Siirry pääsisältöön

Jenny Diski: In Gratitude (2016)


Blogissani on vallinnut jo kuukauden hiljaisuus mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut kirjoja. Päinvastoin! Silmieni editse on lipunut sellainen määrä hyviä opuksia, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Lisäksi hyvällä kirjalla on taipumus mykistää. Mitä sanoa teoksesta, joka on taiten tehty ja tunteita herättävä kokonaisuus? Omat ajatukset tuntuvat usein sellaisen kirjan rinnalla kovin heppoisilta.

Mutta tämänkin uhalla aloitan englantilaiskirjailija Jenny Diskin viimeiseksi jääneellä ja omaelämäkerrallisella teoksella. Ruotsiksi kirjan nimi on "Den sista resan", alkuperäiseltä nimeltään "In Gratitude". Kiitollisuus viittaa erityisesti Diskin kasvatusäitiin Doris Lessingiin, johon hänellä oli vähintäänkin monimutkainen suhde. Jo itse tarina siitä, miten Diski päätyi Lessingin hoteisiin, on kirjan lukemisen arvoinen enkä sitä tässä nyt myöskään paljasta. 

Diskin ja Lessingin välinen yhteys säilyi nobelkirjailijan kuolemaan asti vaikka helppo se ei ollut kummallekaan. Diski kertoo kuinka Lessing oli valittanut ystävilleen miten nuori Jenny ei osoittanut riittävää "kiitollisuutta". Nyt jo lähes 70-vuotias Diski käy suhdetta läpi tietäen maallisen määränpäänsä häämöttävän näköetäisyydellä. Kiitollisuutta ei tosin ehkä ilmene kovin paljon tässäkään vaiheessa mutta sitäkin enemmän tahtoa ymmärtää. 

Ruotsinkielinen nimi "Viimeinen matka" on sananmukainen. Diski aloittaa kirjansa diagnoosilla - keuhkosyöpä, odotettu elinaika 2-3 vuotta. Hoidot käynnistyvät ja niiden myötä elämä jaksottuu sairaalaan ja kotiin. Diski kuvaa raa'an realistisesti miten sairaus leimaa ruumiin ja miten yht'äkkiä mikään ei enää toimikaan. Rappujen nouseminen yläkertaan on operaatio, joka täytyy suunnitella etukäteen. 


Oman syöpämatkansa lisäksi Diski palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Kumpikaan vanhemmista ei kilpaillut "Vuoden vanhempi" -palkinnosta, Diski kulki kahden kodin ja eri mielisairaaloiden väliä kunnes sai pysyvämmän tukikohdan Lessingin luota. Diskillä on tässä vaiheessa elämää jo sen verran itsetuntemusta, että hän voi ottaa etäisyyttä tapahtumiin ja katsella niitä ironisestikin. Mutta rivien välistä pelkistyy lapsen ja nuoren hylätyksi tulemisen pelko ja epävarmuus aikuisten rakkaudesta.

Diski on päällisin puolin sinut pian kohtaavan kuoleman kanssa, onhan hän jo pian 70-vuotias kuten kirjailija moneen kertaan toteaa. Raastavinta on ajatus siitä, ettei hän tule näkemään kahden lapsenlapsensa kasvua. Teksti on rehellistä ja tekee kipeää myös lukijalle. En yleensä halua lukea sairauskertomuksia mutta taitavien kirjailijoiden käsissä niistä tulee elämää suurempaa kirjallisuutta, joka haastaa meidätkin joille tuo kuoleman silmästä silmään katsominen on vielä kokematta. Diski lohduttaa itseään ajatuksella, että kuoleman jälkeenhän palaamme vain sinne mistä tulimmekin. Miksi pelätä paikkaa, jossa olemme jo kerran olleet?

"Och det är dags nu, säger någon på avstånd, och du inser att det är dags. Ta en näve salta jordnötter och plocka upp din billiga resväska inför den fortsatta resan. Det måste ha funnits hopp när du gav dig av, tankar på någonting spännande eller händelserikt och nu är det dags att bege sig hem igen. Tillbaka till det förtrogna som du lämnade under semestern. Det verkliga avbrottet i det alldagliga, allt - vad skulle ni kalla det? Så jag sitter kvar här på plyschen med fötterna tätt ihop inför resan hem. Ett äventyr åt andra hållet."

**
Jenny Diski: Den sista resan
(In Gratitude, 2016)
Käännös ruotsiksi: Cecilia Franklin
Alfabeta 2017

Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Kommentit

  1. Tämä mmenee heti lukulistalle, kun se ilmestyy suomen kielellä. Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tämä ilmestyy myös suomeksi! Olen yrittänyt googlailla mutta en löydä mitään suomennoksia Diskiltä. Täällä Ruotsissa hän on sen sijaan erittäin tunnettu. /Mari

      Poista
  2. unohtanut et mulla tämä kirjahyllyssäni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletko lukenut Diskin muita teoksia? Tämä oli minulle ensimmäinen mutta varasin nyt heti toisen kirjan kirjastosta :)

      Poista
  3. Minulla oli tämä jo kerran lainassa kirjastosta, mutta en ehtinyt lukea ja piti se palauttaa (siitä oli varauksia). Pitääkin lainata se uudestaan, kun kovasti kiinnostaa kyllä. "Terminaaliset" sairaskertomukset ovat jokseenkin hankalia, mutta tässä vaikuttaa olevan paljon muutakin eli ei ole pelkkä "kuolemankirja".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tosiaan pelkkä kuolemakirja vaikka se tässä etusijalla onkin. Paikoin aika ahdistava kirja mutta Diski kirjoittaa niin paljon muustakin. Tosin kirjan lopussa huomaa, että nyt alkaa olla loppu lähellä, tätä on kirjoitettu viimeisiin voimiin asti.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…