Siirry pääsisältöön

Döden, döden, döden...



Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin.

Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa!

There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinquish the car keys, the train missed after sleeping though an alarm, the aeroplane not caught, the virus never inhaled, the assailant never encountered, the path not taken. We are, all of us, wandering about in a state of oblivion, borrowing our time, seizing our days, escaping our fates, slipping through loopholes, unaware of when the axe may fall.

O'Farrellin kuvaamat kohtaamiset kuoleman kanssa todistavat siitä, että kuolema viipyilee lähellämme, halusimme tai ei. Ja kirjan luettuani aloin heti miettiä kuinka monta kertaa olen itse ollut tietämättäni lähellä kuolemaa. Tietoisesti näin on tapahtunut ehkä vain pari kertaa.

O'Farrellilla sen sijaan näyttää olevan varsin aktiivinen suhde Kuoleman kanssa. 45-vuotiaan elämässä on ollut ällistyttävän monta läheltäpiti-tilannetta, tosin monet näistä O'Farrellin kuvaamista tilanteista voidaan luokitella ehkä ns. "oisvoinu"-kategoriaan. Loppujen lopuksihan kukaan ei kuole kirjan kuluessa, lukuunottamatta keskenmenossa menehtyvää sikiötä.

Kirjan painopiste on lopussa, jossa O'Farrell kertoo ensin oman vakavan sairastumisensa aivotulehdukseen 8-vuotiaana. Kirjailija paljastaa, että romaanissa 'The Distance Between Us' fiktiivisesti kuvattu tilanne oli itse asiassa tapahtunut juuri O'Farrelille itselleen. Kirjailijan ollessa lapsena sairaalahoidossa hän kuulee käytävältä lapsen juoksua ja leikkiä. Sairaanhoitaja menee sanomaan käytävällä leikkivälle lapselle, että tämän täytyy olla hiljaa ettei häiritse "kuolevaa lasta". Tämä on selvästikin ollut mieltä järisyttävä tilanne lapselle, joka saa kuulla näin oman kuolemantuomionsa.

Kirjan viimeisessä luvussa O'Farrell kuvaa kuinka hän aviomiehensä kanssa yrittää toista lasta ja kuinka he käyvät läpi lukuisia hedelmöityshoitoja - tuloksetta. Kunnes sitten, kun hän on jo luopunut toivosta ja hävittänyt talosta kaikki vauvatavarat huomaakin yllättäin olevansa raskaana. Syntyy kauan odotettu ja toivottu toinen lapsi, tytär.

Mutta tämän toivomuksen täyttymisestä täytyy maksaa kallis hinta, kuten O'Farrell asian ilmaisee. Lapsi on pahasti allerginen ja käytännössä hengenvaarassa jokaikisenä elämänsä päivänä. Pienikin väärä ärsyke ympäristössä voi saada aikaan kuolettavan allergiareaktion. Jos siis O'Farrellin aikaisempi suhde Kuolemaan on ollut flirttailun tasolla niin tyttären syntymän jälkeen se on taloon muuttanut perheenjäsen.

O'Farrell on lainannut kirjan alkuun Sylvia Plathin 'Lasikellon alla' -romaanista tutun sitaatin, jota mukaillen hän myös päättää kirjan. Plathin sanat "I am, I am, I am" todistavat vahvasta elämänhalusta kuten myös O'Farrellin kirja, pelottavasta aiheestaan huolimatta. Erityisen liikuttavaa oli lukea kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoi kirjoittaneensa tämän kirjan lohdutukseksi sairaalle tyttärelleen. Et ole yksin, lapseni - kuolema on meidän kaikkien kintereillä...

O'Farrellin pohdiskeleva ja itsensä paljastava teksti muistuttaa muuten hyvin paljon toista paljon lukemaani brittikirjailijaa Jenny Diskiä ja varsinkin aiheeltaan Diskin viimeiseksi jäänyttä kirjaa In Gratitude mutta O'Farrell vetää kuitenkin pidemmän korren sillä hänen tekstistään puuttuu Diskille niin ominainen ironia - mikä Diskin tapauksessa on usein hyvin hauskaa mutta paikoin myös katkeraa.

O'Farrell ei tunne katkeruutta tai vihaa vaan kuvaa tähän astista elämäänsä lähinnä ihmetellen ja hämmästellen. Tuostakin selvisin! Ja ennen kaikkea kirjaa leimaa suuri rakkaus - sekä kirjailijan läheisiä että itse elämää kohtaan. Luettuani kirjan viimeiset sanat, kyynelet nousivat silmiini. Se kertonee jotain siitä, kuinka vahva lukukokemus tämä kirja oli.

**
Maggie O'Farrell: I Am, I Am, I Am: Seventeen Brushes with Death
Knopf Publishing Group 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua

Kommentit

  1. Kuulostaa mielenkiintoiselta tänä aikana, jona kuolemasta ei juuri puhuta, eikä sen haluta olevan osa elämää, vaikka jokaisen elämä siihen päättyy. Juuri nyt on kuitenkin niin paljon konkreettista kuolemanläheisyyttä ympärillä, etten usko voivani lukea tällaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Minulla on ollut tässä pari vuotta rauhallisempaa sillä rintamalla joten uskallan tarttua näihin kuolemaa käsitteleviin kirjoihin. Toisaalta tämä ei ollut mikään synkistelykirja, joten uskallan suositella jos aihe tuntuu jossain vaiheessa helpommalta! /Mari

      Poista
  2. Olen lukenut O'Farrelilta Varoitus tukalasta helteeltä -romaanin, joka jäi hienona ja vähän erikoisenakin kirjana mieleen (suosittelen, jollet ole vielä lukenut!). Eipä siis ole yllätys, että kirjailija on päätynyt kirjoittamaan muistelmiaan näinkin erikoisesta näkökulmasta. Elämän rajallisuus mietityttää aina silloin tällöin, joten tämä voisi olla kiinnostavaa lukea. Hyvä silti kuulla, ettei kyseessä ole mikään synkistelykirja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä lukiessa tuli kyllä välillä kylmänhiki kun alkoi pohtia kuinka monta kertaa itse on ollut "vähältä piti" -tilanteessa, useimmiten onneksi kuitenkin tiedostamatta. Mutta tämä O'Farrellin kirja on vahvasti elämänmakuinen kirja, ei tosiaan synkistellä. Toisaalta kirjailijalla on hyvin realistinen suhde kuolemaan. /Mari

      Poista
  3. Kirjailija on nimenä todella tuttu, mutta en ole tullut lukeneeksi häneltä mitään. Tämä I Am… on maannut lukulistallani aika kauan, koska kuolemaan liittyvät ajatukset periaatteessa kiinnostavat. Toisaalta minulla on pakkomielteisiä kuolema-ajatuksia muutenkin, niin ei ole tullut toistaiseksi hetkeä että jaksaisin siitä vielä erikseen lukea. Viikatemies on niittänyt ahkerasti meidän suvussa ja lähipiirissäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on myös kuolema vieraillut viime vuosina hiukan liiankin ahkeraan, tällä hetkellä on tosin rauhallisempi kausi menossa, joten uskalsin lukea tämän. Mutta kirjan viimeiset sivut ja ylipäänsä koko kirjan sanoma on niin hieno, että tohdin suositella tätä! /Mari

      Poista
  4. Tämä kuulostaa todella mielenkiintoiselta teokselta. Kuolema aiheena, itse asiana ja toisaalta kuinka sen koemme, on kiinnostava ja myös muistelmanomainen toteutustapa on kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli toteutusmuodoltaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia muistelmakirjoja, jonka olen lukenut! Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...