Siirry pääsisältöön

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

 

Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua.

Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua.

Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". Suomenruotsalainen Siri von Essen oli August Strindbergin ensimmäinen vaimo. Sirille itselleen avioliitto oli toinen. Hän erosi ensimmäisestä miehestään, joka eli säntillistä elämää militäärinä ja toteutti Augustin tuella haaveensa näyttelijättären urasta.

Strindberg oli kuitenkin melkoisen kiivas luonne ja mieleltään epätasapainoinen, eikä avioliitto ollut helppo. Lapsiakin syntyi, joiden myötä Siri joutui luopumaan urastaan. Erottuaan Augustista Siri sai taloudellista apua ystävältään, tanskalaiselta kirjailijalta Marie Davidilta ja naiset asuivat myös pitkään samassa taloudessa. Mutta olivatko naiset myös rakastavaisia, kuten August raivoissaan väitti? Lena Einhorn, itsekin homoseksuaali, antaa tässä esikoisromaanissaan Sirin ja Marien jakaa keskenään myös vuoteen.

Lena Einhornia olen lukenut aiemminkin, mm. hänen Greta Garbosta kirjoittamansa biofiktion. Ja sama teema siinäkin, sillä Gretan ja opiskelukaverin Mimi Pollackin suhteen syvyydestä on spekuloitu. Einhornin kirjoista välittyy laaja perehtyminen arkistoihin ja elämäkerrallisiin faktoihin ja mikä tärkeintä, Einhorn ei sorru jaarittelemaan, kuten niin harmillisen monessa muussa historiallisessa romaanissa. Lämmin suositus siis Lena Einhornille!

Kotiin palattuani piti jo kiireesti lukea loppuun kirjastokirja, jonka eräpäivä oli ollut ja mennyt. Ruotsin television ilmastokriisiin erikoistunut toimittaja Erika Bjerström sai lopulta tarpeekseen vihakommenteista ja uhkaviesteistä ja sanoutui irti työstään. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan "Demokratia kuolee kuumuudessa" hän ruotii tapahtunutta ja sitä kuinka hän jäi yksin myös työyhteisössään.

Kun Greta-kuume oli vaihtunut oikeistopopulistien yhä kasvavaan aggressioon, myös uutistoimitukset alkoivat muokata uutisiaan "klikkimyönteisimmiksi". Ihmiset eivät jaksa enää lukea ilmastokriisistä... Mutta tarkoittaako se, että aiheesta ei pidä enää uutisoida?

Bjerströmin kirja avaa hyvin nykytilannetta ja sitä missä pisteessä ollaan. Samalla kun Kiina mennä porskuttaa eteenpäin uuden vihreän teknologian tiellä, me länsimaat työnnämme päätä yhä syvemmälle pensaaseen. "Miten niin muka ilmasto lämpenee, täällähän on taas ihan kunnon talvi??"

Bjerström kysyykin aihellisesti, onko ainoa tie maapallomme pelastamiseen Kiinan kaltaisten diktatuurien tie. Demokraattiset prosessit vievät aivan liian paljon aikaa ja päätöksenteko hukkuu lopulta hiusten halkomiseen.

Paljon ajatuksia herättävä kirja!


***

Juli Zeh: Über Menschen (2022) 

Lena Einhorn: Siri (Norstedts 2011)

Erika Bjerström: Demokratin dör i hettan (Fri Tanke, 2025)

***

Ja paljon uusia ajatuksia herätti myös Berliini! Kieltenopiskeluhan ei ole pelkästään kieliopin ja sanojen tankkaamista. Se on parhaimmillaan myös uusien ajatusten, kohtaamisten ja ymmärrysten tankkaamista. Kaikkia näitä saan nyt sulatella loppuvuoden ajan. 

Enkä muuten edelleenkään kyllästynyt Berliiniin, takaisin on mentävä!






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...