Siirry pääsisältöön

Döden, döden, döden...



Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin.

Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa!

There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinquish the car keys, the train missed after sleeping though an alarm, the aeroplane not caught, the virus never inhaled, the assailant never encountered, the path not taken. We are, all of us, wandering about in a state of oblivion, borrowing our time, seizing our days, escaping our fates, slipping through loopholes, unaware of when the axe may fall.

O'Farrellin kuvaamat kohtaamiset kuoleman kanssa todistavat siitä, että kuolema viipyilee lähellämme, halusimme tai ei. Ja kirjan luettuani aloin heti miettiä kuinka monta kertaa olen itse ollut tietämättäni lähellä kuolemaa. Tietoisesti näin on tapahtunut ehkä vain pari kertaa.

O'Farrellilla sen sijaan näyttää olevan varsin aktiivinen suhde Kuoleman kanssa. 45-vuotiaan elämässä on ollut ällistyttävän monta läheltäpiti-tilannetta, tosin monet näistä O'Farrellin kuvaamista tilanteista voidaan luokitella ehkä ns. "oisvoinu"-kategoriaan. Loppujen lopuksihan kukaan ei kuole kirjan kuluessa, lukuunottamatta keskenmenossa menehtyvää sikiötä.

Kirjan painopiste on lopussa, jossa O'Farrell kertoo ensin oman vakavan sairastumisensa aivotulehdukseen 8-vuotiaana. Kirjailija paljastaa, että romaanissa 'The Distance Between Us' fiktiivisesti kuvattu tilanne oli itse asiassa tapahtunut juuri O'Farrelille itselleen. Kirjailijan ollessa lapsena sairaalahoidossa hän kuulee käytävältä lapsen juoksua ja leikkiä. Sairaanhoitaja menee sanomaan käytävällä leikkivälle lapselle, että tämän täytyy olla hiljaa ettei häiritse "kuolevaa lasta". Tämä on selvästikin ollut mieltä järisyttävä tilanne lapselle, joka saa kuulla näin oman kuolemantuomionsa.

Kirjan viimeisessä luvussa O'Farrell kuvaa kuinka hän aviomiehensä kanssa yrittää toista lasta ja kuinka he käyvät läpi lukuisia hedelmöityshoitoja - tuloksetta. Kunnes sitten, kun hän on jo luopunut toivosta ja hävittänyt talosta kaikki vauvatavarat huomaakin yllättäin olevansa raskaana. Syntyy kauan odotettu ja toivottu toinen lapsi, tytär.

Mutta tämän toivomuksen täyttymisestä täytyy maksaa kallis hinta, kuten O'Farrell asian ilmaisee. Lapsi on pahasti allerginen ja käytännössä hengenvaarassa jokaikisenä elämänsä päivänä. Pienikin väärä ärsyke ympäristössä voi saada aikaan kuolettavan allergiareaktion. Jos siis O'Farrellin aikaisempi suhde Kuolemaan on ollut flirttailun tasolla niin tyttären syntymän jälkeen se on taloon muuttanut perheenjäsen.

O'Farrell on lainannut kirjan alkuun Sylvia Plathin 'Lasikellon alla' -romaanista tutun sitaatin, jota mukaillen hän myös päättää kirjan. Plathin sanat "I am, I am, I am" todistavat vahvasta elämänhalusta kuten myös O'Farrellin kirja, pelottavasta aiheestaan huolimatta. Erityisen liikuttavaa oli lukea kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoi kirjoittaneensa tämän kirjan lohdutukseksi sairaalle tyttärelleen. Et ole yksin, lapseni - kuolema on meidän kaikkien kintereillä...

O'Farrellin pohdiskeleva ja itsensä paljastava teksti muistuttaa muuten hyvin paljon toista paljon lukemaani brittikirjailijaa Jenny Diskiä ja varsinkin aiheeltaan Diskin viimeiseksi jäänyttä kirjaa In Gratitude mutta O'Farrell vetää kuitenkin pidemmän korren sillä hänen tekstistään puuttuu Diskille niin ominainen ironia - mikä Diskin tapauksessa on usein hyvin hauskaa mutta paikoin myös katkeraa.

O'Farrell ei tunne katkeruutta tai vihaa vaan kuvaa tähän astista elämäänsä lähinnä ihmetellen ja hämmästellen. Tuostakin selvisin! Ja ennen kaikkea kirjaa leimaa suuri rakkaus - sekä kirjailijan läheisiä että itse elämää kohtaan. Luettuani kirjan viimeiset sanat, kyynelet nousivat silmiini. Se kertonee jotain siitä, kuinka vahva lukukokemus tämä kirja oli.

**
Maggie O'Farrell: I Am, I Am, I Am: Seventeen Brushes with Death
Knopf Publishing Group 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua

Kommentit

  1. Kuulostaa mielenkiintoiselta tänä aikana, jona kuolemasta ei juuri puhuta, eikä sen haluta olevan osa elämää, vaikka jokaisen elämä siihen päättyy. Juuri nyt on kuitenkin niin paljon konkreettista kuolemanläheisyyttä ympärillä, etten usko voivani lukea tällaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Minulla on ollut tässä pari vuotta rauhallisempaa sillä rintamalla joten uskallan tarttua näihin kuolemaa käsitteleviin kirjoihin. Toisaalta tämä ei ollut mikään synkistelykirja, joten uskallan suositella jos aihe tuntuu jossain vaiheessa helpommalta! /Mari

      Poista
  2. Olen lukenut O'Farrelilta Varoitus tukalasta helteeltä -romaanin, joka jäi hienona ja vähän erikoisenakin kirjana mieleen (suosittelen, jollet ole vielä lukenut!). Eipä siis ole yllätys, että kirjailija on päätynyt kirjoittamaan muistelmiaan näinkin erikoisesta näkökulmasta. Elämän rajallisuus mietityttää aina silloin tällöin, joten tämä voisi olla kiinnostavaa lukea. Hyvä silti kuulla, ettei kyseessä ole mikään synkistelykirja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä lukiessa tuli kyllä välillä kylmänhiki kun alkoi pohtia kuinka monta kertaa itse on ollut "vähältä piti" -tilanteessa, useimmiten onneksi kuitenkin tiedostamatta. Mutta tämä O'Farrellin kirja on vahvasti elämänmakuinen kirja, ei tosiaan synkistellä. Toisaalta kirjailijalla on hyvin realistinen suhde kuolemaan. /Mari

      Poista
  3. Kirjailija on nimenä todella tuttu, mutta en ole tullut lukeneeksi häneltä mitään. Tämä I Am… on maannut lukulistallani aika kauan, koska kuolemaan liittyvät ajatukset periaatteessa kiinnostavat. Toisaalta minulla on pakkomielteisiä kuolema-ajatuksia muutenkin, niin ei ole tullut toistaiseksi hetkeä että jaksaisin siitä vielä erikseen lukea. Viikatemies on niittänyt ahkerasti meidän suvussa ja lähipiirissäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on myös kuolema vieraillut viime vuosina hiukan liiankin ahkeraan, tällä hetkellä on tosin rauhallisempi kausi menossa, joten uskalsin lukea tämän. Mutta kirjan viimeiset sivut ja ylipäänsä koko kirjan sanoma on niin hieno, että tohdin suositella tätä! /Mari

      Poista
  4. Tämä kuulostaa todella mielenkiintoiselta teokselta. Kuolema aiheena, itse asiana ja toisaalta kuinka sen koemme, on kiinnostava ja myös muistelmanomainen toteutustapa on kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli toteutusmuodoltaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia muistelmakirjoja, jonka olen lukenut! Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...