Siirry pääsisältöön

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

 


Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää. Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle. Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille! 

Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi", jossa ihminen elää, omassa kielessään. Eikä omaa kieltä ole tietenkään ilman omaa kirjallisuutta.

Olen lukenut virolaista kirjallisuutta paljonkin, mutta en valitettavasti kovinkaan laajalti. Lempikirjailijoihini kuuluvalta Jaan Krossilta olen lukenut lähestulkoon kaiken, muita kirjailijoita satunnaisesti. Mutta nyt tuli hyvä tilaisuus laajentaa virolaisen kirjallisuuden tuntemustani, sillä lukupiirini päätti Euroopan-turneellaan pistäytyä Viroon. Kirjaksi valikoitui Viivi Luiken "Seitsemäs rauhankevät" vuodelta 1985.

Epäröin ensin voisiko tämän kirjan luokitella klassikoksi. Mutta asia selkiintyi nopeasti kun etsin virolaisia artikkeleita kirjasta, josta on hiljattain otettu uusintapainoskin kirjailijan 75-vuotispäivän kunniaksi. Kirja on Virossa selvästikin edelleen tärkeä kirja, 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauha kevät sijoittuu maaseudulle 1950-luvun Viljandiin. Tarinan päähenkilönä häärii viisivuotias tyttö, jonka silmin saamme tarkkailla ympäristöä. Lähipiiriin kuuluvat äiti ja isoäiti sekä Tommi-koira. Isäkin käy välillä, minkä työkomennuksiltaan ehtii. 

Kertojan näkökulma asettuu pienen lapsen silmien tasolle. Sieltä käsin lumi tuntuu upottavan syvältä, vieraisille saapuvat aikuiset pelottavilta muukalaisilta. Mutta isä on se kaikista jännittävin! Kun isä tulee käymään kotiin, tunnelma sähköistyy ja kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja hauskalta. Isällä on taskussaan omenapuun siemeniä, joita hän istuttaa aina sopiviin paikkoihin. Ja isä ajaa moottoripyörää!

Eletään Neuvosto-Viron ensimmäisiä vuosia ja aikuisten maailmaa hallitsevat kolhoosit ja radiouutisista kuulutettavat tiedotukset. Huhut kulkevat ja ihmiset tarkkailevat epäluuloisina toisiaan. Tytönkin korviin kantautuu aina välillä asioita, joita hän ei ymmärrä, mutta jotka hän yrittää sovittaa omaan maailmaansa. Kuten nyt esimerkiksi sekin idea, että vanhojen tilojen asuintalot siirrettäisiin kolhooseihin. Kuinka se muka tapahtuisi käytännössä? 

Kyläläisiä talojen mahdollinen siirto hermostuttaa, kuten monet muutkin uudistukset ja säädökset. Vaikka lapsen kertojaääni keskittyy pääosin ympäröivän luonnon ja pienten yksityiskohtien kuvaamiseen, me lukijat tunnistamme painostavan ilmapiirin. Köyhyys ja puute hallitsevat arkielämää ja aikuisten kesken syntyy helposti eripuraa.

Eivätkä arkea suinkaan helpota kaikki ne lukuisat päähänpistot, jotka syntyvät Moskovassa. Kylän kirjastonhoitajakin saa kiertää kaikki talot ja luennoida emännille miten turskaa voi valmistaa. Mutta siihen hän ei osaa vastata mistä tätä uutta ihmekalaa saisi hankittua.

Välillä kirjan kertoja kuitenkin huikkaa terveisiä aikuisuudesta, tulevasta maailmasta ja saamme tietää, että kaikki on hyvin. Vaikka sitä ei kertojakaan tainnut vielä aavistaa, että vain muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen Viro olisikin jo taas itsenäinen.

Minun pääni yllä kaartui vakaana ja suojelevana kattona lapsuus, se suojeli minua alkaneelta    vuosikymmeneltä, joka ulvoi ja kohisi ympärillä, nostatti ilmaan pölyä ja heitteli irtonaisia lehtiä kaikkiin ilmansuuntiin.

Kirjailijasta tietoja etsiessäni luen, että tämä hänen esikoisromaaninsa on omaelämäkerrallinen ja tarinan vuodet osuvatkin yksi yhteen kirjailijan omien lapsuusvuosien kanssa. Luik on onnistunut säilömään tekstiin hajuja ja makuja, luonnon tapahtumia, ihmisten puheita ja jopa ajan muotia. 

Kirjan ilmestyessä Viro oli siis vielä osa Neuvostoliittoa ja Luiken teos kirjallinen tapahtuma. Lapsen näkökulma loihti kirjasta näennäisesti "vaarattoman", mutta 1980-luvun lukijat tunnistivat toki kirjasta välittyvän kuvan yksityiskohtia myöten. Meille myöhemmille lukijoille se olkoon kuin aikakapseli, jonka avattuaan ei ihan kaikkea edes ymmärrä mutta josta kuitenkin voi aavistaa menneisyyden painavan muiston.

** 

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Seitsmes rahukevad 1985)

Suomentanut Eva Lille (Tammi 1986)

Kirjan ovat lukeneet myös Sivuhenkilö -blogi ja Kirjan pauloissa -blogi.

**

Klassikkohaasteen vetäjä on tällä kertaa Tuulevin lukublogi, kiitos haasteen kokoamisesta! Tämä on jo 20. kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun nyt viidettä kertaa. 

Aikaisemmat klassikkoni:

Henrik Ibsen: Nukkekoti (1879)

Antti Jalava: Asfalttikukka (1980)

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä (1931)

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958)





Kommentit

  1. Olen lukenut Viivi Luikilta vain Varjoteatterin, omaelämäkerrallisen romaanin, vahva suositus sillekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sekin on omaelämäkerrallinen, täytyykin lukea. Ja se löytyy näköjään meidän kirjastosta myös suomeksi!

      Poista
  2. Viivi Luikilta en ole lukenut mitään; nimi on toki tuttu. Jaan Kross on tutuin virolaiskirjailija. Pitäisi kyllä tuntea naapurimaan kirjallisuutta paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama ajatus, pitäisi tuntea paremmin. Viron kirjallisuus, vaikka onkin kielellisesti lähellä, avaa historiansa kautta aivan erilaisen maailman. Jaan Kross on juuri tämän vuoksi suuri suosikkini!

      Poista
  3. Virolaista kirjallisuutta tulee luettua ihmeen vähän, vaikka lähes aina, kun luen, olen hyvin vaikuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virolaista kirjallisuutta myös käännetään harmillisen vähän ja ehkä satsataan vain niihin "varmoihin" nimiin. Sieltä voisi varmasti löytyä vaikka mitä jännittävää jos pystyisi lukemaan viron kielellä!

      Poista
  4. Minulle virolainen kirjallisuus on jäänyt tuntemattomaksi... olen ehkä jonkun yksittäisen kirjan lukenut mutta en edes muista, keneltä. Kotona kyllä on eräs Tammsaaren romaani, mutta olen sitä hieman vältellyt sen paksuuden vuoksi :). Tämä lukemasi kyllä vaikuttaa hyvältä. Lapsinäkökulma on hyvin kirjoitettuna minulle mieleen, se tuo aina oman hieman erilaisen vivahteen tapahtumiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en yleensä hirveästi innostu lapsinäkökulmasta ja tämäkin tuntui alkuun vähän rasittavalta lukea 😀 Mutta kirjan puolivälissä innostuin kun tajusin mitä kirjailija ajaa takaa. Kirjassahan on paljon sellaista mistä ei ehkä olisi saanut edes kirjoittaa, mutta lapsenomaisen kertojan avulla sen saa hyvin piilotettua.

      Suosikkikirjailijani Jaan Kross kirjoitti pääosin historiallisia romaaneja, sen turvin sai myös kirjoittaa vapaammin ilman että neuvostosensuuri reagoi. Virolaiset kirjailijat tulivatkin erityisen taitaviksi tässä piilomerkitysten luomisessa.

      Poista
  5. Piti ihan pysähtyä miettimään virolaisia kirjailijoita ja äkkiseltään mieleeni tuli vain Ilmar Taska, jolta olen lukenut Popedan. Viivi Luikista en ollut ennen siis kuullutkaan. Hävyttömän huono tuntemus minulla “naapurimaan” kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen "hävyttömän huonoon" tuntemukseen vaikuttaa varmasti myös se, että virolaista kirjallisuutta ei hirveästi suomenneta 🙃 Mikä on kyllä outoa kun ajattelee kuinka paljon suomalaiset Virossa reissaavat. Tai sitten kustantajia ei vain kiinnosta.

      Poista
  6. Hienoa, kun otit virolaisen kirjan haasteeseen mukaan ja erityisesti tämän Luikin romaanin. Virossa äidinkielen ja kirjallisuuden asema on yhteiskunnassa keskeinen, koska ne ovat olleet kantavia voimia virolaisten taistelussa vapaudesta. Itseäni on kiinnostanut virolaisten kriittinen itsereflektio omaan kulttuuriinsa, joita esim. Maimu Bergin teos "Rakastin venäläistä" sekä Tammsaaren "Rakastin saksalaista" käsittelevät. Meidän sietäisi enemmänkin katsoa eteläisen naapurimme suuntaan, jossa on varsin monipuolinen ja moniääninen kulttuuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Innostuin Viron kielestä ja kulttuurista 80-luvun lopulla nuorena opiskelijana kun seurasin Baltian itsenäistymistä. Sitten se jäi kun lähdin tänne Tukholmaan, täällähän Viro näkyy tuskin ollenkaan vaikka toisen maailmansodan Viron pakolaisia ja heidän jäljeläisiään on täällä Ruotsisa aika paljonkin. Mutta luen virolaista kirjallisuutta aina kun kohdalle osuu käännös, suomeksi tai ruotsiksi. Kiitos kirjavinkeistä, menevät oitis listalle!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...