Siirry pääsisältöön

Supermarsu ja roskaavat ryökäleet



Olemme lapsen kanssa ehtineet jo lukea muutamankin Supermarsun ja viime keväänä jopa risteilimme täältä Tukholmasta Turkuun katsomaan Supermarsu-elokuvaa (josta tykkäsimme kovasti). Olemme siis jo ihan superfaneja!

Tämä uusin Supermarsu tuli synttärilahjana lapsen kummitädiltä ja vaikka aloimme lukea sitä heti juhlapäivänä lokakuussa niin saimme sen loppuun vasta nyt tammikuussa. Syy ei ollut kirjassa vaan siinä, että 9-vee on oppinut lukemaan nyt itsekin sen verran sujuvasti, että on mielellään lukenut omia kirjoja. Olemme sitten pötkötelleet iltaisin sängyssä vierekkäin, kumpikin omaa kirjaa lukien. Viihtyisä muoto lukea sekin!

Supermarsut tuntuvat muuten vain paranevan vanhetessaan. Paula Noronen osaa kirjoittaa hauskaa ja sujuvaa dialogia, joka innoittaa ainakin tämän ääneenlukijan ellaerosmaisiin suorituksiin. Tähtihetkeni tässä kirjassa (ja itse asiassa varmaan koko ääneenluku-urallani) oli kun lapsi keskeytti yhtäkkiä ja sanoi: "Äiti, mua alkaa ihan itkettää kun sä luet niin ihanasti tuon Wilsonin äänen". Talletan tämän muiston sydämeeni.

Noronen ottaa tässä kirjassa esille montakin teemaa. Päällimmäisenä on ympäristön roskaaminen, mihin kirjan nimikin viittaa. Supermarsumaiseen tapaan tämä teema on lähellä scifiä - taivaalta alkaa tippua yhtäkkiä kaikenlaista roinaa eikä kukaan ymmärrä mistä ne ovat peräisin. Tämän mysteerion pystyy ratkaisemaan vain Emilia Supermarsun ominaisuudessa mutta se vaatii Jättiläismarsun rakentamaa avaruusalusta ja vaarallista matkaa ulkoavaruuteen.

Mutta on kirjassa arkisempiakin aiheita. Emiliaa painaa kaksi murhetta. Paras ystävä Simo onkin yhtäkkiä kaiken ajan vain Kirsikan kanssa ja kaiken lisäksi äiti suunnittelee häitä Pertin kanssa. Emilia tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Noronen käsittelee näitä raskaita aiheita taitavasti. Hän ei hymistele mutta uskaltaa käyttää myös huumoria. Kirjan liikuttavin kohta koetaan kun isä näyttää Emilialle kuinka erilaisia perheitä sitä onkaan olemassa. "Kuule, ei tässä maailmassa ole muita kuin sekavia perheitä", isä naurahtaa ja vie Emilian vakoilemaan rivitalon takapihalle.

Kaksi äitiä ja kolme lasta, yksi isä ja kaksi lasta, mummo, pappa, kolme kissaa ja lainalapsia, mies ja nainen ja koira, nainen ja kultakala, nainen ja viisi lasta, mies ja mies, mies ja lapsi, nainen ja mies ja kaksi lasta.

Ulkosuomalaislapselle nämä suomalaiset lastenkirjat ovat erityisen rakkaita ja kielenkehitykselle elintärkeitä. Tälläkin kertaa opittiin uusi sana, "sottapytty". Nähtävästi on lapsi ollut siisti lapsi kun en ole joutunut sanaa käyttämään aikaisemmin.

**
Paula Noronen: Supermarsu ja roskaavat ryökäleet
Kuvitus: Terese Bast
Tammi 2018

Helmet-lukuhaaste (2018): 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...