Siirry pääsisältöön

Vielä muutama kirjalupaus!

 

Tämä viikko on mennyt vielä uuden vuoden tunnelmissa. En ole mitään kummempia lupauksia mennyt tekemään, mutta totta kai tuleva mietityttää. Ja myös tämän kirjablogini tuleva vuosi! Innostuin Kartanon kruunaamaton lukija -blogin vuosikatsauksesta, Elegia on nimittäin ehtinyt lukea viime vuoden aikana kirjoja peräti 21 eri maasta! Pakkohan se oli tarkistaa myös oma tilanne. 

20: Ruotsi

18: Suomi

7: USA

5: Iso-Britannia

5: Saksa

4: Norja

2: Irlanti

1: Tanska, Viro, Espanja

Ylsin siis kymmeneen maahan, mikä on yllättävän hyvä tulos mutta kun listaa katsoo niin huomaa, että aika tutuilla alueilla liikun. Suurimman määrän kirjoja luin tietysti näistä kahdesta kotimaastani, Ruotsista ja Suomesta. Mutta mitäpä jos pistäisin tämän kaksi kertaa paremmaksi eli tänä vuonna lukisinkin kirjoja 20 eri maasta! Ja joku vieraampikin maa siellä saisi mielellään olla.

Toinen ajatukseni alkavaa vuotta ajatellen on, etten enää välttämättä haluaisi kirjoittaa kirjakohtaisia postauksia vaan sen sijaan yrittäisin kirjoittaa tänne jotain kerran viikossa. Usein käy niin, että en saa pitkään aikaan yhtäkään kirjaa luettua loppuun, jolloin tännekään ei ole mitään raportoitavaa. Kirjoja makaa levällään kunnes ne sitten yhtäkkiä imaisevat mukaansa - tai sitten ei. 

Mutta tästä lähtien kirjoitan siis tänne menneen viikon lukutunnelmistani, oli se sitten kirjoja tai mitä vaan mielenkiintoista. Näin ehkä useampi kirja saa maininnan, vaikka vain ohimenevän.

Ja mitäpä sitten tällä viikolla tuli luettua? Lähes tulkoon yhdeltä istumalta luin Anni Kytömäen Finlandia-palkitun Margaritan. Kirja oli juuri niin hyvä kuin sitä oli kehuttukin! Upeaa kieltä, hienoa kerrontaa, mielenkiintoisia henkilöhahmoja. 

Ja jotenkin mieltä liikutti myös se yksityiskohta, että ihmiset tuntuivat olevan niin sopuisia keskenään. Kukaan ei tuntunut järkyttyvän Sennin raskaudesta eikä Senni riitautunut äitinsä kanssa kuultuaan tämän valheesta, asiat vain tapahtuivat ja niistä sovittiin. Jonkin verran tarina tosin lopahti loppuvaiheessa, kaikki tuntui jo vähän liiankin seesteiseltä mutta se nyt vain kuului tämän tarinan henkeen. 

Mutta ennen kaikkea minuun tekivät vaikutuksen kirjan upeat luontokuvaukset. Niin, ja se hieronta! Teki jo mieli varata saman tien aika hierojalle, niin ihanalta se ajatus tuntui kun luki Kytömäen kuvausta, mutta jääköön nyt koronan jälkeiseen aikaan sekin ylellisyys.

Todella erilainen tapaus olikin sitten saksanjuutalaisen Marie Jalowicz Simonin kertomus piileskelystään sota-ajan Berliinissä. Simon onnistui välttelemään pidätykseltä piileskellessään usean vuoden ajan tuttujen, tutuntuttujen ja tutuntutuntuttujen luona. Tästä tarinasta, kuten aiemmin lukemastani Viktor Klemperin päiväkirjoistakin, käy hyvin ilmi, että kaikki saksalaiset eivät suinkaan olleet natsikannattajia. Monet saksalaiset olivat valmiita riskeeraamaan henkensä piilottaessaan juutalaisia.

Mutta monet käyttivät tilannetta myös hyväkseen. Hinta piilottelusta saattoi olla korkea ja kaikki kävi valuutaksi. Ruoka, vaatteet, seksi... Simon kertoo hyvin avoimesti siitä, miten suojatonta juutalaisnaisen elämä oli. Toisaalta hän oli itsekin valmis käyttämään hyväkseen tilaisuutta, kun sellainen osui kohdalle. Moraalisia näkökantoja ei aina ollut mahdollista pohtia.

Järjettöminä aikoina kaikki on järjetöntä. Voit pelastaa itsesi vain järjettömin keinoin, sillä natsit aikovat tappaa meidät kaikki.

Olen ostanut tämän kirjan itselleni jollakin Berliinin-reissullani ja luulen, että minua tässä kirjassa kiinnosti ennen kaikkea se, että siinä kuvataan aikaa kaupungissa, jossa myös hyvä ystäväni, nyt jo edesmennyt naapurini, asui samaan aikaan. Naapurini oli kuusi vuotta nuorempi kuin Marie Jalowicz ja hän siis aikuistui juuri sodan loppuvaiheilla. Ystäväni ei ollut juutalainen, mutta hänen isänsä kieltäytyi liittymästä natsipuolueeseen, jolloin tämä menetti virkansa. Perhe muutti asumaan isänäidin luokse, jonka eläkkeen turvin viisihenkinen perhe selvityi sota-ajan yli.

Mutta yksi asia yhdisti sekä ystävääni että Marie Jalowiczia: kun venäläiset valloittivat Berliinin, alkoi saksalaisnaisten joukkoraiskaus. Tätä arpea kantoi sisällään myös ystäväni ja Marie Jalowiczia kirjan loppua lukiessani ymmärrän hiukan enemmän, millainen trauma sen on täytynyt olla. (Kirja on muuten myös suomennettu nimellä "Sitten juoksin pakoon".)

Olen iloinen, että pääsen sota-ajan Berliinistä nyt muihin maisemiin mutta saksalaisissa maisemissa aion toki jatkaa. Saksan kielen harrastukseeni liittyy nyt se lupaus (siis yksi kirjalupaus vielä!), että luen tässä muiden kirjojen rinnalla aina yhtä saksankielistä teosta. Saksaksi lukeminen sujuu vielä aika hitaasti, mutta pääasia on, että sanavarasto karttuu!

Albysjön 07/01/2021

**

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus 2020


Marie Jalowicz Simon: Untergetaucht. Eine junge Frau in Berlin 1940-1945

(Suomennettu nimellä "Sitten juoksin pakoon", Gummerus 2015)

Fischer Verlag 2014


Kommentit

  1. Minulle ei sovi seesteiset kirjat ollenkaan. Parin ensimmäisen sivun aikana pitää tapahtua jotakin tai kirjan kannet menevät kiinni. Monissa kirjoissa, varsinkin dekkareissa, on jostakin juonenkäänteestä otettu kohta, jonka voimalla sitten jaksan lukea, jos alku hidastelee. Margaritan alku ei kertonut mitään, joten en jatkanut, enkä aio jatkaakaan. Kultarinta ja Kivitasku olivat erittäin hyviä ja sopivan juonivetoisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, Mai! Olisin myös ehkä toisissa lukuolosuhteissa jumittunut alkusivuihin mutta nyt oli loma ja olin itsekin jotenkin seesteisessä mielentilassa 😂 Normaalisti pidän enemmän kirjoista, jotka lähtevät heti ryminällä liikkeelle. /Mari

      Poista
  2. Kiitos tuosta Sitten juoksin pakoon -lukuvinkistä. Minua kiinnostaa toinen maailmansota eli mielelläni lukisin myös tuon kirjan. Kyse on raaoista tapahtumista, kun venäläiset valtasivat Berliinin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sodan lopu oli todellista kaaosta ja tässä kirjassa tulee se hyvin esille juuri arkielämän näkövinkkelistä katsottuna. Historiankirjoissa kuvataan yleensä vain laajoja kaaria mutta tuskin sitä, miten ihmiset joutuvat sopeutumaan jälleen kerran uuteen tilanteeseen. Kirja ei ollut ehkä mikään "kaunokirjallinen" helmi mutta muuten kyllä todella mielenkiintoinen! /Mari

      Poista
  3. Kymmnen eri maata on mainio tulos sekin! Itse yritän tänä vuonna petrata Suomen kohdalla. Lisäksi tavoitteena on saada edes yksi uusi maa listalle vuoden aikana. Ja tietty lukea noin muuten mahdollisimman monista maista.

    Kovasti odotan, että pääsen Margaritan lukemaan! Koska en jaksa e-kirjoja lukea, niin se jäänee seuraavaan suomireissuun, joka on milloin on. Seesteisille kirjoille on paikkansa, joskus suorastaan kaipaan kirjaa jossa on enemmän ajatuksia ja kuvailua kun varsinaisia tapahtumia. En muutenkaan innostu ns. toimintakirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan yllättävän hyvä tulos mutta harmittaa se, etten näköjään uskaltaudu Euroopan ulkopuolelle Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Luulin olevani vähän eksoottisempi persoona 🤭 /Mari

      Poista
  4. Hyviä kirjalupauksia sinulla! 10 maata on hyvä, varsinkin kun sinulla on jo lähtökohtaisesti kaksi maata vahvasti mukana. Odotan Margaritan lukemista, pidin Kivitaskusta kovasti.

    Kuulostaa hyvältä tuo kerran viikossa kirjoittaminen. Pysyy kirjoittamisen rytmissä ja blogissa. Minäkin muutan lukupäiväkirjaani tänä vuonna siihen suuntaan, etten tuo sinne enää jokaista lukemaani kirjaa omana postauksenaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta, Paula! Olen niin epätasainen lukija, että välillä menee parikin viikkoa, ettei yhtään kirjaa tule luetuksi loppuun ja sitten yhtäkkiä on viisi kirjaa luettuna ja niistä sitten ehkä pari-kolme pääsee tänne blogiin asti. Toisaalta luen kuitenkin päivittäin ainakin pikkuisen. Eli tällainen lukupäiväkirja-tyylinen kirjoittaminen voisi sopia paremmin. Hauska kuuulla, että olet pohtinut samaa muutosta! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...