Siirry pääsisältöön

Vielä muutama kirjalupaus!

 

Tämä viikko on mennyt vielä uuden vuoden tunnelmissa. En ole mitään kummempia lupauksia mennyt tekemään, mutta totta kai tuleva mietityttää. Ja myös tämän kirjablogini tuleva vuosi! Innostuin Kartanon kruunaamaton lukija -blogin vuosikatsauksesta, Elegia on nimittäin ehtinyt lukea viime vuoden aikana kirjoja peräti 21 eri maasta! Pakkohan se oli tarkistaa myös oma tilanne. 

20: Ruotsi

18: Suomi

7: USA

5: Iso-Britannia

5: Saksa

4: Norja

2: Irlanti

1: Tanska, Viro, Espanja

Ylsin siis kymmeneen maahan, mikä on yllättävän hyvä tulos mutta kun listaa katsoo niin huomaa, että aika tutuilla alueilla liikun. Suurimman määrän kirjoja luin tietysti näistä kahdesta kotimaastani, Ruotsista ja Suomesta. Mutta mitäpä jos pistäisin tämän kaksi kertaa paremmaksi eli tänä vuonna lukisinkin kirjoja 20 eri maasta! Ja joku vieraampikin maa siellä saisi mielellään olla.

Toinen ajatukseni alkavaa vuotta ajatellen on, etten enää välttämättä haluaisi kirjoittaa kirjakohtaisia postauksia vaan sen sijaan yrittäisin kirjoittaa tänne jotain kerran viikossa. Usein käy niin, että en saa pitkään aikaan yhtäkään kirjaa luettua loppuun, jolloin tännekään ei ole mitään raportoitavaa. Kirjoja makaa levällään kunnes ne sitten yhtäkkiä imaisevat mukaansa - tai sitten ei. 

Mutta tästä lähtien kirjoitan siis tänne menneen viikon lukutunnelmistani, oli se sitten kirjoja tai mitä vaan mielenkiintoista. Näin ehkä useampi kirja saa maininnan, vaikka vain ohimenevän.

Ja mitäpä sitten tällä viikolla tuli luettua? Lähes tulkoon yhdeltä istumalta luin Anni Kytömäen Finlandia-palkitun Margaritan. Kirja oli juuri niin hyvä kuin sitä oli kehuttukin! Upeaa kieltä, hienoa kerrontaa, mielenkiintoisia henkilöhahmoja. 

Ja jotenkin mieltä liikutti myös se yksityiskohta, että ihmiset tuntuivat olevan niin sopuisia keskenään. Kukaan ei tuntunut järkyttyvän Sennin raskaudesta eikä Senni riitautunut äitinsä kanssa kuultuaan tämän valheesta, asiat vain tapahtuivat ja niistä sovittiin. Jonkin verran tarina tosin lopahti loppuvaiheessa, kaikki tuntui jo vähän liiankin seesteiseltä mutta se nyt vain kuului tämän tarinan henkeen. 

Mutta ennen kaikkea minuun tekivät vaikutuksen kirjan upeat luontokuvaukset. Niin, ja se hieronta! Teki jo mieli varata saman tien aika hierojalle, niin ihanalta se ajatus tuntui kun luki Kytömäen kuvausta, mutta jääköön nyt koronan jälkeiseen aikaan sekin ylellisyys.

Todella erilainen tapaus olikin sitten saksanjuutalaisen Marie Jalowicz Simonin kertomus piileskelystään sota-ajan Berliinissä. Simon onnistui välttelemään pidätykseltä piileskellessään usean vuoden ajan tuttujen, tutuntuttujen ja tutuntutuntuttujen luona. Tästä tarinasta, kuten aiemmin lukemastani Viktor Klemperin päiväkirjoistakin, käy hyvin ilmi, että kaikki saksalaiset eivät suinkaan olleet natsikannattajia. Monet saksalaiset olivat valmiita riskeeraamaan henkensä piilottaessaan juutalaisia.

Mutta monet käyttivät tilannetta myös hyväkseen. Hinta piilottelusta saattoi olla korkea ja kaikki kävi valuutaksi. Ruoka, vaatteet, seksi... Simon kertoo hyvin avoimesti siitä, miten suojatonta juutalaisnaisen elämä oli. Toisaalta hän oli itsekin valmis käyttämään hyväkseen tilaisuutta, kun sellainen osui kohdalle. Moraalisia näkökantoja ei aina ollut mahdollista pohtia.

Järjettöminä aikoina kaikki on järjetöntä. Voit pelastaa itsesi vain järjettömin keinoin, sillä natsit aikovat tappaa meidät kaikki.

Olen ostanut tämän kirjan itselleni jollakin Berliinin-reissullani ja luulen, että minua tässä kirjassa kiinnosti ennen kaikkea se, että siinä kuvataan aikaa kaupungissa, jossa myös hyvä ystäväni, nyt jo edesmennyt naapurini, asui samaan aikaan. Naapurini oli kuusi vuotta nuorempi kuin Marie Jalowicz ja hän siis aikuistui juuri sodan loppuvaiheilla. Ystäväni ei ollut juutalainen, mutta hänen isänsä kieltäytyi liittymästä natsipuolueeseen, jolloin tämä menetti virkansa. Perhe muutti asumaan isänäidin luokse, jonka eläkkeen turvin viisihenkinen perhe selvityi sota-ajan yli.

Mutta yksi asia yhdisti sekä ystävääni että Marie Jalowiczia: kun venäläiset valloittivat Berliinin, alkoi saksalaisnaisten joukkoraiskaus. Tätä arpea kantoi sisällään myös ystäväni ja Marie Jalowiczia kirjan loppua lukiessani ymmärrän hiukan enemmän, millainen trauma sen on täytynyt olla. (Kirja on muuten myös suomennettu nimellä "Sitten juoksin pakoon".)

Olen iloinen, että pääsen sota-ajan Berliinistä nyt muihin maisemiin mutta saksalaisissa maisemissa aion toki jatkaa. Saksan kielen harrastukseeni liittyy nyt se lupaus (siis yksi kirjalupaus vielä!), että luen tässä muiden kirjojen rinnalla aina yhtä saksankielistä teosta. Saksaksi lukeminen sujuu vielä aika hitaasti, mutta pääasia on, että sanavarasto karttuu!

Albysjön 07/01/2021

**

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus 2020


Marie Jalowicz Simon: Untergetaucht. Eine junge Frau in Berlin 1940-1945

(Suomennettu nimellä "Sitten juoksin pakoon", Gummerus 2015)

Fischer Verlag 2014


Kommentit

  1. Minulle ei sovi seesteiset kirjat ollenkaan. Parin ensimmäisen sivun aikana pitää tapahtua jotakin tai kirjan kannet menevät kiinni. Monissa kirjoissa, varsinkin dekkareissa, on jostakin juonenkäänteestä otettu kohta, jonka voimalla sitten jaksan lukea, jos alku hidastelee. Margaritan alku ei kertonut mitään, joten en jatkanut, enkä aio jatkaakaan. Kultarinta ja Kivitasku olivat erittäin hyviä ja sopivan juonivetoisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, Mai! Olisin myös ehkä toisissa lukuolosuhteissa jumittunut alkusivuihin mutta nyt oli loma ja olin itsekin jotenkin seesteisessä mielentilassa 😂 Normaalisti pidän enemmän kirjoista, jotka lähtevät heti ryminällä liikkeelle. /Mari

      Poista
  2. Kiitos tuosta Sitten juoksin pakoon -lukuvinkistä. Minua kiinnostaa toinen maailmansota eli mielelläni lukisin myös tuon kirjan. Kyse on raaoista tapahtumista, kun venäläiset valtasivat Berliinin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sodan lopu oli todellista kaaosta ja tässä kirjassa tulee se hyvin esille juuri arkielämän näkövinkkelistä katsottuna. Historiankirjoissa kuvataan yleensä vain laajoja kaaria mutta tuskin sitä, miten ihmiset joutuvat sopeutumaan jälleen kerran uuteen tilanteeseen. Kirja ei ollut ehkä mikään "kaunokirjallinen" helmi mutta muuten kyllä todella mielenkiintoinen! /Mari

      Poista
  3. Kymmnen eri maata on mainio tulos sekin! Itse yritän tänä vuonna petrata Suomen kohdalla. Lisäksi tavoitteena on saada edes yksi uusi maa listalle vuoden aikana. Ja tietty lukea noin muuten mahdollisimman monista maista.

    Kovasti odotan, että pääsen Margaritan lukemaan! Koska en jaksa e-kirjoja lukea, niin se jäänee seuraavaan suomireissuun, joka on milloin on. Seesteisille kirjoille on paikkansa, joskus suorastaan kaipaan kirjaa jossa on enemmän ajatuksia ja kuvailua kun varsinaisia tapahtumia. En muutenkaan innostu ns. toimintakirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan yllättävän hyvä tulos mutta harmittaa se, etten näköjään uskaltaudu Euroopan ulkopuolelle Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Luulin olevani vähän eksoottisempi persoona 🤭 /Mari

      Poista
  4. Hyviä kirjalupauksia sinulla! 10 maata on hyvä, varsinkin kun sinulla on jo lähtökohtaisesti kaksi maata vahvasti mukana. Odotan Margaritan lukemista, pidin Kivitaskusta kovasti.

    Kuulostaa hyvältä tuo kerran viikossa kirjoittaminen. Pysyy kirjoittamisen rytmissä ja blogissa. Minäkin muutan lukupäiväkirjaani tänä vuonna siihen suuntaan, etten tuo sinne enää jokaista lukemaani kirjaa omana postauksenaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta, Paula! Olen niin epätasainen lukija, että välillä menee parikin viikkoa, ettei yhtään kirjaa tule luetuksi loppuun ja sitten yhtäkkiä on viisi kirjaa luettuna ja niistä sitten ehkä pari-kolme pääsee tänne blogiin asti. Toisaalta luen kuitenkin päivittäin ainakin pikkuisen. Eli tällainen lukupäiväkirja-tyylinen kirjoittaminen voisi sopia paremmin. Hauska kuuulla, että olet pohtinut samaa muutosta! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Bibliofiilin tunnontuskia: kirjahyllyn päivitys 2000-luvulle

Mennyt viikko ei ollutkaan enää sellainen leppoisa joulunjälkeinen "mitäs sitä sitten tekisi" -työviikko vaan ihan oikeasti sai painaa hommia. Lisänä vielä huonot uutiset oman talon ulkopuolelta, mitkä eivät niinkään kosketa omaa työtäni mutta huoli tuttujen kollegoiden jaksamisesta on suuri. Ajatukset ja tunteet olivatkin yhtä vuoristorataa. Ja siihen vielä tämä himskatin etätyö! Nyt jos koskaan olisin tarvinnut lähityökavereita eikä mitään teams-naamoja. Ja kaikki tämä nyt sitten selityksenä sille, että kirjallisuuden harrastamisesta ei tullut muuta kuin räpiköintiä. Sivu sieltä, toinen tuolta. Lisäksi vähän kirjahyllyn siivoamista, josta pitäisi saada poistettua ainakin parikymmentä opusta, jotta uusille tulisi tilaa. Ja sitten se suuri kysymys: kuka saa jäädä? Tämähän on kuin lapsiaan pitäisi järjestää sen mukaan kuka on rakkain tai kenestä ei ole enää niin kiinnostunut! Kuten nyt esimerkiksi Yrsa Stenius: hänen kirjansa "Makten och kvinnligheten" (Valta ja nais

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Key elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoje

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Talven parhaat varusteet - sukset ja kirja

Nyt on meilläkin täällä Tukholmassa talvi! Ja pitihän sitä juhlistaa kaivamalla esiin toissa talvena ostamani tuliterät karvapohjasukset. Kerran niillä ehdin hiihdellä, mutta koska viime vuonna ei lunta näillä leveysasteilla näkynyt niin vasta nyt pääsin kokeilemaan toisen kerran. Ja hyvin sekä luisti että piti, vaikka olinkin hiukan epäileväinen näitä karvaisia suksia kohtaan. Hiukan epäileväinen olen ollut myös Ruotsin kansallisiskonia Ulf Lundellia kohtaan, mutta sain senkin epäilykseni haudata paikkansa pitämättömänä. Katsoin nimittäin viikko sitten SVT:n kaksiosaisen tuoreen dokumentin miehestä ja mitä näin: ei suinkaan mikään mörökölli, niinkuin julkisuuskuva on antanut ymmärtää, vaan huumorintajuinen ja pilke silmäkulmassa jutusteleva mies. Musiikki tosin kuulostaa korvissani edelleenkin vähän turhan yksitoikkoiselta (anteeksi tämä lausunto, kaikki Lundell-fanit!) eikä dokumentissa esitelty miehen maalaustaidekaan tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta Lundell on myös kirjailija,