Siirry pääsisältöön

Uusi kirjailijatuttavuus ja brittienglannin kertausta


Huomenna alkaa vihdoinkin kauan odottamani Lontoon-matka! Reissu varattiin ystävän kanssa jo viime kevänä ja sitä on fiilistelty tässä välillä kerran jos toisenkin. Ja jotta voisin konverseerata mahdollisimman sujuvasti brittienglanniksi luin matkan alla hyllystäni löytyvän kirjailijan Maggie O'Farrellin teoksen 'The Distance Between Us'. Olen joskus näemmä ostanut parikin kirjaa häneltä, olisinko lukenut jostakin sen verran ylistävän arvostelun että olen siltä istumalta päättänyt satsata tähän brittikirjailijaan...

Ja hyvä satsaus se olikin. Kirja vie välittömästi mukanaan ja voin todeta, että O'Farrell todella osaa tarinan kertomisen jalon taidon! Romaani kertoo kahden nuoren rakkaustarinan mutta heidän ympärilleen muodostuu tiheä verkko sisarista, vanhemmista, isovanhemmista, tädeistä, enoista, ystävistä.. O'Farrell onnistuu kuitenkin pitämään kudelman hyppysissään ja lukijan varpaillaan. Jo alusta asti on nimittäin selvää, että tarinan kuluessa tulee paljastumaan salaisuus jos toinenkin.

Tarina alkaa kahdesta rinnakkaisesta tapahtumasarjasta. Stella kohtaa Lontoossa menneisyyden haamun ja Jake taas puolestaan joutuu kotikonnuillaan Hong Kongissa dramaattiseen onnettomuuteen. Sekä Stella että Jake pakenevat kiperää tilannetta ja sattuvat lopulta samaan paikkaan. Ja eihän se mikään yllätys ole, että parin välille syntyy jännite.

O'Farrell kertoo kuitenkin tämän nykyhetkeen ajoittuvan tarinan rinnalla katkelmia aiemmista tapahtumista. Näissä kohtauksissa pääparina on Stella ja hänen vanhempi sisarensa Nina. He ovat puoliksi italialaisia, puoliksi skotlantilaisia mikä jo sinänsä herättää koulukavereiden huomion. Mutta on muutakin ja sen O'Farrell paljastaa vasta kirjan loppuvaiheilla - suuren salaisuuden, jota Stella ja Nina ovat kantaneet mukanaan koko elämänsä.

Jake tries to picture Stella at eight. He sees a thin child with an anxious face and small, clenched hands. 'She did it,' Nina had whispered to him, 'for me. Can you imagine?' Jake finds that he can't, he can't imagine it at all. He cannot for a moment even begin to appreciate what must have made her do it - he's not sure he could ever bear to know. The class bully. It makes him furious for her, makes him want to fold her hands in his and take her somewhere far away.

O'Farrellin tekstiä on nautinto lukea! Henkilökuvaus on herkullinen (esimerkiksi Stellan ja Ninan äidin ystävä Evie!) ja tapahtumat kuvataan jännittävästi lomittain ja epäkronologisesti. Kirjailija ei paljasta kaikkea heti vaan jättää lukijan useammankin kerran miettimään, että mitähän tämäkin nyt mahtaa tarkoittaa.

Kirjan lopussa tosin petyn hieman sillä O'Farrell sortuu mielestäni ihan turhaan klassiseen hiiri ja kissa -leikkiin: rakastaa, ei rakasta.... Sitä paitsi kukaan ei ole onnistunut siinä asetelmassa yhtä hyvin kuin Charlotte Brontë aikoinaan Kotiopettajatteren romaanissaan. Väärinkäsityksiä, salaisuuksia, yllätyksiä - lopulta kaikki päättyy kuitenkin hyvin vaikka senhän me lukijat toki arvasimme.

Joka tapauksessa vahva tarina O'Farrellilta ja tulen ehdottomasti lukemaan lisää häneltä. Sitä paitsi meille suomalaisille kirjailijalla on erityinen paikka sydämessään mikä näkyy myös esimerkiksi juuri tässä romaanissa. Jostain luen, että O'Farrell on lomaillut Suomessa perheensä kanssa ja että matka on tehnyt kirjailijaan lähtemättömän vaikutuksen. Niinpä Suomi on mukana, eikä minään eksoottisena tekijänä vaan ihan muina miehinä tarinassa esiintyvänä paikkana. Ihan niinkuin pitääkin!

**
Maggie O'Farrell: The Distance Between Us
Tinder Press 2005
Helmet-lukuhaaste: 6. Rakkausromaani

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen