Siirry pääsisältöön

Kirjoituksia elämästä


Olin jo etukäteen ajatellut, etten ehkä lukisi Astrid Swanin kirjaa 'Viimeinen kirjani'. Vaikka asun täällä ulkomailla enkä aina ole perillä suomalaisista "julkkiksista" niin en ollut voinut välttyä uutisilta, että muusikkona tunnettu Swan oli sairastunut uudestaan syöpään ja tällä kertaa parantumattomasti. Kirjan nimi tuntui lohduttomalta, pelottavaltakin.

Mutta kun käväisin Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa niin siellä tämä heleän sävyinen kirja oli niin houkuttelevasti framilla, että päätin sitten kuitenkin lainata kirjan. Voihan sen jättää kesken jos alkaa ahdistaa...

Mutta ei alkanut ahdistaa, päinvastoin! Swanin kirja on kertomus ennen kaikkea hänen elämästään, kuolema saa tulla sitten kun sen aika on. Swan kertoo lapsuudestaan alkoholistiperheessä, nuoruudestaan ja palavasta halusta tehdä taidetta, rakkauksistaan, haahuilu-vuosistaan Amerikassa ja viimein äitydestään, sekä äitipuolena että "kokonaisena" äitinä. Swanin 37 ikävuoteen on mahtunut paljon!

Syöpä toki esitellään kirjassa, ihan rehellisesti ja paljaasti omalla nimellään ja sillä raakuudella, joka taudilla on tullessaan kutsumattomana vieraana. Swan ei tee sairaudesta kuitenkaan elämänsä pääosan esittäjää. Se saa sivurolin, vaikkakin tietysti merkittävän sellaisen.

Oli muuten todella mielenkiintoista lukea nuoren Swanin taiteilijaelämäkerta melko pian järkälemäisen Loirin jälkeen! Näitä kirjoja ei voi missään tapauksessa verrata keskenään mutta en voi olla huomioimatta sitä syvyyttä, jolla Swan esittelee omia ajatuksiaan elämästä ja taiteilijana toimimisesta. Puhumattakaan äitiydestä ja parisuhteesta!  Enemmän syvyyttä olin kieltämättä odottanut Loirinkin kaltaiselta taiteilijalta...

Lisäksi Swan ei etene kirjassaan kronologisesti vaan ikäänkuin pyörteen mukana, laidoilta kohti keskipistettä. Kaikki elämän osa-alueet, kaikki eletyt iät, kaikki eteen osuneet ihmiset ovat mukana pyörteessä mutta keskittäessäsi katseesi pyörteen keskipisteeseen se tiivistyy. Swan pohtii paljon juuri omaa identiteettiään, jossa kerrostuvat ei pelkästään oma koettu elämä mutta myös edellisten sukupolvien elämänkohtalot.

Swan kuvaa elämänsä ihmisiä rehellisesti mutta lämmöllä. Swanin vanhemmat olivat käsittääkseni jonkinlaisia "viherhippejä". Mutta isällä oli pahoja alkoholiongelmia mikä purkautui myös fyysisenä väkivaltana. Äiti pitää yllä ainakin jonkinlaista järjestystä. Swanin perheen tärkeä henkilö - vaikkakin postuumisti - on isän täti Astrid Joutseno, joka eli aikanaan varsin epäsovinnaista elämää. Joutsenon elämänkumppani Kerttu Wanne oli Joutsenon tavoin muusikko ja he esiintyivät myös yhdessä. Swan pohtii kirjassaan paljonkin näiden kahden "esi-äitinsä" elämää ja taiteilijanuraa ja toteaa oman taiteilijaksi ryhtymisensä olleen melko mutkatonta juuri näiden esikuvien ansiosta.

Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea juuri tuosta taiteilijan ehdottomuudesta ja pakosta ilmaista itseänsä. Swan kertoo myös ratkaisevasta ahaa-elämyksestään kun hän ymmärtää, monien vuosien instrumenttiopintojen jälkeen, että tärkeintä ei olekaan se, että hallitsee jonkin välineen täydellisesti. Tärkeintä on saada oma äänensä kuuluviin mutta välinettä voi aina muokata omaan tarinaan sopivaksi.

Liikuttavin kohta kirjassa oli ilman muuta Swanin kuvaus suhteestaan sekä tytärpuoleensa että tyttäreensä. Hän ei hymistele äitiydessään vaan kertoo rehellisesti kuinka ristiriitaista on raivata kalenteriin aikaa omalle työlle. Mutta samalla - kuinka itsestään selvästi lapsi tulee mukaan elämään! Tästä Swan olisi saanut kirjoittaa enemmänkin, nyt monet ajatukset osin katoavat kerrontateknisen pyörteen sekaan, vaikkakin Swan palaa moniin keskeisiin teemoihin useaan kertaan kirjan kuluessa.

'Viimeinen kirjani' herätti paljon ajatuksia ja tunteita mutta ei siis lainkaan ahdistusta, kuten olin aluksi pelännyt. Monilla tavoin kirja peilautuu juuri lukemaani englantilaisen Maggie O'Farrellin omaelämäkertaan, jossa hän käy läpi elämäänsä erilaisten läheltäpiti-kokemustensa kautta. Hänkään ei suostu antamaan kuolemalle pääosaa elämässään vaikkakin tunnustaa sen olemassaolon. Näin marraskuun lähestyessä ja luonnon kuollessa ympärillä tuntuu lohdulliselta lukea nämä kaksi kirjaa, jotka kuolema-teemastaan huolimatta keskittyvät vahvasti elämään ja elämiseen. Elämä jatkuu, viimeiseen hengenvetoon asti.

Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä
Nemo 2019
288 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kommentit

  1. No ni, luin tän sun postauksen aamulla, latasin kirjan saman tien ja samana iltana olin lukenut sen loppuun. Olipa hyvä! Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, ripeää toimintaa! Kiva kuulla, että pidit myös tästä! Luin myös kirjan nopeasti, Swanin tajunnanvirta vie mukanaan. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Päättyvän kirjavuoden kohokohdat sekä mitä odotan uudelta vuodelta

  Nyt pistetään taas päättyvä kirjavuosi pakettiin! Siitä tulikin yllättävän runsas, olen lukenut peräti 92 kirjaa. Ja onnistuin käymään 14 maassa, tosin pääosin liikuin taas täällä Euroopassa. Mutta miehet, ne ne vain loistavat poissolollaan: naiskirjailijoita kertyi 71 ja miehiä vaivaiset 21. Mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut: luen kirjoja summamutikassa sen kummemmin suunnittelematta ja nähtävästi mieskirjailijoilla on vaikeuksia herättää huomioni. Yritän taas ensi vuonna tiirailla tarkemmin! Goodsreadsin kirjavuotta tutkiessani mieleen nousivat erityisesti seuraavat kirjat: Sydäntä sykähdyttävä kirja : Anna Funderin Wifedom - Mrs Orwell's Invisible Life oli pitkään vuoden paras lukemani kirja, mutta sitten tuli se Heini Junkkaalan Saisio-opus... Mutta Funderin kirjan päähenkilö, Eileen Blair ei jätä mieltäni rauhaan. Erityisesti mietin sitä, kuinka monta eileenia sitä onkaan maailmanhistoriassa, jotka eivät koskaan saaneet sitä tunnustusta jonka olisivat ansainneet. ...