Siirry pääsisältöön

Ranskattaretko eivät muka liho?


 Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni.

Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan.

Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelkästään vähemmistökansanosan edustajan nimissä. Ja aihekin kiinnosti, koska se käsittelee ranskalaista ruokakulttuuria. Kirjan nimi on provosoiva, "Ranskattaret eivät liho" (mitä he toki tekevät, mutta siitä lisää hetken päästä), mutta kirjassa on omat hienot hetkensä, jonka takia voisin ehkä suositella kirjaa, jos ei olisi tuota harhaanjohtavaa nimikettä.

Mireille Guiliano on ranskalainen, joka muutti Yhdysvaltoihin saatuaan pestin maineikkaan ranskalaisen shampanjanvalmistajan palveluksessa. Pian hän huomasi (kuinka ollakaan), että monet hänen tapaamistaan amerikkalaisnaisista kärsivät paino-ongelmista. Mutta ei hätää, Guiliano otti asian omakseen ja antoi naisille tarkat ohjeet kuinka toimia ja voilà, paino-ongelmat hävisivät sen siliän tien. 

Tässä kirjassa Guiliano jakaa ohjeensa myös meille lukijoille - ja täytyy sanoa, että monet ohjeista ovat erittäin järkeenkäypiä ja jopa hyviä. Guilianon mukaan "kaikki" ranskalaiset syövät hyvin ja kaikkea, mutta aina kohtuullisesti. Eikä koskaan television ääressä tai kirjaa lukiessa (touchée), vaan arkipäivällisistäkin tehdään kunnon ateria, alku- ja jälkiruokineen. Annokset ovat siis pieniä ja jälkiruoka voi esimerkiksi olla vain pelkkä hedelmä.

Enemmän kausivihanneksia ja -hedelmiä, enemmän vettä, säännölliset ruoka-ajat, itsevalmistettua ruokaa einesten sijaan, nautinnollisia aterioita hyvässä seurassa - siinä se! Ja sitten tietysti myös shampanjaa (tässä kohtaa närkästyin, työnantajan tuotesijoittelua, pah!)

Guiliano kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja itseironisesti, jo ihan senkin vuoksi, että hänellä itsellään oli paino-ongelma vietettyään vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Ja tästä päästään sitten siihen harhaanjohtavaan kirjan nimeen, että ranskattaret eivät muka lihoisi. Se on pääosin myytti ja pätee ehkä varmimmin hyvinkoulutettuihin ja valkoihoisiin Pariisissa asuviin ranskalaisnaisiin, kuten ranskalaistoimittaja Iris Goldsztajn toteaa. 

Goldsztajnin mukaan Ranskassa toki mielellään pidetään yllä sitä myyttiä, että naisten tulisi olla langanlaihoja. Tuloksena tästä on Goldsztainin itsensäkin kokema lihavuusfobia, lukuisat laihdutuskuurit ja lopulta syömishäiriö. Ja hälyttävää kyllä, pandemian aikana anoreksiasta johtuvat sairaalahoidot lisääntyivät nuorilla tytöillä melkein 50%! 

Goldsztajn kritisoi Guilianon ja muiden aiheesta julistavien teesiä, että ranskattarien ei muka tarvitsisi laihduttaa, "he vain ovat hoikkia ihan luonnostaan". Guiliano jopa väittää kirjassaan, että Ranskassa ei edes puhuta laihduttamisesta, mikä ei siis pidä paikkaansa. On myös otettava huomioon, että Ranskassa tupakointi on edelleen naistenkin keskuudessa melko yleistä ja tupakointi taas vähentää omalta osaltaan ylipainoa. Goldsztajn muistuttaakin, että vaikka ranskatar olisi hoikka, hän ei välttämättä elä terveellisesti.

Yhden asian tästä Guilianon kirjasta otin kyllä heti käyttöön: hän suosittelee jälkiruuaksi maustamatonta jogurttia hedelmien kera, pari kertaa päivässä. Se on hyvä apu makeannälkään ja auttaa pitämään vatsan bakteeriston trimmissä. 

**

Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho (French Women Don't Get Fat 2005)

Otava, suomennos Laura Jänisniemi, 2006


Kommentit

  1. Hah hah, nuo ihmeelliset ranskattaret, tereotypia, johon elokuvat ovat vaikuttaneet. Solakka poikamainen vartalo, tumma polkkatukka, yksiväriset tyylikkäät vaatteet, chic!
    Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta sen sijaan kirjan "Kuinka kasvattaa bébé" usalaiselta Pamela Druckermanilta, joka on ihmetellyt ja kadehtinut ranskalaista lastenkasvatusta ja kirjansa mukaan alkanut ottaa siitä opikseen. Nyt hänen lapsensa nyrpistävät nenäänsä USA:n mummon juustomakaronipaistokselle ja kysyvät, mitä tämäkö juustoa. No, tuollainen käytös nyt ei ainakaan ole kohteliasta vaan kopeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo määrite "ranskalainen" pitäisi ehkä vaihtaa "pariisilaiseksi", en usko että maaseudulla ollaan niin täydellisiä ihmisiä kuin nämä Druckermanin ja Guilianon kirjat antavat ymmärtää :) Mutta kyllä sieltä Druckermaninkin kirjasta joku hyvä vinkki muistaakseni löytyi, ei vain pidä niellä kaikkea pureksimatta. Perhepeti taisi esimerkiksi olla ranskalaisen lastenkasvatuksen mustalla listalla, mutta meillä se on ollut pelastus.

      Poista
  2. Hmm, mitä olen Ranskassa ollut pääosin Pariisin ulkopuolella, niin on kyllä todettava että varsinaisesti lihavia ranskalaisnaisia ei kovin usein näe, vaikkeivät kaikki langanlaihojakaan ole...
    Mutta nuo keskeiset opit kyllä tuntuvat olevan käytössä, eli sinänsä mikään ruoka-aine ei ole poissuljettu mutta määrään kyllä kiinnittävät huomiota ja ruoka-ajat ovat säännöllisiä (ja se on toki totta, että tuo ei välttämättä tarkoita terveellisyyttä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen asunut yhden syksyn Ranskassa ja muistan kyllä sen miten ruuan tarjoiluun panostettiin ihan toisella tavalla kuin täällä. Ja kun ateria tarjoillaan osissa niin kylläiseksi ehtii tulla vähemmästäkin. Paljon hyvää siis sikäläisessä ruokakulttuurissa!

      Poista
  3. Jep, kyllähän sitä myös kituuttamalla ja sillä tupakoinnilla saa painoa alas, mutta eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kohtuus on kyllä sellainen asia, jota voisi länsimaissa noudattaa monessa muussakin asiassa kuin syömisessä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa oli positiivista se, että pikadieetit tuomittiin heti ensisivuilla. Kyse on tosiaankin elämäntavasta!

      Poista
  4. Tuo kirjan nimi "Ranskalaiset eivät liho" on minullekin tuttu. Kirjaa en ole lukenut, mutta itse asiassa voisi kiinnostaa lukea. Olen kyllä erittäin kriittinen kaikenlaisia laihtusmisjuttuja kohtaan, mutta samalla myös utelias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin suositella tätä kirjaa lämpimästikin jos kirjailija olisi vain älynnyt hylätä tämän älyttömän teesinsä, että "ranskattaret eivät liho". Tässä oli paljon mielenkiintoista tietoa ranskalaisesta ruokakulttuurista ja jopa reseptejä, mutta olisin toivonut enemmän itsekriittisyyttä. Nyt kun olen googlaillut niin vaikuttaa siltä, että ranskattaret kärsivät enemmänkin syömishäiriöistä... mutta tämä siis taas vain yleistys!

      Poista
  5. Katsoin myös tuota samaa painosta 1794 Stadsmissionilla, mutta löysin sitten suomeksi oikein kovakantisena. Nyt minulla on ne kaikki ja kolmas osa parhaillaan kesken. Toivottavasti odotuksesi palkitaan, minulla ne ylittyivät!

    VastaaPoista
  6. Odotan innolla, olen kuullut tästä sarjasta vain ylistäviä sanoja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Baby Jane Is Back!

Luin Sofi Oksasen Baby Janen jo heti sen ilmestyttyä vuonna 2005 mutta muistin kirjasta vain sen, että lukukokemus oli ollut harvinaisen vahva. Ostinkin sitten jostakin tämän pokkariversion, jotta voisin lukea sen uudestaan. Luin kirjan hyvin nopeasti sillä teksti on sujuvaa ja koukuttavaakin. Oksanen jaksottaa tarinan eri aikaintervalleilla niin, että lukija ymmärtää jo pian että olemme menossa kohti jotain ratkaisevaa tapahtumaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopun Helsingin lesbo- ja homopiireihin. Kertojaminä tapaa Piken ja huomaa pian ajautuneensa outoon kolmiodraamaan, jossa kolmatta osaa näyttelee Piken ex-tyttöystävä Bossa. Bossa käy kaupassa, pesee pyykit ja hoitaa ylipäänsä kaikki juoksevat asiat Piken puolesta. Pike kärsii epämääräisestä psyykkisestä sairaudesta, jonka hän itse määrittelee paniikkihäiriöksi. Kertoja-tyttöystävä ei ole kuitenkaan täysin vakuuttunut diagnoosista tai varsinkaan sen hoidosta vaan yrittää kannustaa Pikeä ihmisten ilmoille. Tar...