Siirry pääsisältöön

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)



"Hän tunsi, että häntä oli rangaistu nyt. Koti, josta hän oli lapsellisesti haaveillut, oli tämä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuin eläin, joka oli kytketty häkkiin, ulospääsyä ei ole."

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo valmistui jo 1936 jolloin Jotuni lähetti sen Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijan kuuluisien saatesanojen "Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta" vuoksi käsikirjoitus kuitenkin palautettiin ja julkaistiin vasta 1963. Kirja osui nyt käteeni omasta kirjahyllystäni, jonne sen olin hankkinut joltakin divarikierrokseltani. Mielikuvani teoksesta perustuu vuonna 1990 esitettyyn TV-sarjaan, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen esittivät teoksen avioparia Leaa ja Eeroa. Heidän hahmonsa ovat mielessäni myös nyt lukiessani tätä lähes 600-sivuista romaania.

Kirja on vahva dokumentti 30-luvulta ja siitä murroskaudesta, jota sen ajan naiset elivät. Kirjan henkilöt pohtivat läpi koko kirjan naisen ja miehen suhdetta, avioliittoa, rakkautta. Naiset seisovat kuin jatkuvan kuilun partaalla - mennäkö naimisiin järkisyistä vai odottaa rakkautta "joka kuitenkin jossain vaiheessa loppuu". Pahin vaihtoehto on jäädä naimattomaksi ja joutua työskentelemään "konttorissa" koko loppuikänsä. Perheen perustaminen ja erityisesti äitiys on monen haave ja sen vuoksi ollaan valmiita valitsemaan ensimmäinen sopiva aviopuoliso.

Kirjan päähenkilö Lea huomaa pian avioliiton solmimisen jälkeen tehneensä suuren erehdyksen. Eero on luonteeltaan ailahtelevainen ja helposti suuttuva, lopulta myös väkivaltainen. Tämän päivän lukijaa hämmentää Lean kärsivällisyys ja loputon ymmärtäväisyys miestään kohtaan. Toisaalta isänsä alkoholismin varjossa kasvanut tyttö kärsii ehkä läheisriippuvuudesta? Mutta Lean viileän rauhallinen analyysi läpi koko kirjan vahvistaa enemmänkin sitä tosiseikkaa, että sen ajan naisen yhteiskunnallinen asema ei suonut paljonkaan muita mahdollisuuksia kuin jäädä avioliittoon. Lea miettii useaan otteeseen mihin hän menisi ja millä lapsensa elättäisi. Lopulta hän kuitenkin tuntuu olevan valmis avioeroon kaiken uhalla, ongelmana on vain se että Eero ei siihen suostu. Leahan on "hänen"!

Jotuni tekee Leasta kärsivän mutta urhean marttyyri-hahmon, joka kohoaa Eeron valheellisuuden yläpuolelle. Samalla Lea analysoi Eeroa hämmästyttävän objektiivisesti yrittäen aina löytää myös ne hyvät puolet. Koko ajan häntä kuitenkin piinaa ajatus siitä miten ratkaisisi kaiken.

"Oli ajateltava tätä, oli työskenneltävä. Oli sisäisesti vapauduttava. Ja sitten kohottava, kohottava. Ei mitään harkitsematonta päätöstä vielä. Olivat kysymyksessä lapset. Jos tätä jatkui ja lapset tulivat suuriksi, synkistäisi tämä koko heidän elämänsä."

Kirjaa lukiessani kaivoin hyllystäni esille myös opiskeluvuosieni "raamatun", Maria-Liisa Nevalan toimittaman suomalaisen naiskirjallisuuden historiikin "Sain roolin johon en mahdu". Siinä Maria Jotuni on sijoitettu lukuun "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana" mm. L. Onervan ja Aino Kallaksen seuraan.  Huojuvan talon Lean tragedia kiteyttää itse asiassa koko Jotunin tuotannon ytimen kuten Anneli Vapaavuori artikkelissaan mainitsee: "ympäristö ja elinolosuhteet pakottavat naisen tukahduttamaan itsessään sykkivän elämän äänen". Ja myös Lean tapauksessa "pettymystä voi lieventää vain äitiys". Lea ottaakin suojiinsa vaihtuvien piikojen lisäksi myös Eeron ulkopuolisesta suhteesta syntyneen lapsen Eeron surmattua ensin rakastajattarensa ja lopulta itsensä.

Huojuva talo herättää paljon kysymyksiä ja ennen kaikkea pohdin sitä miten itse olisin tuossa ajassa toiminut. Oma isoäitini eli lapsiperheen elämää Lean ikätoverina, tosin työläisluokassa. En tietenkään osannut isoäidin vielä eläessä tehdä niitä kysymyksiä jotka nyt tämän kirjan jälkeen polttavat mielessä. Isoäitini oli nuoruudessaan eronnut ja mennyt sitten uudestaan naimisiin jolloin isoisäni otti nimilleen myös isäni isoveljen. Tuosta kiemurasta elämässään isoäitini ei koskaan puhunut ja se selvisi meille jälkeläisille vasta kun hankimme virkatodistukset kuolinpesää varten. Kiitos Maria Jotunin pääsin nyt hieman lähemmäksi myös isoäitini 30-luvun naisen elämää.

Ylen Elävässä arkistossa on muuten katsottavissa pätkiä TV-sarjasta, joka antaa hyvän kuvan myös romaanin tunnelmasta. Ahdistavaa, synkkää, sielua pakahduttavaa...

**
Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963
(Omasta hyllystä)

Helmet-lukuhaaste3. Suomalainen klassikkokirja

Kommentit

  1. Tämä on kyllä voimakas ja vaikuttava teos, jonka hyytävä uskottavuus kyllä tuo lukijassa takaumat esiin, jos on mitään kokemusta tämäntyyppisistä ihmissuhteista. Kiehtova mutta raskas teos. Kiitos linkistä Elävään arkistoon, täytyy ehdottomasti käydä tutustumassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttava, kyllä! Itse sain purettua pahimman järkytykseni nähtyäni silloin aikoinaan sen tv-sarjan, se on jäänyt mieleeni todella voimakkaana kokemuksena. Nyt kirjaa lukiessani olin yllättävän rauhallinen ja näin tämän enemmän juuri sen ajan naisnäkökulmasta katsottuna. /Mari

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ja jotenkin niin ajaton, Jotunin teksti menee aivan täydestä edelleenkin. /Mari

      Poista
  3. Minulla on myös tuo tv-sarja katsottuna. Kirjaa en ole lukenut. On ollut puhetta, että siinä tarinassa olisi Maria Jotunin omia kokemuksia elämästään Viljo Tarkaisen kanssa.
    Tämä tuo mieleen toisen naista sortavan avioliittokuvauksen, Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Tunnelma on sama, Jotunilla tosin synkempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen myös kirjan lukemista! Siinä tv-sarjassa oli Eeron väkivaltaisuus niin hallitseva osa tarinaa että en osannut silloin muuta kuin olla järkyttynyt. Nyt kirjaa lukiessa tarina saa paljon enemmän sävyjä ja esiin nousee Lean aika toivoton asema. Mihin hän menisi lastensa kanssa? Lealle avioliitto on "sopimus" jota ei rikota ja perhe täytyy pitää koossa, vaikka hän sitten kirjan lopussa tekeekin jo ihan järkevän päätöksen itsensä ja lastensa kannalta ja päättää ryhtyä kaupanpitäjäksi./Mari

      Poista
  4. Luin Huojuvan talon viime kesän klassikkohaasteeseen ja oli kyllä vaikuttava lukukokemus. Lealla on pyrkimys (yli)ymmärtää Eeroa ja sovittaa oma käytöksensä Eeron oikkujen mukaan. Kaipa taustalla on se yleinen luulo, että toista voi muuttaa. Mutta kun ei voi. Minua raivostutti, turhautti ja masensi Lean tossumaisuus, mutta eipä tuona aikana tosiaan naisella paljon vaihtoehtoja ollut. Jotuni kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja ihmismieltä analysoiden ja ymmärtäen, mikä tosiaan viittaa siihen, että Jotunilla on omaa kokemusta aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihme kyllä en hermostunut Leaan kuin pari kertaa :) Ja olihan hänellä se plan B vaikka olisi totta puhuen vähän aikaisemmin voinut ryhtyä toimeen.... Kyllä tästä tekstistä tosiaan kuultaa läpi se, että omakohtaista kokemusta voi olla taustalla. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...