Siirry pääsisältöön

Supermarsu ja roskaavat ryökäleet



Olemme lapsen kanssa ehtineet jo lukea muutamankin Supermarsun ja viime keväänä jopa risteilimme täältä Tukholmasta Turkuun katsomaan Supermarsu-elokuvaa (josta tykkäsimme kovasti). Olemme siis jo ihan superfaneja!

Tämä uusin Supermarsu tuli synttärilahjana lapsen kummitädiltä ja vaikka aloimme lukea sitä heti juhlapäivänä lokakuussa niin saimme sen loppuun vasta nyt tammikuussa. Syy ei ollut kirjassa vaan siinä, että 9-vee on oppinut lukemaan nyt itsekin sen verran sujuvasti, että on mielellään lukenut omia kirjoja. Olemme sitten pötkötelleet iltaisin sängyssä vierekkäin, kumpikin omaa kirjaa lukien. Viihtyisä muoto lukea sekin!

Supermarsut tuntuvat muuten vain paranevan vanhetessaan. Paula Noronen osaa kirjoittaa hauskaa ja sujuvaa dialogia, joka innoittaa ainakin tämän ääneenlukijan ellaerosmaisiin suorituksiin. Tähtihetkeni tässä kirjassa (ja itse asiassa varmaan koko ääneenluku-urallani) oli kun lapsi keskeytti yhtäkkiä ja sanoi: "Äiti, mua alkaa ihan itkettää kun sä luet niin ihanasti tuon Wilsonin äänen". Talletan tämän muiston sydämeeni.

Noronen ottaa tässä kirjassa esille montakin teemaa. Päällimmäisenä on ympäristön roskaaminen, mihin kirjan nimikin viittaa. Supermarsumaiseen tapaan tämä teema on lähellä scifiä - taivaalta alkaa tippua yhtäkkiä kaikenlaista roinaa eikä kukaan ymmärrä mistä ne ovat peräisin. Tämän mysteerion pystyy ratkaisemaan vain Emilia Supermarsun ominaisuudessa mutta se vaatii Jättiläismarsun rakentamaa avaruusalusta ja vaarallista matkaa ulkoavaruuteen.

Mutta on kirjassa arkisempiakin aiheita. Emiliaa painaa kaksi murhetta. Paras ystävä Simo onkin yhtäkkiä kaiken ajan vain Kirsikan kanssa ja kaiken lisäksi äiti suunnittelee häitä Pertin kanssa. Emilia tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Noronen käsittelee näitä raskaita aiheita taitavasti. Hän ei hymistele mutta uskaltaa käyttää myös huumoria. Kirjan liikuttavin kohta koetaan kun isä näyttää Emilialle kuinka erilaisia perheitä sitä onkaan olemassa. "Kuule, ei tässä maailmassa ole muita kuin sekavia perheitä", isä naurahtaa ja vie Emilian vakoilemaan rivitalon takapihalle.

Kaksi äitiä ja kolme lasta, yksi isä ja kaksi lasta, mummo, pappa, kolme kissaa ja lainalapsia, mies ja nainen ja koira, nainen ja kultakala, nainen ja viisi lasta, mies ja mies, mies ja lapsi, nainen ja mies ja kaksi lasta.

Ulkosuomalaislapselle nämä suomalaiset lastenkirjat ovat erityisen rakkaita ja kielenkehitykselle elintärkeitä. Tälläkin kertaa opittiin uusi sana, "sottapytty". Nähtävästi on lapsi ollut siisti lapsi kun en ole joutunut sanaa käyttämään aikaisemmin.

**
Paula Noronen: Supermarsu ja roskaavat ryökäleet
Kuvitus: Terese Bast
Tammi 2018

Helmet-lukuhaaste (2018): 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...