Siirry pääsisältöön

Kirjoituksia elämästä


Olin jo etukäteen ajatellut, etten ehkä lukisi Astrid Swanin kirjaa 'Viimeinen kirjani'. Vaikka asun täällä ulkomailla enkä aina ole perillä suomalaisista "julkkiksista" niin en ollut voinut välttyä uutisilta, että muusikkona tunnettu Swan oli sairastunut uudestaan syöpään ja tällä kertaa parantumattomasti. Kirjan nimi tuntui lohduttomalta, pelottavaltakin.

Mutta kun käväisin Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa niin siellä tämä heleän sävyinen kirja oli niin houkuttelevasti framilla, että päätin sitten kuitenkin lainata kirjan. Voihan sen jättää kesken jos alkaa ahdistaa...

Mutta ei alkanut ahdistaa, päinvastoin! Swanin kirja on kertomus ennen kaikkea hänen elämästään, kuolema saa tulla sitten kun sen aika on. Swan kertoo lapsuudestaan alkoholistiperheessä, nuoruudestaan ja palavasta halusta tehdä taidetta, rakkauksistaan, haahuilu-vuosistaan Amerikassa ja viimein äitydestään, sekä äitipuolena että "kokonaisena" äitinä. Swanin 37 ikävuoteen on mahtunut paljon!

Syöpä toki esitellään kirjassa, ihan rehellisesti ja paljaasti omalla nimellään ja sillä raakuudella, joka taudilla on tullessaan kutsumattomana vieraana. Swan ei tee sairaudesta kuitenkaan elämänsä pääosan esittäjää. Se saa sivurolin, vaikkakin tietysti merkittävän sellaisen.

Oli muuten todella mielenkiintoista lukea nuoren Swanin taiteilijaelämäkerta melko pian järkälemäisen Loirin jälkeen! Näitä kirjoja ei voi missään tapauksessa verrata keskenään mutta en voi olla huomioimatta sitä syvyyttä, jolla Swan esittelee omia ajatuksiaan elämästä ja taiteilijana toimimisesta. Puhumattakaan äitiydestä ja parisuhteesta!  Enemmän syvyyttä olin kieltämättä odottanut Loirinkin kaltaiselta taiteilijalta...

Lisäksi Swan ei etene kirjassaan kronologisesti vaan ikäänkuin pyörteen mukana, laidoilta kohti keskipistettä. Kaikki elämän osa-alueet, kaikki eletyt iät, kaikki eteen osuneet ihmiset ovat mukana pyörteessä mutta keskittäessäsi katseesi pyörteen keskipisteeseen se tiivistyy. Swan pohtii paljon juuri omaa identiteettiään, jossa kerrostuvat ei pelkästään oma koettu elämä mutta myös edellisten sukupolvien elämänkohtalot.

Swan kuvaa elämänsä ihmisiä rehellisesti mutta lämmöllä. Swanin vanhemmat olivat käsittääkseni jonkinlaisia "viherhippejä". Mutta isällä oli pahoja alkoholiongelmia mikä purkautui myös fyysisenä väkivaltana. Äiti pitää yllä ainakin jonkinlaista järjestystä. Swanin perheen tärkeä henkilö - vaikkakin postuumisti - on isän täti Astrid Joutseno, joka eli aikanaan varsin epäsovinnaista elämää. Joutsenon elämänkumppani Kerttu Wanne oli Joutsenon tavoin muusikko ja he esiintyivät myös yhdessä. Swan pohtii kirjassaan paljonkin näiden kahden "esi-äitinsä" elämää ja taiteilijanuraa ja toteaa oman taiteilijaksi ryhtymisensä olleen melko mutkatonta juuri näiden esikuvien ansiosta.

Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea juuri tuosta taiteilijan ehdottomuudesta ja pakosta ilmaista itseänsä. Swan kertoo myös ratkaisevasta ahaa-elämyksestään kun hän ymmärtää, monien vuosien instrumenttiopintojen jälkeen, että tärkeintä ei olekaan se, että hallitsee jonkin välineen täydellisesti. Tärkeintä on saada oma äänensä kuuluviin mutta välinettä voi aina muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Liikuttavin kohta kirjassa oli ilman muuta Swanin kuvaus suhteestaan sekä tytärpuoleensa että tyttäreensä. Hän ei hymistele äitiydessään vaan kertoo rehellisesti kuinka ristiriitaista on raivata kalenteriin aikaa omalle työlle. Mutta samalla - kuinka itsestään selvästi lapsi tulee mukaan elämään! Tästä Swan olisi saanut kirjoittaa enemmänkin, nyt monet ajatukset osin katoavat kerrontateknisen pyörteen sekaan, vaikkakin Swan palaa moniin keskeisiin teemoihin useaan kertaan kirjan kuluessa.

'Viimeinen kirjani' herätti paljon ajatuksia ja tunteita mutta ei siis lainkaan ahdistusta, kuten olin aluksi pelännyt. Monilla tavoin kirja peilautuu juuri lukemaani englantilaisen Maggie O'Farrellin omaelämäkertaan, jossa hän käy läpi elämäänsä erilaisten läheltäpiti-kokemustensa kautta. Hänkään ei suostu antamaan kuolemalle pääosaa elämässään vaikkakin tunnustaa sen olemassaolon. Näin marraskuun lähestyessä ja luonnon kuollessa ympärillä tuntuu lohdulliselta lukea nämä kaksi kirjaa, jotka kuolema-teemastaan huolimatta keskittyvät vahvasti elämään ja elämiseen. Elämä jatkuu, viimeiseen hengenvetoon asti.

Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Nemo 2019
288 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Satu / hollanninsuomalainen2/11/19 06:46

    No ni, luin tän sun postauksen aamulla, latasin kirjan saman tien ja samana iltana olin lukenut sen loppuun. Olipa hyvä! Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee2/11/19 12:11

      Vau, ripeää toimintaa! Kiva kuulla, että pidit myös tästä! Luin myös kirjan nopeasti, Swanin tajunnanvirta vie mukanaan. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...
24 kommenttia
Lue lisää

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...
18 kommenttia
Lue lisää