Siirry pääsisältöön

Kirjoituksia elämästä


Olin jo etukäteen ajatellut, etten ehkä lukisi Astrid Swanin kirjaa 'Viimeinen kirjani'. Vaikka asun täällä ulkomailla enkä aina ole perillä suomalaisista "julkkiksista" niin en ollut voinut välttyä uutisilta, että muusikkona tunnettu Swan oli sairastunut uudestaan syöpään ja tällä kertaa parantumattomasti. Kirjan nimi tuntui lohduttomalta, pelottavaltakin.

Mutta kun käväisin Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa niin siellä tämä heleän sävyinen kirja oli niin houkuttelevasti framilla, että päätin sitten kuitenkin lainata kirjan. Voihan sen jättää kesken jos alkaa ahdistaa...

Mutta ei alkanut ahdistaa, päinvastoin! Swanin kirja on kertomus ennen kaikkea hänen elämästään, kuolema saa tulla sitten kun sen aika on. Swan kertoo lapsuudestaan alkoholistiperheessä, nuoruudestaan ja palavasta halusta tehdä taidetta, rakkauksistaan, haahuilu-vuosistaan Amerikassa ja viimein äitydestään, sekä äitipuolena että "kokonaisena" äitinä. Swanin 37 ikävuoteen on mahtunut paljon!

Syöpä toki esitellään kirjassa, ihan rehellisesti ja paljaasti omalla nimellään ja sillä raakuudella, joka taudilla on tullessaan kutsumattomana vieraana. Swan ei tee sairaudesta kuitenkaan elämänsä pääosan esittäjää. Se saa sivurolin, vaikkakin tietysti merkittävän sellaisen.

Oli muuten todella mielenkiintoista lukea nuoren Swanin taiteilijaelämäkerta melko pian järkälemäisen Loirin jälkeen! Näitä kirjoja ei voi missään tapauksessa verrata keskenään mutta en voi olla huomioimatta sitä syvyyttä, jolla Swan esittelee omia ajatuksiaan elämästä ja taiteilijana toimimisesta. Puhumattakaan äitiydestä ja parisuhteesta!  Enemmän syvyyttä olin kieltämättä odottanut Loirinkin kaltaiselta taiteilijalta...

Lisäksi Swan ei etene kirjassaan kronologisesti vaan ikäänkuin pyörteen mukana, laidoilta kohti keskipistettä. Kaikki elämän osa-alueet, kaikki eletyt iät, kaikki eteen osuneet ihmiset ovat mukana pyörteessä mutta keskittäessäsi katseesi pyörteen keskipisteeseen se tiivistyy. Swan pohtii paljon juuri omaa identiteettiään, jossa kerrostuvat ei pelkästään oma koettu elämä mutta myös edellisten sukupolvien elämänkohtalot.

Swan kuvaa elämänsä ihmisiä rehellisesti mutta lämmöllä. Swanin vanhemmat olivat käsittääkseni jonkinlaisia "viherhippejä". Mutta isällä oli pahoja alkoholiongelmia mikä purkautui myös fyysisenä väkivaltana. Äiti pitää yllä ainakin jonkinlaista järjestystä. Swanin perheen tärkeä henkilö - vaikkakin postuumisti - on isän täti Astrid Joutseno, joka eli aikanaan varsin epäsovinnaista elämää. Joutsenon elämänkumppani Kerttu Wanne oli Joutsenon tavoin muusikko ja he esiintyivät myös yhdessä. Swan pohtii kirjassaan paljonkin näiden kahden "esi-äitinsä" elämää ja taiteilijanuraa ja toteaa oman taiteilijaksi ryhtymisensä olleen melko mutkatonta juuri näiden esikuvien ansiosta.

Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea juuri tuosta taiteilijan ehdottomuudesta ja pakosta ilmaista itseänsä. Swan kertoo myös ratkaisevasta ahaa-elämyksestään kun hän ymmärtää, monien vuosien instrumenttiopintojen jälkeen, että tärkeintä ei olekaan se, että hallitsee jonkin välineen täydellisesti. Tärkeintä on saada oma äänensä kuuluviin mutta välinettä voi aina muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Liikuttavin kohta kirjassa oli ilman muuta Swanin kuvaus suhteestaan sekä tytärpuoleensa että tyttäreensä. Hän ei hymistele äitiydessään vaan kertoo rehellisesti kuinka ristiriitaista on raivata kalenteriin aikaa omalle työlle. Mutta samalla - kuinka itsestään selvästi lapsi tulee mukaan elämään! Tästä Swan olisi saanut kirjoittaa enemmänkin, nyt monet ajatukset osin katoavat kerrontateknisen pyörteen sekaan, vaikkakin Swan palaa moniin keskeisiin teemoihin useaan kertaan kirjan kuluessa.

'Viimeinen kirjani' herätti paljon ajatuksia ja tunteita mutta ei siis lainkaan ahdistusta, kuten olin aluksi pelännyt. Monilla tavoin kirja peilautuu juuri lukemaani englantilaisen Maggie O'Farrellin omaelämäkertaan, jossa hän käy läpi elämäänsä erilaisten läheltäpiti-kokemustensa kautta. Hänkään ei suostu antamaan kuolemalle pääosaa elämässään vaikkakin tunnustaa sen olemassaolon. Näin marraskuun lähestyessä ja luonnon kuollessa ympärillä tuntuu lohdulliselta lukea nämä kaksi kirjaa, jotka kuolema-teemastaan huolimatta keskittyvät vahvasti elämään ja elämiseen. Elämä jatkuu, viimeiseen hengenvetoon asti.

Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Nemo 2019
288 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kommentit

  1. No ni, luin tän sun postauksen aamulla, latasin kirjan saman tien ja samana iltana olin lukenut sen loppuun. Olipa hyvä! Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, ripeää toimintaa! Kiva kuulla, että pidit myös tästä! Luin myös kirjan nopeasti, Swanin tajunnanvirta vie mukanaan. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...

Vielä muutama kirjalupaus!

  Tämä viikko on mennyt vielä uuden vuoden tunnelmissa. En ole mitään kummempia lupauksia mennyt tekemään, mutta totta kai tuleva mietityttää. Ja myös tämän kirjablogini tuleva vuosi! Innostuin Kartanon kruunaamaton lukija -blogin vuosikatsauksesta , Elegia on nimittäin ehtinyt lukea viime vuoden aikana kirjoja peräti 21 eri maasta! Pakkohan se oli tarkistaa myös oma tilanne.  20: Ruotsi 18: Suomi 7: USA 5: Iso-Britannia 5: Saksa 4: Norja 2: Irlanti 1: Tanska, Viro, Espanja Ylsin siis kymmeneen maahan, mikä on yllättävän hyvä tulos mutta kun listaa katsoo niin huomaa, että aika tutuilla alueilla liikun. Suurimman määrän kirjoja luin tietysti näistä kahdesta kotimaastani, Ruotsista ja Suomesta. Mutta mitäpä jos pistäisin tämän kaksi kertaa paremmaksi eli tänä vuonna lukisinkin kirjoja 20 eri maasta! Ja joku vieraampikin maa siellä saisi mielellään olla. Toinen ajatukseni alkavaa vuotta ajatellen on, etten enää välttämättä haluaisi kirjoittaa kirjakohtaisia postauksia vaan sen s...