Siirry pääsisältöön

Kirjoituksia elämästä


Olin jo etukäteen ajatellut, etten ehkä lukisi Astrid Swanin kirjaa 'Viimeinen kirjani'. Vaikka asun täällä ulkomailla enkä aina ole perillä suomalaisista "julkkiksista" niin en ollut voinut välttyä uutisilta, että muusikkona tunnettu Swan oli sairastunut uudestaan syöpään ja tällä kertaa parantumattomasti. Kirjan nimi tuntui lohduttomalta, pelottavaltakin.

Mutta kun käväisin Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa niin siellä tämä heleän sävyinen kirja oli niin houkuttelevasti framilla, että päätin sitten kuitenkin lainata kirjan. Voihan sen jättää kesken jos alkaa ahdistaa...

Mutta ei alkanut ahdistaa, päinvastoin! Swanin kirja on kertomus ennen kaikkea hänen elämästään, kuolema saa tulla sitten kun sen aika on. Swan kertoo lapsuudestaan alkoholistiperheessä, nuoruudestaan ja palavasta halusta tehdä taidetta, rakkauksistaan, haahuilu-vuosistaan Amerikassa ja viimein äitydestään, sekä äitipuolena että "kokonaisena" äitinä. Swanin 37 ikävuoteen on mahtunut paljon!

Syöpä toki esitellään kirjassa, ihan rehellisesti ja paljaasti omalla nimellään ja sillä raakuudella, joka taudilla on tullessaan kutsumattomana vieraana. Swan ei tee sairaudesta kuitenkaan elämänsä pääosan esittäjää. Se saa sivurolin, vaikkakin tietysti merkittävän sellaisen.

Oli muuten todella mielenkiintoista lukea nuoren Swanin taiteilijaelämäkerta melko pian järkälemäisen Loirin jälkeen! Näitä kirjoja ei voi missään tapauksessa verrata keskenään mutta en voi olla huomioimatta sitä syvyyttä, jolla Swan esittelee omia ajatuksiaan elämästä ja taiteilijana toimimisesta. Puhumattakaan äitiydestä ja parisuhteesta!  Enemmän syvyyttä olin kieltämättä odottanut Loirinkin kaltaiselta taiteilijalta...

Lisäksi Swan ei etene kirjassaan kronologisesti vaan ikäänkuin pyörteen mukana, laidoilta kohti keskipistettä. Kaikki elämän osa-alueet, kaikki eletyt iät, kaikki eteen osuneet ihmiset ovat mukana pyörteessä mutta keskittäessäsi katseesi pyörteen keskipisteeseen se tiivistyy. Swan pohtii paljon juuri omaa identiteettiään, jossa kerrostuvat ei pelkästään oma koettu elämä mutta myös edellisten sukupolvien elämänkohtalot.

Swan kuvaa elämänsä ihmisiä rehellisesti mutta lämmöllä. Swanin vanhemmat olivat käsittääkseni jonkinlaisia "viherhippejä". Mutta isällä oli pahoja alkoholiongelmia mikä purkautui myös fyysisenä väkivaltana. Äiti pitää yllä ainakin jonkinlaista järjestystä. Swanin perheen tärkeä henkilö - vaikkakin postuumisti - on isän täti Astrid Joutseno, joka eli aikanaan varsin epäsovinnaista elämää. Joutsenon elämänkumppani Kerttu Wanne oli Joutsenon tavoin muusikko ja he esiintyivät myös yhdessä. Swan pohtii kirjassaan paljonkin näiden kahden "esi-äitinsä" elämää ja taiteilijanuraa ja toteaa oman taiteilijaksi ryhtymisensä olleen melko mutkatonta juuri näiden esikuvien ansiosta.

Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea juuri tuosta taiteilijan ehdottomuudesta ja pakosta ilmaista itseänsä. Swan kertoo myös ratkaisevasta ahaa-elämyksestään kun hän ymmärtää, monien vuosien instrumenttiopintojen jälkeen, että tärkeintä ei olekaan se, että hallitsee jonkin välineen täydellisesti. Tärkeintä on saada oma äänensä kuuluviin mutta välinettä voi aina muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Liikuttavin kohta kirjassa oli ilman muuta Swanin kuvaus suhteestaan sekä tytärpuoleensa että tyttäreensä. Hän ei hymistele äitiydessään vaan kertoo rehellisesti kuinka ristiriitaista on raivata kalenteriin aikaa omalle työlle. Mutta samalla - kuinka itsestään selvästi lapsi tulee mukaan elämään! Tästä Swan olisi saanut kirjoittaa enemmänkin, nyt monet ajatukset osin katoavat kerrontateknisen pyörteen sekaan, vaikkakin Swan palaa moniin keskeisiin teemoihin useaan kertaan kirjan kuluessa.

'Viimeinen kirjani' herätti paljon ajatuksia ja tunteita mutta ei siis lainkaan ahdistusta, kuten olin aluksi pelännyt. Monilla tavoin kirja peilautuu juuri lukemaani englantilaisen Maggie O'Farrellin omaelämäkertaan, jossa hän käy läpi elämäänsä erilaisten läheltäpiti-kokemustensa kautta. Hänkään ei suostu antamaan kuolemalle pääosaa elämässään vaikkakin tunnustaa sen olemassaolon. Näin marraskuun lähestyessä ja luonnon kuollessa ympärillä tuntuu lohdulliselta lukea nämä kaksi kirjaa, jotka kuolema-teemastaan huolimatta keskittyvät vahvasti elämään ja elämiseen. Elämä jatkuu, viimeiseen hengenvetoon asti.

Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Nemo 2019
288 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kommentit

  1. No ni, luin tän sun postauksen aamulla, latasin kirjan saman tien ja samana iltana olin lukenut sen loppuun. Olipa hyvä! Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, ripeää toimintaa! Kiva kuulla, että pidit myös tästä! Luin myös kirjan nopeasti, Swanin tajunnanvirta vie mukanaan. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,