Siirry pääsisältöön

Vanha rokkistara muistelee


Ken tahtoo kurkistaa 14-vuotiaan silloisen Neiti Karlssonin netsytkammariin voi aloittaa kuuntelemalla ruotsalaisen Magnus Ugglan LP:n 'Välkommen till folkhemmet'. Albumi ilmestyi 1983 ja samaisena vuonna äitini vei minut kauan haaveilemalleni Ruotsin-risteilyllä. Åhlensin musiikkiosastolla tutkin tarkkaan paikallisia hittilevyjä ja Uggla tarttui mukaani ja se soikin sitten teinihuoneessani lähes tauotta. Niinpä albumin jokainen yhdeksän raitaa vie minut takaisin teiniangstiin, epävarmuuteen, haaveisiin.... Ja kansankodin kutsu jäi kai mieleeni sillä tännehän tieni sitten lopulta johti.

Oma Uggla-faniuteni rajoittuu tosin vain tähän yhteen albumiin enkä ole edes käynyt katsomassa miehen keikkoja vaikka olen asunut samoilla hoodeilla jo parikymmentä vuotta. Sen verran kuitenkin mies edelleen kiinnostaa, että lainasin kirjastosta tämän vastikään ilmestyneen Ugglan elämäkerran. Ja se olikin liikuttavampi kuin mitä osasin odottaa!

Ugglan kiintopiste kirjassa on äiti. Aivan kuten Sally Field omassa elämäkerrassaan murehtii poissaolevaa äitiään, myös Uggla palaa muistoissaan aina äitiin. Madeleine Uggla oli laulupedagogi sekä kuuluisan taidemesenaatin Ernest Thielin pojantytär. Avioliitto Magnus Ugglan isän kanssa oli problemaattinen mutta vaikka pariskunta erosi 70-luvulla ja isä meni uusin naimisiin, piti pari yhteyttä ja avioitui lopulta uudestaan isän uuden suhteen kariuduttua.

Äidillä oli paljon lauluoppilaita ja muita musiikkimenoja. Magnus oli lapsista nuorin ja jäi omasta mielestään ilman huomiota. Suhde isään oli huomattavasti lämpimämpi mutta kirjassa isä ei kumma kyllä saa yhtä paljon tilaa kuin poissaoleva äiti. Onneksi oli kuitenkin Poppe, kotiapulainen, joka oli kaikki kaikessa pikku Magnukselle. Poppe saa kirjassa kaiken sen hellän huomion, joka normaalisti kuuluisi kai äidille.

Kertomus alkaa Ugglan viikottaisista automatkoista Täbyn ja Huddingen välillä. Äiti on jo dementoitunut ja asuu hoitokodissa Tukholman eteläpuolella. Magnus ajaa viikottain Tukholman pohjoispuolelta katsomaan äitiään. Vierailut kestävät tunnin, enempää ei Uggla jaksa. Samaan aikaan Uggla aloittaa käynnit psykologilla, joka suosittelee ADHD-tutkimusten aloittamista. Ugglan pojalla on todettu ADHD ja epäilys on noussut mieleen, että hän itsekin voisi kantaa sitä. Mikä selittäisi paljon eri elämänvaiheiden koukeroita...

Uggla lomittaa tarinansa äidin hoivakotikäyntien ja oman ADHD-selvitysprosessinsa väliin. Saamme tuokiokuvia yksinäisestä lapsuudesta, uhmakkaasta teini-iästä, rokkitähtihaaveista, rakastumisista ja rakkaussuruista. Uggla kertoo - julkisenkin imagonsa mukaisesti - avoimesti mutta samalla hieman juonikkaasti. Kirjassa on paljon kepposia ja hauskoja anekdootteja mutta myös surullisia tapahtumia. Uggla ei peittele mutta on tarkka siitä, että hänelle jää aina viimeinen sana.

Kirjan nimi kertoo Ugglasta paljon - nimi on pitkä ja monimutkainen ja tuntuu ensialkuun lähinnä tekonokkelalta vitsiltä. Mutta tarinan kuluessa merkitys avautuu - Uggla ei ole pystynyt olemaan elämänsä aikana monessakaan konsertissa kuuntelijana, kärsivällisyys ei riitä olemaan paikallaan niin pitkää aikaa. Tähänkin piirteeseen löytyy selitys kun diagnoosi kirjan lopussa varmistuu.  Ainoa keino siis Ugglalle "kärsiä" kokonainen konsertti on, että hän itsee seisoo siellä lavalla.

Toinen seikka, joka aluksi ärsytti minua, oli se että kirjan sivunumerot menevät väärinpäin eli kirjan viimeinen sivu on numeroitu ykkösellä ja sivunumerot juoksevat siis lopusta alkuun. Kirjan lopussa Uggla paljastaa, että hän lapsena joutui kilpailemaan vanhempiensa huomiosta sillä he molemmat lukivat paljon. Niinpä aina kun äiti keskeytti lukemisen, Magnus kävi salaa katsomassa millä sivulla äiti oli.

Ugglalla oli kuitenkin vaikeuksia laskea kuinka monta sivua oli jäljellä siihen kunnes äiti olisi lukenut kirjan loppuun ja voisi suoda hetken pojalleen. Silloin hän keksi, että olisi kätevää jos kirjan sivut numeroitaisiin lopusta alkuun.

Då skulle jag med lätthet ha kunnat veta hur många sidor det var kvar av boken. Hur lång tid det skulle ta innan mamma, pappa och jag kunde åka till stranden.

 Ja kätevää se olikin myös kirjan lukijalle, kiitos Magnus Uggla tästä oivalluksesta!

PS. Ugglan 'Välkommen till folkhemmet'-albumilta suosittelen erityisesti biisejä Tjena allena sekä Astrologen.

**
Magnus Uggla: Enda sättet att genomlida en konsert är att själv stå på scenen
Norstedts 2018

Helmet-lukuhaaste: 19. Et pidä kirjan nimestä
Tunnisteet:

Kommentit

  1. la plume12/1/19 02:42

    Oi, Magnus Uggla! Olin unohtanut koko miehen... Kirja kuulostaa kiinnostavalta, noin ihan yleisestikin. Tuskin sitä on suomennettu, mutta ties vaikka jonakin päivänä uskaltautuisin lukemaan ruotsiksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari Karlsson12/1/19 07:40

      Kirjan kieli oli suhteellisen helppoa, mitä nyt Ugglan käyttämä Tukholman slangi pakotti välillä googlaamaan :) / Mari

      Poista
  2. Leena Laurila 12/1/19 10:51

    No onpa nerokas tuo Ugglan numerointisysteemi. Itsekin tulee välillä kurkkailtua kuinka paljon on vielä sivuja loppuun. Silloin siis jos on pitkäpiimäinen lukujakso menossa ja häilyy keskeyttämisuhan vaiheilla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari Karlsson12/1/19 10:55

      Ajattelin aluksi, että se on joku ugglamainen jekku, hän kun haluaa olla aina vähän vastavirtaan, mutta kun hän aivan kirjan lopussa kertoo tuon lapsuusmuistonsa niin kyllä tuli kyynel silmäkulmaan. /Mari

      Poista
  3. Anneli A 12/1/19 13:01

    Kuulostaa kiinnostavalta kirjalta vaikka tämä Uggla onkin minulle vieras. Hauska on tuo numerointisysteemi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari Karlsson13/1/19 01:59

      Hauska tosiaan ja käteväkin, ihme ettei sitä ole enemmän käytetty :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....
5 kommenttia
Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...
10 kommenttia
Lue lisää

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...
2 kommenttia
Lue lisää

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...
2 kommenttia
Lue lisää

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...
8 kommenttia
Lue lisää