Siirry pääsisältöön

Syyslomailua Turussa - sekä ajatuksia ystävyydestä ja rakkaudestakin


Ruotsissa on tällä viikolla vietetty syyslomaa ja tarkoitus oli matkustaa laivalla Tukholmasta Riikaan ja viettää pari päivää vakiokylpylähotellissamme Jurmalassa. Mutta matkaseurueeseemme liittyneellä naapurintytöllä olikin passi mennyt vanhaksi toukokuussa. Mikä havaittiin 24 tuntia ennen matkaanlähtöä. Voi sitä itkua!

Mutta ei hätiä mitiä, onneksi on aina Turku ja siellä sijaitseva vakiokylpylähotellimme! Eikä naapurintyttö ollut käynyt koskaan Turussa, joten päätimme siis lähteä sinne. Ehdin peruuttaa Jurmalan hotellivarauksen vain kolme tuntia ennen kuin maksuton peruutusaika meni umpeen. Ja onneksi laivayhtiöllä ei ole ongelmia muuttaa varauksia vaikka yhtäkkiä tekisikin mieli lähteä Riian sijasta Turkuun. Ja luojan kiitos ruotsalaiset eivät ole älynneet matkustaa sankoin joukoin lomillaan Suomeen, joten laivasta löytyi hyvin tilaa.

Turun kylpylähotelli tuntui kuitenkin melkoisen arvokkaalta, tällä kokoonpanolla meidän olisi pitänyt varata kaksi erillistä huonetta. Mutta onneksi on yksityisiä asuntoja välittävä luottosivustomme, jonka kautta löytyi todella viehättävä pikkukaksio vain viiden minuutin kävelymatkan päästä kylpylästä.

Matkasta tuli onnistunut ja molemmat 10-vuotiaat ihastuivat Turkuun. Ennen kylpyläiltaa kävimme kaupungilla tutustumassa nähtävyyksiin, tällä kertaa piipahdettiin Turun tuomiokirkossa ja Apteekkimuseossa. Tyttöjä inspiroi myös jokirannan puihin kiipeily sekä Posankka. Sydäntä lämmitti katsoa kun omalla ainokaisellamme oli kerrankin ikäistään matkaseuraa. Meillä kävi tuuri kun naapuriin muutti muutama vuosi sitten perhe, jolla on täsmälleen samanikäinen tyttö, perheensä ainokainen hänkin. Tytöt löysivät nopeasti toisensa ja ovat nykyään kuin siskokset.

Sitten siihen olennaisimpaan eli matkakirjaan! Lukemisina minulla oli ruotsalaisen Lena Einhornin tuore romaani 'Den tunna isen'. Olen lukenut häneltä aiemmin erittäin mielenkiintoisen elämäkerrallisen romaanin Greta Garbosta, Blekingegatan 32. Einhorn on erikoistunut elämäkertoihin fiktion pohjana ja tällä kertaa hän on kirjoittanut omasta elämästään. Kirjaa on "mainostettu" traagisena rakkaustarinana vaikka mielestäni se oli kyllä paljon muutakin.

Lena Einhorn kertoo monimutkaisesta suhteestaan tyttöystäväänsä Nickiin, jonka hän tapaa eräällä kesäisellä uintiretkellä. Kohtaaminen on rakkautta ensisilmäyksellä vaikkakaan Nicki ei voi heittäytyä suhteeseen sataprosenttisesti. Hänellä on edelleen kesken irtautuminen poikansa isästä ja ero on lisäksi aiheuttanut ristiriitoja pojan ja äidin välille. Nicki haluaa suojella 10-vuotiasta poikaansa niin pitkälle kuin mahdollista. Lena ja Nicki asuvat myös eri kaupungeissa, joten suhde on alusta pitäen tarkasti aikataulutettu ja kuten Lena pian toteaa, suhteessa edetään täysin Nickin ehdoilla.

Kirjailija vihjailee koko 500 sivun mittaisen romaanin ajan, ettei suhde tule päättymään hyvin. Draamaa riittää sillä Nickin poika sairastuu harvinaiseen syöpään. Nickin ex-mies on mustasukkainen Lenasta ja Nicki on mustasukkainen Lenan ex-kumppanista. Lisäksi suhteen aikana Lenan vanhemmat kuolevat kuten myös vanha ystävä. Tähän romaaniin mahtuu siis kuolemaa, surua, jännittyneitä hermoja, mustasukkaisuutta ja riitoja.

Ja puhelinkeskusteluja! Sillä Lena ja Nicki puivat suhdettaan ja rakastamistaan edestakaisin niin, että lukijalta meinaa hermo mennä. Selvää on, että tämä rakkaussuhde toimii lähinnä ideatasolla mutta todellisessa elämässä sillä on vain muutaman hetken ajan mahdollisuus toteutua.

Mutta onneksi siis Einhorn sisällyttää tähän romaaniin paljon muutakin. Hän alkaa nimittäin epätoivoisena pohtia, minkä takia hän ei ole kykenevä sitoutumaan suhteeseen (vaikka näin lukijan näkökulmasta sitoutumiskammoa potee pikemminkin se toinen osapuoli).

Einhorn aloittaa lapsuudestaan ja vanhemmistaan, Ruotsissa menestyksekkäät urat luoneesta lääkäripariskunnasta Nina ja Jerzy Einhornista. He molemmat ovat keskitysleiriltä selviytyjiä ja kantavat omaa taakkaansa, vaikkakaan eivät sitä näennäisesti siirrä eteenpäin lapsilleen. Lena muistaa lapsuutensa lämpimänä ja turvallisena, mutta jokin ei tunnu täsmäävän. Hän haastattelee perheen lastenhoitajia ja heiltä saadut kertomukset eivät yhtäkkiä tuekaan Lenan muistoja.

Rakastiko äiti heitä oikeasti vai oliko hän katkera siitä, ettei pystynyt jatkamaan uraansa lasten synnyttyä. Toisaalta äiti ennen kuolemaansa kertoi katuvansa, ettei hän halunnut kolmatta lasta. Perheensä keskitysleireissä menettäneenä hänellä oli vahva velvollisuudentunne perustaa perhe ja saada lapsia. Tämän ajatuksen muistan muuten esiintyneen vahvana myös toisen ruotsalaisen, niinikään keskitysleiriltä selviytyneen Hedi Friedin kirjasta Skärvor av ett liv.

Einhorn ei löydä lopullisia vastauksia kysymyksiinsä mutta tuloksena on todella mielenkiintoinen kertomus erään perheen historiasta ja sen vaikutuksesta kirjailijan kykyyn/kyvyttömyyteen muodostaa parisuhdetta. Kirjaa on kutsuttu myös avainromaaniksi, sillä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat todellisia. Tirkistelyromaaniksikin tätä voisi kutsua mutta Einhorn on mielestäni onnistunut nostamaan romaaninsa teemat yleisemmälle tasolle. Lisäksi kirjassa on hienoa ajankuvausta, jota on aina kiehtovaa lukea ja varsinkin omasta asuinpaikkakunnasta.

Lena Einhornin äidistään kirjoittama kirja 'Ninan matka' palkittiin August-palkinnolla 2005 ja kirja on käsittääkseni myös suomennettu. Ja tässä lukemassani romaanissa mainittu Stefan-veli on kirjailija hänkin. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi palkittu tietokirja 'Aidosti kiltti'.

Syysloma meni siis Turussa kylpien ja erästä rakkaustarinaa vatvoen. Ei huono!

**
Lena Einhorn: Den tunna isen
Norstedts 2019
508 sivua

Onnea on päivälaiva Tukholmasta Turkuun, ikkunahytti ja hyvä kirja!
Ystävykset Aura-joen rantamilla

Apteekkimuseo oli iloinen yllätys!
Muistelimme myös Turun tuomiokirkossa edesmenneitä rakkaitamme.

Kommentit

  1. Kiva kuulla, että lomanne onnistui hienosti Turussa. Vaikka olisihan siellä Latviassakin saattanut aikaansa viettää, vai mitä... Kiitos kirjan esittelystä. Ihan uusi tuttavuus on tämä kirjailija minulle. Mukavaa marraskuun alkua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa marraskuuta myös sinulle, Anneli!

      Turku ei petä lomakaupunkina koskaan mutta Latviaan mennään heti kun naapurinplikka on uusinut passinsa :)

      Poista
  2. Ei huono! Saat aina kiinnostumaan lukemistasi kirjoista.
    Äidin ilo on jo se kun lapsella on kivaa, ja ilo on kaksinkertainen, kun itselläkin on kivaa. Kymmenvuotiaat ovat mukavassa iässä. Pärjäävät jo aika itsenäisesti, eikä ole vielä teini-iän angstia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teiniangstia ei vielä onneksi ole näköpiirissä, nautimme nyt tästä lapsuuden loppusuorasta, jolloin kaikki on vielä - suurimman osan ajasta - vain hauskaa :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...