Siirry pääsisältöön

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

 

Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua.

Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua.

Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". Suomenruotsalainen Siri von Essen oli August Strindbergin ensimmäinen vaimo. Sirille itselleen avioliitto oli toinen. Hän erosi ensimmäisestä miehestään, joka eli säntillistä elämää militäärinä ja toteutti Augustin tuella haaveensa näyttelijättären urasta.

Strindberg oli kuitenkin melkoisen kiivas luonne ja mieleltään epätasapainoinen, eikä avioliitto ollut helppo. Lapsiakin syntyi, joiden myötä Siri joutui luopumaan urastaan. Erottuaan Augustista Siri sai taloudellista apua ystävältään, tanskalaiselta kirjailijalta Marie Davidilta ja naiset asuivat myös pitkään samassa taloudessa. Mutta olivatko naiset myös rakastavaisia, kuten August raivoissaan väitti? Lena Einhorn, itsekin homoseksuaali, antaa tässä esikoisromaanissaan Sirin ja Marien jakaa keskenään myös vuoteen.

Lena Einhornia olen lukenut aiemminkin, mm. hänen Greta Garbosta kirjoittamansa biofiktion. Ja sama teema siinäkin, sillä Gretan ja opiskelukaverin Mimi Pollackin suhteen syvyydestä on spekuloitu. Einhornin kirjoista välittyy laaja perehtyminen arkistoihin ja elämäkerrallisiin faktoihin ja mikä tärkeintä, Einhorn ei sorru jaarittelemaan, kuten niin harmillisen monessa muussa historiallisessa romaanissa. Lämmin suositus siis Lena Einhornille!

Kotiin palattuani piti jo kiireesti lukea loppuun kirjastokirja, jonka eräpäivä oli ollut ja mennyt. Ruotsin television ilmastokriisiin erikoistunut toimittaja Erika Bjerström sai lopulta tarpeekseen vihakommenteista ja uhkaviesteistä ja sanoutui irti työstään. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan "Demokratia kuolee kuumuudessa" hän ruotii tapahtunutta ja sitä kuinka hän jäi yksin myös työyhteisössään.

Kun Greta-kuume oli vaihtunut oikeistopopulistien yhä kasvavaan aggressioon, myös uutistoimitukset alkoivat muokata uutisiaan "klikkimyönteisimmiksi". Ihmiset eivät jaksa enää lukea ilmastokriisistä... Mutta tarkoittaako se, että aiheesta ei pidä enää uutisoida?

Bjerströmin kirja avaa hyvin nykytilannetta ja sitä missä pisteessä ollaan. Samalla kun Kiina mennä porskuttaa eteenpäin uuden vihreän teknologian tiellä, me länsimaat työnnämme päätä yhä syvemmälle pensaaseen. "Miten niin muka ilmasto lämpenee, täällähän on taas ihan kunnon talvi??"

Bjerström kysyykin aihellisesti, onko ainoa tie maapallomme pelastamiseen Kiinan kaltaisten diktatuurien tie. Demokraattiset prosessit vievät aivan liian paljon aikaa ja päätöksenteko hukkuu lopulta hiusten halkomiseen.

Paljon ajatuksia herättävä kirja!


***

Juli Zeh: Über Menschen (2022) 

Lena Einhorn: Siri (Norstedts 2011)

Erika Bjerström: Demokratin dör i hettan (Fri Tanke, 2025)

***

Ja paljon uusia ajatuksia herätti myös Berliini! Kieltenopiskeluhan ei ole pelkästään kieliopin ja sanojen tankkaamista. Se on parhaimmillaan myös uusien ajatusten, kohtaamisten ja ymmärrysten tankkaamista. Kaikkia näitä saan nyt sulatella loppuvuoden ajan. 

Enkä muuten edelleenkään kyllästynyt Berliiniin, takaisin on mentävä!






Kommentit

  1. Sinulla on riittävästi ambitioita ja reipasta asennetta tuossa saksan opiskelussa. Etkä ilmeisesti joutunut kokemaan mitään kielten sekamelskaa päässäsi 3 viikon aikana. Minulla oli sellainen kurja vaihe vuosia sitten 3 viikon italian kurssin aikana Bolognassa. Vaikutti kuin kaikki kielet olisivat keskivaiheilla kurssia kadonneet päästäni. Se meni ohi, mutta oli jotenkin inhottava kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, viimeisellä viikolla alkoi kyllä mennä saksa ja ruotsi iloisesti sekaisin. Alkoi aivot ylikuumeta :) Mutta tämä oli kyllä hieno reissu, nautin täysillä siitä että sain uppoutua kieleen ilman mitään arkisia häiriötekijöitä. Menen ehdottomasti uudestaan!

      Poista
  2. Kieltä oppii vain puhumalla. Olin aikoinaan kesävaihdossa Potsdamissa ja kyllähän se paransi kielitaitoa ja nimenomaan puhumista aivan todella paljon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...