Siirry pääsisältöön

Laulu se on ollut minun työni... - Elton John


Olen aina ihaillut Elton Johnin lauluja ja hänen esiintymistään mutta itse miehestä en ole tiennyt mitään. Nyt on se aukko sivistyksessä täytetty, vietin nimittäin tämän alkukesän Eltonin itsensä parissa lukemalla omaelämäkerran "Me". Tai siltä se ainakin tuntui, Elton (kyllä, olemme etunimi-asteella tuttavuussuhteessamme) kirjoittaa tarinaa kuin uudelle ystävälle, sellaiselle jolle haluaa kertoa elämäntarinansa merkittävimmät koukerot.

Ja niitä koukeroita, niitä on riittänyt Eltonin elämässä. Oh, Lord... paljon on puhuttu hänen takavuosien huumeriippuvuudestaan ja leimahtelevasta temperamentistaan. Mutta kirjassaan Elton kertoo riipaisevasti temperamentin olevan äidin perintöä. Elton kertoo avoimesti myös huumevuosistaan, keräilyvimmastaan, syömishäiriöistään, onnettomista rakkaussuhteistaan ja nuoruusvuosien hapuilusta oman seksuaalisuuden suhteen.

Vauhtia riittää jopa siinä määrin, että tuntui vaikealta hypätä Eltonin kyytiin koko koronakevään kestäneen kotona hissuttelun jälkeen. Mutta lopulta kirja vei mukanaan ja saman tien hävisi koko toukokuun vaivannut lukujumikin.

Yritin aluksi kuunnella tätä äänikirjana mutta se ei tuntunut oikealta lukutavalta. Kirjassa on niin vahva Eltonin oma ääni, että en kaivannut mukaan kolmatta osapuolta. Lopulta luin kirjan ruotsiksi, mikä myös nyt hieman kaduttaa. Tämä kirja olisi pitänyt ehdottomasti lukea Eltonin omalla kielellä englanniksi! Elton on vauhdikas tarinaniskijä ja lukijana olet kuin yksi Woodsiden kartanon päivällisvieraista, joita Elton viihdyttää uskomattomilla sattumuksillaan.

Paikoin tosin tulee tunne, että Elton on kertonut nämä elämänsä anekdootit jo aika monelle päivällisvieraalle. Tarinat tulevat kuin apteekin hyllyltä ja lukija tietää tarkalleen missä kohdin tulee nauraa. Mutta naurun takaa pilkottaa usein se pieni ja yksinäinen poika, Reg Dwight, jonka Elton tietoisesti jätti taakseen ryhtyessään rock-tähdeksi.

Reginald oli musiikin ihmelapsi, joka pystyi soittamaan korvakuulolta mitä vain. Myöhemmin hän opiskeli, vaikkakin vastahakoisesti, Lontoon kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa - tieto, joka oli minulle uusi mutta ei kummastuttava. Klassisen musiikkitaustan voi senkin kuulla Eltonin musiikista.

Elton kiertää ensimmäisen bändinsä, Bluesologyn, kanssa ja työskentelee uutteraan myös studiomuusikkona. Alku on vastoinkäymisiä täynnä mutta lopulta eteen ilmestyy sattuma, joka muuttaa kaiken, osaltaan jopa popmusiikin historiaa. Elton, jonka siihen asti julkaistut laulut eivät ole sen kummemmin menestyneet, saa tarjouksen tehdä yhteistyötä nuoren ja lupaavan sanoittajan, Bernie Taupinin kanssa. Elton löytää sielunveljensä ja parivaljakko tahkoaa hitin toisensa perään.

Juuri tämä Bernien ja Eltonin yhteistyön kuvaus on kirjan mielenkiintoisinta antia, varsinkin jos on kiinnostunut Eltonin musiikillisesta puolesta. Miehet ovat kuin veljet keskenään ja jakavat alkuvuosien köyhinä vuosina huoneen ja kerrossängyn Eltonin äidin ja tämän miehen luona. Laulut saavat aina alkunsa Bernien teksteistä, jotka Elton säveltää.

Ja usein Elton löytää teksteistä viittauksia miesten omaan elämään ja jopa viestejä itselleen. Eltonin jatkaessa itsepintaisesti kokaiinin käyttöään, lähipiirin huolestuneista kommenteista välittämättä, Bernie sanoittaa lopulta niin, että Elton ymmärtää hakeutua katkaisuhoitoon.

"I'm a catatonic son of a bitch who's had
A touch too much of white powder..." 
(White Lady White Power). 

Katkaisuhoidosta alkaakin uusi vaihe Eltonin elämässä. Käytyään itse läpi rankan prosessin, Elton käy vuosien ajan aktiivisesti AA-kokouksissa ja ryhtyy tukihenkilöksi muille päihderiippuvaisuudesta kärsiville. Myöhemmin Elton ryhtyy aktiiviseksi myös aidsin vastaisessa työssä ja perustaa oman säätiönsä, Elton John AIDS Foundation.

Eltonilla on siis aina vähintäänkin tuhat rautaa tulessa ja esiintymistä rakastava mies on kiertänyt maapallon lukuisia kertoja mammuttimaisilla lavashow-kiertueillaan. Mutta lopulta kohtalo tuo eteen vielä yllättävän käänteen, jota Elton ihmettelee kirjassaankin moneen otteeseen. Että hänestä, rock'n'roll-tähdestä ja homomiehestä tulisi vielä rauhallista kotielämää rakastava perheenisäkin!

Mutta näin todella käy, monien yhteensattumien kautta. Ja Eltonin ja David-puolison kaksi poikaa ovat niin tärkeitä, että Elton on päättänyt lopettaa kiertue-elämän, mistä todisteena parhaillaan menossa oleva "Final Tour"-kiertue.

Kirjaa lukiessa oivalsin miten läpeensä musiikkia rakastava ihminen Elton on. Hän luettelee monia itselleen tärkeitä muusikoita ja kappaleita, ja kun niitä kuuntelee, saa hienon taustapeilin Eltonin omalle musiikille. Elton on myös maaninen musiikin kerääjä ja hän muistelee erityisellä lämmöllä jo poismyytyä vinyylilevykokoelmaansa.

Mutta ennen kaikkea Elton taitaa kuitenkin olla ihmisten "keräilijä". Kun Elton tapaa uuden ihmisen ja kaikki klikkaa kohdilleen niin ystävyys on sillä sinetöity! Hän vaikuttaa olevan todella lojaali ja läheinen ystävä eikä hän tunnu myöskään välittävän ihmisten sosiaalisista taustoista. Toki Elton myöntää, että kuningasperheen kanssa hengailu on vähintäänkin coolia mutta yhtälailla hän hengailee myös ihan tavallisten ihmisten kanssa. Ja kaiken kruunaa se "arjenharmaa" perhe-elämä, jonka Elton on nyt vihdoin saavuttanut.

What a life! Onneksi Elton on vielä täällä keskuudessamme siitä kertomassa, sillä tämän elämäntarinan voi uskottavasti kertoa vain se, joka on sen itse elänyt. Ja onneksi Elton on luvannut jatkaa myös musiikin tekemistä. Sillä vaikka kiertue-elämä on pistetty pussiin niin se alkuvuosien studiomuusikko ja laulunikkari on yhä voimissaan!

PS. Soittolistalla kappaleita ja muusikkoja, jotka Elton mainitsee kirjassaan!


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...