Siirry pääsisältöön

Kirjoituksia elämästä


Olin jo etukäteen ajatellut, etten ehkä lukisi Astrid Swanin kirjaa 'Viimeinen kirjani'. Vaikka asun täällä ulkomailla enkä aina ole perillä suomalaisista "julkkiksista" niin en ollut voinut välttyä uutisilta, että muusikkona tunnettu Swan oli sairastunut uudestaan syöpään ja tällä kertaa parantumattomasti. Kirjan nimi tuntui lohduttomalta, pelottavaltakin.

Mutta kun käväisin Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa niin siellä tämä heleän sävyinen kirja oli niin houkuttelevasti framilla, että päätin sitten kuitenkin lainata kirjan. Voihan sen jättää kesken jos alkaa ahdistaa...

Mutta ei alkanut ahdistaa, päinvastoin! Swanin kirja on kertomus ennen kaikkea hänen elämästään, kuolema saa tulla sitten kun sen aika on. Swan kertoo lapsuudestaan alkoholistiperheessä, nuoruudestaan ja palavasta halusta tehdä taidetta, rakkauksistaan, haahuilu-vuosistaan Amerikassa ja viimein äitydestään, sekä äitipuolena että "kokonaisena" äitinä. Swanin 37 ikävuoteen on mahtunut paljon!

Syöpä toki esitellään kirjassa, ihan rehellisesti ja paljaasti omalla nimellään ja sillä raakuudella, joka taudilla on tullessaan kutsumattomana vieraana. Swan ei tee sairaudesta kuitenkaan elämänsä pääosan esittäjää. Se saa sivurolin, vaikkakin tietysti merkittävän sellaisen.

Oli muuten todella mielenkiintoista lukea nuoren Swanin taiteilijaelämäkerta melko pian järkälemäisen Loirin jälkeen! Näitä kirjoja ei voi missään tapauksessa verrata keskenään mutta en voi olla huomioimatta sitä syvyyttä, jolla Swan esittelee omia ajatuksiaan elämästä ja taiteilijana toimimisesta. Puhumattakaan äitiydestä ja parisuhteesta!  Enemmän syvyyttä olin kieltämättä odottanut Loirinkin kaltaiselta taiteilijalta...

Lisäksi Swan ei etene kirjassaan kronologisesti vaan ikäänkuin pyörteen mukana, laidoilta kohti keskipistettä. Kaikki elämän osa-alueet, kaikki eletyt iät, kaikki eteen osuneet ihmiset ovat mukana pyörteessä mutta keskittäessäsi katseesi pyörteen keskipisteeseen se tiivistyy. Swan pohtii paljon juuri omaa identiteettiään, jossa kerrostuvat ei pelkästään oma koettu elämä mutta myös edellisten sukupolvien elämänkohtalot.

Swan kuvaa elämänsä ihmisiä rehellisesti mutta lämmöllä. Swanin vanhemmat olivat käsittääkseni jonkinlaisia "viherhippejä". Mutta isällä oli pahoja alkoholiongelmia mikä purkautui myös fyysisenä väkivaltana. Äiti pitää yllä ainakin jonkinlaista järjestystä. Swanin perheen tärkeä henkilö - vaikkakin postuumisti - on isän täti Astrid Joutseno, joka eli aikanaan varsin epäsovinnaista elämää. Joutsenon elämänkumppani Kerttu Wanne oli Joutsenon tavoin muusikko ja he esiintyivät myös yhdessä. Swan pohtii kirjassaan paljonkin näiden kahden "esi-äitinsä" elämää ja taiteilijanuraa ja toteaa oman taiteilijaksi ryhtymisensä olleen melko mutkatonta juuri näiden esikuvien ansiosta.

Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea juuri tuosta taiteilijan ehdottomuudesta ja pakosta ilmaista itseänsä. Swan kertoo myös ratkaisevasta ahaa-elämyksestään kun hän ymmärtää, monien vuosien instrumenttiopintojen jälkeen, että tärkeintä ei olekaan se, että hallitsee jonkin välineen täydellisesti. Tärkeintä on saada oma äänensä kuuluviin mutta välinettä voi aina muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Liikuttavin kohta kirjassa oli ilman muuta Swanin kuvaus suhteestaan sekä tytärpuoleensa että tyttäreensä. Hän ei hymistele äitiydessään vaan kertoo rehellisesti kuinka ristiriitaista on raivata kalenteriin aikaa omalle työlle. Mutta samalla - kuinka itsestään selvästi lapsi tulee mukaan elämään! Tästä Swan olisi saanut kirjoittaa enemmänkin, nyt monet ajatukset osin katoavat kerrontateknisen pyörteen sekaan, vaikkakin Swan palaa moniin keskeisiin teemoihin useaan kertaan kirjan kuluessa.

'Viimeinen kirjani' herätti paljon ajatuksia ja tunteita mutta ei siis lainkaan ahdistusta, kuten olin aluksi pelännyt. Monilla tavoin kirja peilautuu juuri lukemaani englantilaisen Maggie O'Farrellin omaelämäkertaan, jossa hän käy läpi elämäänsä erilaisten läheltäpiti-kokemustensa kautta. Hänkään ei suostu antamaan kuolemalle pääosaa elämässään vaikkakin tunnustaa sen olemassaolon. Näin marraskuun lähestyessä ja luonnon kuollessa ympärillä tuntuu lohdulliselta lukea nämä kaksi kirjaa, jotka kuolema-teemastaan huolimatta keskittyvät vahvasti elämään ja elämiseen. Elämä jatkuu, viimeiseen hengenvetoon asti.

Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Nemo 2019
288 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kommentit

  1. No ni, luin tän sun postauksen aamulla, latasin kirjan saman tien ja samana iltana olin lukenut sen loppuun. Olipa hyvä! Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, ripeää toimintaa! Kiva kuulla, että pidit myös tästä! Luin myös kirjan nopeasti, Swanin tajunnanvirta vie mukanaan. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

250‑vuotias Jane Austen olisi tunnistanut tämänkin ajan

  Lämpimät onnittelut tänään 250 vuotta täyttävälle Jane Austenille! Osallistun tällä kirjoituksellani Tuulevin lukublogin vetämään Jane Austen -haasteeseen.  What calm lives they had, those people! No worries about the French Revolution, or the crashing struggle of the Napoleonic wars. Only manners controlling natural passion so far as they could, together with cultured explanations of any mischances. Näin kommentoi Winston Churchill luettuaan Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin. Viittaus Napoleonin sotaan selittynee sillä, että Churchill luki kirjan vuonna 1943, keskellä toista maailmansotaa. Lisäksi Churchill luki kirjan sairastaessaan keuhkokuumetta, joten hän ei ehkä lukenut tarkasti.  Calm lives?! Jane Austenin aikana sopivan puolison löytäminen oli sekä kestävyyttä että hermoja koetteleva laji. Austenin romaaneissa nuoret naiset asuivat usein myös maaseudulla, jossa sopivien herrasmiesten tarjonta ei ollut runsasta. Ja varsinkin jos nainen oli vaatimattomista oloist...

Täytän tänään kymmenen!

  Havahduin sattumalta siihen tosiasiaan , että blogini täyttää pyöreät 10 vuotta! Ihme kyllä, tämä henkiraasu on vielä voimissaan, vaikka jossain vaiheessa tekstejä alkoi syntyä harvemmin. Korona-aika elvytti blogia mukavasti, kiitos etätyön ja kotosalla kykkimisen.  Viime aikoina olen huomannut Instagramissa keskustelua siitä, miten kirjapostausten kaupallisuus ja algoritmien oikullisuus eivät enää innosta monia kirjagrammaajia. Onpa jopa toivottu paluuta pidempiin blogiteksteihin ja tilaa keskusteluille. Onko vanha kunnon blogiformaatti kenties tekemässä paluun sosiaaliseen mediaan?  En sulje siis vielä tätä ovea ja varsinkin kun huomaan, miten erityisesti klassikoita käsitteleviä postauksiani luetaan edelleen säännöllisesti.  Pieni juhlapostaus olkoon siis paikallaan. Katselin näitä menneitä vuosia ja valitsin jokaiselta vuodelta jonkun itselleni mieluisan tai muuten vaan mieleen painuneen postauksen.  Muistojen polku siis, olkaa hyvä! 2015 Koska blogini ava...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...