Siirry pääsisältöön

Kirjoituksia elämästä


Olin jo etukäteen ajatellut, etten ehkä lukisi Astrid Swanin kirjaa 'Viimeinen kirjani'. Vaikka asun täällä ulkomailla enkä aina ole perillä suomalaisista "julkkiksista" niin en ollut voinut välttyä uutisilta, että muusikkona tunnettu Swan oli sairastunut uudestaan syöpään ja tällä kertaa parantumattomasti. Kirjan nimi tuntui lohduttomalta, pelottavaltakin.

Mutta kun käväisin Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa niin siellä tämä heleän sävyinen kirja oli niin houkuttelevasti framilla, että päätin sitten kuitenkin lainata kirjan. Voihan sen jättää kesken jos alkaa ahdistaa...

Mutta ei alkanut ahdistaa, päinvastoin! Swanin kirja on kertomus ennen kaikkea hänen elämästään, kuolema saa tulla sitten kun sen aika on. Swan kertoo lapsuudestaan alkoholistiperheessä, nuoruudestaan ja palavasta halusta tehdä taidetta, rakkauksistaan, haahuilu-vuosistaan Amerikassa ja viimein äitydestään, sekä äitipuolena että "kokonaisena" äitinä. Swanin 37 ikävuoteen on mahtunut paljon!

Syöpä toki esitellään kirjassa, ihan rehellisesti ja paljaasti omalla nimellään ja sillä raakuudella, joka taudilla on tullessaan kutsumattomana vieraana. Swan ei tee sairaudesta kuitenkaan elämänsä pääosan esittäjää. Se saa sivurolin, vaikkakin tietysti merkittävän sellaisen.

Oli muuten todella mielenkiintoista lukea nuoren Swanin taiteilijaelämäkerta melko pian järkälemäisen Loirin jälkeen! Näitä kirjoja ei voi missään tapauksessa verrata keskenään mutta en voi olla huomioimatta sitä syvyyttä, jolla Swan esittelee omia ajatuksiaan elämästä ja taiteilijana toimimisesta. Puhumattakaan äitiydestä ja parisuhteesta!  Enemmän syvyyttä olin kieltämättä odottanut Loirinkin kaltaiselta taiteilijalta...

Lisäksi Swan ei etene kirjassaan kronologisesti vaan ikäänkuin pyörteen mukana, laidoilta kohti keskipistettä. Kaikki elämän osa-alueet, kaikki eletyt iät, kaikki eteen osuneet ihmiset ovat mukana pyörteessä mutta keskittäessäsi katseesi pyörteen keskipisteeseen se tiivistyy. Swan pohtii paljon juuri omaa identiteettiään, jossa kerrostuvat ei pelkästään oma koettu elämä mutta myös edellisten sukupolvien elämänkohtalot.

Swan kuvaa elämänsä ihmisiä rehellisesti mutta lämmöllä. Swanin vanhemmat olivat käsittääkseni jonkinlaisia "viherhippejä". Mutta isällä oli pahoja alkoholiongelmia mikä purkautui myös fyysisenä väkivaltana. Äiti pitää yllä ainakin jonkinlaista järjestystä. Swanin perheen tärkeä henkilö - vaikkakin postuumisti - on isän täti Astrid Joutseno, joka eli aikanaan varsin epäsovinnaista elämää. Joutsenon elämänkumppani Kerttu Wanne oli Joutsenon tavoin muusikko ja he esiintyivät myös yhdessä. Swan pohtii kirjassaan paljonkin näiden kahden "esi-äitinsä" elämää ja taiteilijanuraa ja toteaa oman taiteilijaksi ryhtymisensä olleen melko mutkatonta juuri näiden esikuvien ansiosta.

Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea juuri tuosta taiteilijan ehdottomuudesta ja pakosta ilmaista itseänsä. Swan kertoo myös ratkaisevasta ahaa-elämyksestään kun hän ymmärtää, monien vuosien instrumenttiopintojen jälkeen, että tärkeintä ei olekaan se, että hallitsee jonkin välineen täydellisesti. Tärkeintä on saada oma äänensä kuuluviin mutta välinettä voi aina muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Liikuttavin kohta kirjassa oli ilman muuta Swanin kuvaus suhteestaan sekä tytärpuoleensa että tyttäreensä. Hän ei hymistele äitiydessään vaan kertoo rehellisesti kuinka ristiriitaista on raivata kalenteriin aikaa omalle työlle. Mutta samalla - kuinka itsestään selvästi lapsi tulee mukaan elämään! Tästä Swan olisi saanut kirjoittaa enemmänkin, nyt monet ajatukset osin katoavat kerrontateknisen pyörteen sekaan, vaikkakin Swan palaa moniin keskeisiin teemoihin useaan kertaan kirjan kuluessa.

'Viimeinen kirjani' herätti paljon ajatuksia ja tunteita mutta ei siis lainkaan ahdistusta, kuten olin aluksi pelännyt. Monilla tavoin kirja peilautuu juuri lukemaani englantilaisen Maggie O'Farrellin omaelämäkertaan, jossa hän käy läpi elämäänsä erilaisten läheltäpiti-kokemustensa kautta. Hänkään ei suostu antamaan kuolemalle pääosaa elämässään vaikkakin tunnustaa sen olemassaolon. Näin marraskuun lähestyessä ja luonnon kuollessa ympärillä tuntuu lohdulliselta lukea nämä kaksi kirjaa, jotka kuolema-teemastaan huolimatta keskittyvät vahvasti elämään ja elämiseen. Elämä jatkuu, viimeiseen hengenvetoon asti.

Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Nemo 2019
288 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kommentit

  1. No ni, luin tän sun postauksen aamulla, latasin kirjan saman tien ja samana iltana olin lukenut sen loppuun. Olipa hyvä! Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, ripeää toimintaa! Kiva kuulla, että pidit myös tästä! Luin myös kirjan nopeasti, Swanin tajunnanvirta vie mukanaan. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nyt mässäillään kirjoilla!

Olen aina kesäisin tavannut osallistua kirjabloggaajien lukumaratonille, mutta nyt tämä koko alkuloma on ollut yhtä kirjamaratonia sateisen sään ansiosta, joten jätin "virallisen" maratonin väliin. Sen sijaan mässäilen täällä kirjojeni keskellä kuin mikäkin keskiajan ruhtinatar. Kun ei tarvitse tehdä mitään maallista työtä vaan voi vain loikoilla buduaarissaan ja lukea, lukea, lukea... Kesäloma, tuo ihana aika ihmisen elämässä kun voi heittäytyä ruhtinaalliseen toimettomuuteen! Mutta en nyt ihan toimetonna ole kuitenkaan ollut, viime viikolla nimittäin kutsui jo mustikkametsä. Mutta kuka kaveriksi? Mieleen tuli heti Martti Suosalo ja hänen juuri ilmestynyt omaelämäkertansa, (yhdessä Johanna Venhon kanssa kirjoitettu). Äänikirjoja en ole kuunnellut oikeastaan koko vuonna, mutta tämän kirjan haluan ehdottomasti kuunnella sillä... no, Suosalo lukee tietysti itse kirjansa! Kaikki odotukseni palkitaan, Suosalo lukee tutun syvällä äänellään ilmeikkäästi, murreosuudet niin kuin k

Se oli sellainen kesä...

Anteeksi tuo vähän ankea otsake, tokihan kesä vielä jatkuu mutta kun olen jo toista viikkoa töissä ja illalla on pikkuisen syksyn säröyttä ilmassa havaittavaissa niin mielikin menee haikeaksi. Tämä kesä meni hirvittävän nopeasti! Mutta ei se mitään, onneksi olen myös syksyihminen! Ja nyt suunnittelen täällä jo innolla saksan opintojani, jotka jatkuvat yliopistossa (työn ohessa, tietenkin). Elokuun loppuun on yllättäin tullut yksi hääkutsukin - todella piristävä poikkeus kaikkien viime vuosien hautajaisten jälkeen. Loman alussa luin kirjoja ihan ahmimalla, mutta nyt ei oikein enää lukeminen maistu. Ja niinhän se usein menee, ainakin minulla, että kirjojen kulutuksen käyrät menevät iloisesti ylös ja alas. Katsotaan, milloin tänne blogiin ilmestyy seuraava kirjajuttu. Siihen saattaa mennä aikaa... Mutta yksi mukava kirja-aiheinen vinkki tulee tässä teille kaikille netflixin tilaajille. Aivan sattumoisin aloin teinin kanssa katsoa romanttista New Yorkiin ja jouluaikaan ajoittuvaa komediasa

Kaari Utrion Saippuaprinsessa (2004)

Aivan ensimmäiseksi lämpimät onnittelut tänään 80 vuotta täyttävälle Kaari Utriolle, Suomen kirjallisuuden todelliselle Grand Ladylle! Tämä postaukseni on osa kirjabloggaajien syntymäpäiväsankarille omistettua lukuhaastetta, jota emännöi Kirjasähkökäyrä- blogin Mai. ** Oma suhteeni Kaari Utrioon alkoi jo 70-luvulla, äitini nimittäin luki ahkerasti Utrion romaaneja. Ja viimeinen kirja, jonka näin äitini käsissä oli sekin Utriota. Oma lukijasuhteeni Utrioon muodostui vasta viime vuonna, kun kuuntelin Anna-Liisa Haavikon loistavan elämäkerran Utriosta. Kirja - tai siis Kaari Utrion elämä - oli niin vaikuttava lukuelämys, että juutuin Somerniemelle koko loppukesäksi. Mietin, mitä mahtaa Kaari nyt tehdä, käykö hän enää kalassa kun Kaita ei ole, käveleekö metsälenkkejä...  Minua myös toisaalta nolotti kun en ollut lukenut yhden yhtä Utrion kirjaa. Elämäkerran luettuani ymmärsin vihdoin, että voin minäkin unohtaa viihdekirjailija-tittelin Utriosta puhuessani. Onhan hän toki sitäkin, mutta e

Lomamoodia ja sadepäiviä

  Loma jatkuu ja lomakirjapinosta häviää kirjoja tasaiseen tahtiin! Sateinen sääkin on tosin avittanut lukuharrastusta. Luin pari viikkoa sitten ruotsalaisen Moa Herngrenin avioerodraaman ja halusin heti lisää häneltä, mutta tämä aikaisempi teos hankalasta anopista (Svärmodern) ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Ihmissuhdehässäkkää tässäkin, mutta kirjan alkupuolella korkealle viritetyt jännitteet eivät sitten oikein toteudukaan.  Luin myös lisää uutta ruotsalaista sarjakuvaa, Joanna Ruben Drangerin hienosta dokumentäärisestä sarjakuvaromaanista innostuneena. Lisa Wool-Rim Sjöblom ottaa kirjassaan esille ulkomaiset adoptiot ja erityisesti Chilestä 70- ja 80-luvuilla adoptoidut lapset. Monien näiden lasten kohdalla nimittäin epäillään, että lapset olikin varastettu äideiltään ja myyty ulkomaille adoptiolapsiksi. Erityisen järkyttäväksi asian tekee sen, että Ruotsin viranomaiset eivät kiinnittäneet asiaan huomiota vaan jatkoivat adoptioiden välittämistä, vaikka esimerkiksi la

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...) Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin. Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät. Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö"