Siirry pääsisältöön

Stina Ekbladin runolliset muistelmat ja paluu arkeen

 

Takaisin arjessa. Työkone esille ja sähköpostin putsaamista, uuden alkavan vuoden projektien mietintää, kevään deadlinet kalenteriin. Täytyy sopeutua ajatukseen, että maaliskuussa alkanut etätyöjakso jatkuu ainakin seuraavaan kesälomaan asti. Kuka olisi uskonut viime keväänä! Toisaalta suuri kiitollisuus siitä, että juuri tätä minun työtäni voi tehdä etänä.

Vähän mietin tätä tulevaa kirjavuottanikin. Eilen pistin varauslistalle kotikuntani kirjaston viime vuonna hankkimia suomenkielisiä uutuuksia, aikuisten kirjoja oli yhteensä 49 kappaletta. Ei siis mikään huima määrä mutta kirjastonväki on onnistunut hankkimaan kuitenkin ne mielenkiintoisimmat. Ja jos kaipaan jotain vähemmän tunnetumpaa kirjaa niin saan sen käsiini Tukholman Suomi-Instituutin kirjastosta. 

Katselin muuten nyt Goodreadsin kirjalistaani ja huomasin yllättäen, että kaikki minulta viime vuonna viisi tähteä saaneet kirjat olivat joko elämäkertoja tai tositapahtumiin perustuvia kirjoja. Kaksi kirjaa loistaa kirjavuoteni 2020 yllä kuin kaksi tähteä - Elton Johnin omaelämäkerta ja Anna Kortelaisen pursuilevan säkenöivä kirja Sara Hildénistä. Molemmissa kirjoissa pidin juuri kirjojen lennokkaasta ja humoristisesta tyylistä, joka uskaltaa kuitenkin ottaa esille myös traagiset tapahtumat. Elämäkerta tehoaa näköjään minuun.

Ja vuoden viimeiset päivät vietin myös loistavan omaelämäkerran parissa. Suomenruotsalainen (mutta jo usean vuosikymmenen Ruotsissa asunut) näyttelijä Stina Ekblad on julkaissut omat muistelmansa. Ja tämä ei ole todellakaan mitään perinteistä kerrontaa!

Ekblad kertoo elämäntaipaleensa mutta ei kronologisesti eikä aina ihan aiheittainkaan. Sen sijaan lukija saa istua Ekbladin kanssa kuuntelemassa tämän tarinointia - muistelua lapsuudesta Pohjanmaalla, teatterikoulusta Tanskassa, uran alkuvuosista Ruotsissa. Ja ennen kaikkea Ekbladin rakkaudesta sanoihin ja runouteen. Kirja saa paikoin ihan filosofisia ulottuvuuksia, kun Ekblad kertoo omasta suhteestaan kirjallisuuteen ja sen tulkitsemiseen.

Mutta kohta, jota kannan mukanani kirjan lukemisen jälkeenkin, on tämä:

Diktens särskilda hemlighet är att den tillhör den som läser den.

Stina Ekblad on tunnettu juuri lausujana ja tässä hän paljastaa oman metodinsa. Hän tekee runostaan omansa ja hän menee jopa niin pitkälle, että runoilijan ajatuksen runon takana voi jättää sikseen. "Otan vastuun runosta, kuin se tulisi suoraan minusta. Tältä runo kuulostaa juuri tänään, tällä nimenomaisella äänellä. Kirjoitan runon uudestaan omalla sen hetkisellä kehollani".

Ekbladille lausunta - kuten näytteleminen ylipäänsä - on kehon ja äänen kautta tulkitsemista. Ajatus on erittäin vapauttava - että minäkin voisin tulkita runoja omalla tavallani, välittämättä siitä, onko se juuri runoilijan tarkoitus lukea runo. Who cares! Tämä runo kuuluu nyt minulle! Testaan välittömästi Ekbladin teesiä lukemalla ääneen Eeva Kilpeä ja se toimii. 

Tulisiko vuodesta 2021 minullekin runon vuosi...?


"En tahdo mä katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan;
on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan." (Eino Leino)

**

Stina Ekblad: Här brusar strömmen förbi

Weyler Förlag 2020

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Leena Laurila 4/1/21 10:35

    Harmoninen pari, Leinon säkeet ja tuo valokuva. - Stina on ihana nimi. Muistelen, että se on ekan nukkeni nimi, siitä se lämmön tunne taisi tulla minulle. Se oli sitä aikaa kun sanoin mamille illalla gonatt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee4/1/21 12:22

      Ihana muisto! Itse en edes muista nukkieni nimiä, liekö niillä edes ollut muuta nimeä kuin Mollamaija...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...
19 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää