetken päästä), mutta kirjassa on omat hienot hetkensä, jonka takia voisin ehkä suositella kirjaa, jos ei olisi tuota harhaanjohtavaa nimikettä.

Mireille Guiliano on ranskalainen, joka muutti Yhdysvaltoihin saatuaan pestin maineikkaan ranskalaisen shampanjanvalmistajan palveluksessa. Pian hän huomasi (kuinka ollakaan), että monet hänen tapaamistaan amerikkalaisnaisista kärsivät paino-ongelmista. Mutta ei hätää, Guiliano otti asian omakseen ja antoi naisille tarkat ohjeet kuinka toimia ja voilà, paino-ongelmat hävisivät sen siliän tien. 

Tässä kirjassa Guiliano jakaa ohjeensa myös meille lukijoille - ja täytyy sanoa, että monet ohjeista ovat erittäin järkeenkäypiä ja jopa hyviä. Guilianon mukaan "kaikki" ranskalaiset syövät hyvin ja kaikkea, mutta aina kohtuullisesti. Eikä koskaan television ääressä tai kirjaa lukiessa (touchée), vaan arkipäivällisistäkin tehdään kunnon ateria, alku- ja jälkiruokineen. Annokset ovat siis pieniä ja jälkiruoka voi esimerkiksi olla vain pelkkä hedelmä.

Enemmän kausivihanneksia ja -hedelmiä, enemmän vettä, säännölliset ruoka-ajat, itsevalmistettua ruokaa einesten sijaan, nautinnollisia aterioita hyvässä seurassa - siinä se! Ja sitten tietysti myös shampanjaa (tässä kohtaa närkästyin, työnantajan tuotesijoittelua, pah!)

Guiliano kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja itseironisesti, jo ihan senkin vuoksi, että hänellä itsellään oli paino-ongelma vietettyään vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Ja tästä päästään sitten siihen harhaanjohtavaan kirjan nimeen, että ranskattaret eivät muka lihoisi. Se on pääosin myytti ja pätee ehkä varmimmin hyvinkoulutettuihin ja valkoihoisiin Pariisissa asuviin ranskalaisnaisiin, kuten ranskalaistoimittaja Iris Goldsztajn toteaa. 

Goldsztajnin mukaan Ranskassa toki mielellään pidetään yllä sitä myyttiä, että naisten tulisi olla langanlaihoja. Tuloksena tästä on Goldsztainin itsensäkin kokema lihavuusfobia, lukuisat laihdutuskuurit ja lopulta syömishäiriö. Ja hälyttävää kyllä, pandemian aikana anoreksiasta johtuvat sairaalahoidot lisääntyivät nuorilla tytöillä melkein 50%! 

Goldsztajn kritisoi Guilianon ja muiden aiheesta julistavien teesiä, että ranskattarien ei muka tarvitsisi laihduttaa, "he vain ovat hoikkia ihan luonnostaan". Guiliano jopa väittää kirjassaan, että Ranskassa ei edes puhuta laihduttamisesta, mikä ei siis pidä paikkaansa. On myös otettava huomioon, että Ranskassa tupakointi on edelleen naistenkin keskuudessa melko yleistä ja tupakointi taas vähentää omalta osaltaan ylipainoa. Goldsztajn muistuttaakin, että vaikka ranskatar olisi hoikka, hän ei välttämättä elä terveellisesti.

Yhden asian tästä Guilianon kirjasta otin kyllä heti käyttöön: hän suosittelee jälkiruuaksi maustamatonta jogurttia hedelmien kera, pari kertaa päivässä. Se on hyvä apu makeannälkään ja auttaa pitämään vatsan bakteeriston trimmissä. Mutta nyt kun selailen kirjaa Goldsztajnin kritiikin kautta, luulenpa että en vie kirjaa takaisin kirpparille vaan pistän suoraan paperinkeräykseen. Olkoon tämä siis pieni hetkeni kehopositiivisuuden aktivistina!

**

Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho (French Women Don't Get Fat 2005)

Otava, suomennos Laura Jänisniemi, 2006