Siirry pääsisältöön

Ranskattaretko eivät muka liho?


 Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni.

Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan.

Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelkästään vähemmistökansanosan edustajan nimissä. Ja aihekin kiinnosti, koska se käsittelee ranskalaista ruokakulttuuria. Kirjan nimi on provosoiva, "Ranskattaret eivät liho" (mitä he toki tekevät, mutta siitä lisää hetken päästä), mutta kirjassa on omat hienot hetkensä, jonka takia voisin ehkä suositella kirjaa, jos ei olisi tuota harhaanjohtavaa nimikettä.

Mireille Guiliano on ranskalainen, joka muutti Yhdysvaltoihin saatuaan pestin maineikkaan ranskalaisen shampanjanvalmistajan palveluksessa. Pian hän huomasi (kuinka ollakaan), että monet hänen tapaamistaan amerikkalaisnaisista kärsivät paino-ongelmista. Mutta ei hätää, Guiliano otti asian omakseen ja antoi naisille tarkat ohjeet kuinka toimia ja voilà, paino-ongelmat hävisivät sen siliän tien. 

Tässä kirjassa Guiliano jakaa ohjeensa myös meille lukijoille - ja täytyy sanoa, että monet ohjeista ovat erittäin järkeenkäypiä ja jopa hyviä. Guilianon mukaan "kaikki" ranskalaiset syövät hyvin ja kaikkea, mutta aina kohtuullisesti. Eikä koskaan television ääressä tai kirjaa lukiessa (touchée), vaan arkipäivällisistäkin tehdään kunnon ateria, alku- ja jälkiruokineen. Annokset ovat siis pieniä ja jälkiruoka voi esimerkiksi olla vain pelkkä hedelmä.

Enemmän kausivihanneksia ja -hedelmiä, enemmän vettä, säännölliset ruoka-ajat, itsevalmistettua ruokaa einesten sijaan, nautinnollisia aterioita hyvässä seurassa - siinä se! Ja sitten tietysti myös shampanjaa (tässä kohtaa närkästyin, työnantajan tuotesijoittelua, pah!)

Guiliano kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja itseironisesti, jo ihan senkin vuoksi, että hänellä itsellään oli paino-ongelma vietettyään vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Ja tästä päästään sitten siihen harhaanjohtavaan kirjan nimeen, että ranskattaret eivät muka lihoisi. Se on pääosin myytti ja pätee ehkä varmimmin hyvinkoulutettuihin ja valkoihoisiin Pariisissa asuviin ranskalaisnaisiin, kuten ranskalaistoimittaja Iris Goldsztajn toteaa. 

Goldsztajnin mukaan Ranskassa toki mielellään pidetään yllä sitä myyttiä, että naisten tulisi olla langanlaihoja. Tuloksena tästä on Goldsztainin itsensäkin kokema lihavuusfobia, lukuisat laihdutuskuurit ja lopulta syömishäiriö. Ja hälyttävää kyllä, pandemian aikana anoreksiasta johtuvat sairaalahoidot lisääntyivät nuorilla tytöillä melkein 50%! 

Goldsztajn kritisoi Guilianon ja muiden aiheesta julistavien teesiä, että ranskattarien ei muka tarvitsisi laihduttaa, "he vain ovat hoikkia ihan luonnostaan". Guiliano jopa väittää kirjassaan, että Ranskassa ei edes puhuta laihduttamisesta, mikä ei siis pidä paikkaansa. On myös otettava huomioon, että Ranskassa tupakointi on edelleen naistenkin keskuudessa melko yleistä ja tupakointi taas vähentää omalta osaltaan ylipainoa. Goldsztajn muistuttaakin, että vaikka ranskatar olisi hoikka, hän ei välttämättä elä terveellisesti.

Yhden asian tästä Guilianon kirjasta otin kyllä heti käyttöön: hän suosittelee jälkiruuaksi maustamatonta jogurttia hedelmien kera, pari kertaa päivässä. Se on hyvä apu makeannälkään ja auttaa pitämään vatsan bakteeriston trimmissä. 

**

Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho (French Women Don't Get Fat 2005)

Otava, suomennos Laura Jänisniemi, 2006


Kommentit

  1. Hah hah, nuo ihmeelliset ranskattaret, tereotypia, johon elokuvat ovat vaikuttaneet. Solakka poikamainen vartalo, tumma polkkatukka, yksiväriset tyylikkäät vaatteet, chic!
    Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta sen sijaan kirjan "Kuinka kasvattaa bébé" usalaiselta Pamela Druckermanilta, joka on ihmetellyt ja kadehtinut ranskalaista lastenkasvatusta ja kirjansa mukaan alkanut ottaa siitä opikseen. Nyt hänen lapsensa nyrpistävät nenäänsä USA:n mummon juustomakaronipaistokselle ja kysyvät, mitä tämäkö juustoa. No, tuollainen käytös nyt ei ainakaan ole kohteliasta vaan kopeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo määrite "ranskalainen" pitäisi ehkä vaihtaa "pariisilaiseksi", en usko että maaseudulla ollaan niin täydellisiä ihmisiä kuin nämä Druckermanin ja Guilianon kirjat antavat ymmärtää :) Mutta kyllä sieltä Druckermaninkin kirjasta joku hyvä vinkki muistaakseni löytyi, ei vain pidä niellä kaikkea pureksimatta. Perhepeti taisi esimerkiksi olla ranskalaisen lastenkasvatuksen mustalla listalla, mutta meillä se on ollut pelastus.

      Poista
  2. Hmm, mitä olen Ranskassa ollut pääosin Pariisin ulkopuolella, niin on kyllä todettava että varsinaisesti lihavia ranskalaisnaisia ei kovin usein näe, vaikkeivät kaikki langanlaihojakaan ole...
    Mutta nuo keskeiset opit kyllä tuntuvat olevan käytössä, eli sinänsä mikään ruoka-aine ei ole poissuljettu mutta määrään kyllä kiinnittävät huomiota ja ruoka-ajat ovat säännöllisiä (ja se on toki totta, että tuo ei välttämättä tarkoita terveellisyyttä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen asunut yhden syksyn Ranskassa ja muistan kyllä sen miten ruuan tarjoiluun panostettiin ihan toisella tavalla kuin täällä. Ja kun ateria tarjoillaan osissa niin kylläiseksi ehtii tulla vähemmästäkin. Paljon hyvää siis sikäläisessä ruokakulttuurissa!

      Poista
  3. Jep, kyllähän sitä myös kituuttamalla ja sillä tupakoinnilla saa painoa alas, mutta eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kohtuus on kyllä sellainen asia, jota voisi länsimaissa noudattaa monessa muussakin asiassa kuin syömisessä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt lukemassani kirjassa oli positiivista se, että pikadieetit tuomittiin heti ensisivuilla. Kyse on tosiaankin elämäntavasta!

      Poista
  4. Tuo kirjan nimi "Ranskalaiset eivät liho" on minullekin tuttu. Kirjaa en ole lukenut, mutta itse asiassa voisi kiinnostaa lukea. Olen kyllä erittäin kriittinen kaikenlaisia laihtusmisjuttuja kohtaan, mutta samalla myös utelias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin suositella tätä kirjaa lämpimästikin jos kirjailija olisi vain älynnyt hylätä tämän älyttömän teesinsä, että "ranskattaret eivät liho". Tässä oli paljon mielenkiintoista tietoa ranskalaisesta ruokakulttuurista ja jopa reseptejä, mutta olisin toivonut enemmän itsekriittisyyttä. Nyt kun olen googlaillut niin vaikuttaa siltä, että ranskattaret kärsivät enemmänkin syömishäiriöistä... mutta tämä siis taas vain yleistys!

      Poista
  5. Katsoin myös tuota samaa painosta 1794 Stadsmissionilla, mutta löysin sitten suomeksi oikein kovakantisena. Nyt minulla on ne kaikki ja kolmas osa parhaillaan kesken. Toivottavasti odotuksesi palkitaan, minulla ne ylittyivät!

    VastaaPoista
  6. Odotan innolla, olen kuullut tästä sarjasta vain ylistäviä sanoja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...