Siirry pääsisältöön

Seela Sellan käsikirja elämään

 


Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa. 

Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.)

Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700-sivuinen yhteenveto tähänastisesta elämästään. Sella täyttää vuoden kuluttua pyöreät 90 vuotta! Ja näyttämöillä hän on pyörinyt peräti seitsemällä vuosikymmenellä. Ei siis ihme, että tarinaa riittää.

Antti Heikkinen on rakentanut kirjan nimenomaan tarinoinnin muotoon. Heikkinen esittää kysymyksen ja Seela avaa sanaisen arkkunsa. Lopputulos pysyy ihailtavan hyvin kasassa, eikä oikeastaan lässähdä missään vaiheessa. Ja miksi lässähtäisi, koska Seelalle tuntuu tapahtuvan koko ajan. 

Joissakin kohdissa tosin tunnistaa kerronnasta, että tämä tarina on taidettu kertoa jo sen verran moneen kertaan että se on jo ehkä muokannut alkuperäistäkin kokemusta. Tämä näkyy varsinkin kipeissä aiheissa, kuten esimerkiksi Sellojen avioliittokriisistä tai oman työn julkisista arvioista puhuttaessa. Välillä tuntui, että ne kipeimmät kohdat jäävät puimatta. Kirjassa oli toisaalta paljon löysää löpinää, kuten vaikkapa vanhojen teatterikollegoiden alkoholiongelmien selvittelyä ja sen tilan olisi voinut käyttää mieluummin Sellan oman tarinan syventämiseen.

Kirja on todellakin huikea katsaus suomalaiseen teatterihistoriaan ja ilokseni radioteatterikin sai ihan kiitettävän osuuden. (Monet Sellan radiotyöt löytyvät edelleen Yle Areenasta!) Tosin Sellan työtahti on ollut niin hurja, että näytelmät luetellaan monin paikoin vain nopeasti. Sivuilla vilahtavat myös lukemattomat legendaariset näyttelijänimet, jotka vielä näin 70-luvun lapselle ovat tuttuja nimiä. Silloinhan televisiossa pyörivät vanhat mustavalkoiset Suomi-filmit ihan vakio-ohjelmistona, joten tunnistan hyvin sellaiset nimet kuin Hilkka Helinä, Rauni Luoma ja Liisa Tuomi.

Itse muistan nähneeni Seela Sellan ensimmäisen kerran televisiossa vuonna 1978 valmistuneessa, Pirkko Saision Elämänmeno-romaaniin pohjautuvassa sarjassa. Lempi-täti oli ihana! Ja herkistyin todella kun luin Sellan kertovan, miten sen sarjan jälkeen monet nuoret tytöt ottivat häneen yhteyttä. En yhtään ihmettele, Sellan lempeä hahmo oli vaikuttava kontrasti Ritva Oksasen esittämälle tiukalle äidille. 

Elämänmenosta puhuessaan Sella mainitsee myös sen ohjaajan Åke Lindmanin, joka tässä saa arvoisensa tunnustuksen. Sellan mukaan Lindman "loi ilmapiirin, jossa kaikilla oli hyvä olla ja jokainen anto parastaan." Siinäpä hyvä vinkki tämän päivän johtajille, ihan kaikilla aloilla!

Ja hyviä vinkkejä tässä kirjassa oli paljon muitakin. Sellalla on hyvin perusteltuja ajatuksia niin työelämästä, avioliitosta, uskonnosta kuin politiikastakin. Joku voisi nyt sanoa, että tuleehan niitä ajatuksia kun vanhaksi elää mutta ei - kyllä siihen tarvitaan myös elämänrohkeutta ja uteliaisuutta kokea asioita.

(---) mussa on nyt kaikki iät. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus. Voin olla ihan pentu, mutta voin jutella tälleesti arvokkaana vanhuksenakin.

***

Olen aikoinaan onneksi älynnyt säästää näkemieni teatteriesitysten käsiohjelmat ja pitihän sitä tarkistaa olenko koskaan nähnyt Seelaa lavalla. Ja kyllä, ainakin kolme kertaa! Kaikki kolme ovat olleet Kansallisteatterin näyttämöllä ja opiskelijalippu maksoi silloin 30 mk. Ilokseni Säädyllinen murhenäytelmä on vieläpä se rooli, jonka Sella laskee yhdeksi päätöistään.

Mutta harmikseni en muista näistä näkemistäni esityksistä yhtään mitään. Pieni lohdutus olkoon se, että Sella tarinoinninsa lomassa paljastaa, ettei hänkään kaikkia roolejaan muista.

***

Antti Heikkinen: Sellasta. Seela Sellan tarina (Otava 2025)



Kommentit

  1. Kun aikaa kuluu, niin kipeistä asioista tulee tarinoita, jotka elävät sellaisenaan ilman oikeaa muistoa. Ne ovat usein jopa hyvin koomisia, koska komiikkaa on käytetty kestämään se kipu.
    Jos kysyjä osaa kysyä jotenkin uudella tavalla, niin sieltä saattaa kuitenkin vanhallakin ihmisellä nousta tuore muisto ja tulla tunnevyöry.
    Minulla on tämän kirjan lukeminen suunnitelmissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Tuota keinoa itsekin käytän kun selvitän mielessäni vaikeita tapahtumia. Vuosikymmenten kuluessa niistä tulee usein (ei aina!) koomisia tarinoita, jotka saavat tapahtuneen tuntuneen vähemmän traagiselta. Yksi tapa selviytyä sekin...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Nobel-huumaa! - Kirjabloggaajien joulukalenterin 2022 luukku nro 8

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav F...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...