Kirjat, nuo elämänlankani

 

Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa:

**

Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026)

En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi...

Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä.

Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla julkinen oli radikaali ja suuri järkytys syytetyille. Mutta Pelicot ei halunnut päälleen uhrin leimaa. Kirjalla onkin selkeä moraalinen kannanotto: häpeä kuuluu yhteiskunnan, eikä uhrin, kannettavaksi.

Kirjan tarinan myötä, ja etenkin Pelicot'n aviomiehen taustan selvittelyn myötä, syntyy kuva paljon suuremmasta ongelmasta. Kulttuurista, jossa miesten naisia kohtaan harjoittama väkivalta on ollut hiljaisesti hyväksytty ilmiö. Jäin miettimään antaako tämä kirja tyypillisen kuvan naisiin kohdistuvasta väkivallasta juuri Ranskassa. Vertailukohteena mieleen tulee esimerkiksi perhesurmat, jotka tuntuvat olevan hyvin suomalainen ilmiö. Onko eri kulttuureissa piirteitä, jotka vahvistavat tietynlaisia naisiin kohdistuvia väkivallan muotoja? 

Bernhard Schlink: Jälkeläinen (Die Enkelin, 2021)

Bernhard Schlinkin 'Jälkeläinen' menee vuoden kirjapinossani kärkisijoille! Tämä on hienosti rakennettu kertomus, jossa riittää sekä yllättäviä käänteitä että mielenkiintoista pohdintaa. Schlinkin kirjoissa on usein sama sukupolvien välinen asetelma - tässä kirjassa päähenkilö, vanhempi mies tapaa kuolleen vaimonsa teini-ikäisen lapsenlapsen. Vaimo Birgit oli nuorena äitinä DDR:ssä jättänyt vastasyntyneen lapsensa adoptoitavaksi. Mies Kaspar etsii lapsen ja kohtaa tämän myötä aivan toisenlaisen arvomaailman.

Liikutaan itäisen ja läntisen Saksan henkisellä rajamaalla, etnonationalistisella maaperällä. Schlink ei hämmästele tai järkyty, mutta ymmärtäväisyydestään ja uteliaisuudestaan huolimatta hän pitää kiinni omista arvoistaan, jotka ovat aina humanismin puolella. Schlink uskaltaa haastaa lukijan, mikä tekee kirjasta todella mieleenpainuvan lukuelämyksen.

Ja jos haluaa yrittää ymmärtää miksi Saksan itäisissä liittovaltioissa äänestetään äärioikeistoa, joka on saanut hurjia vaalivoittoja viimeisissä vaaleissa, Schlinkin kirja antaa siihen osaltaan selityksen. Entisen DDR:n jäljiltä on vielä paljon traumoja purkamatta ja ne ovat siirtyneet myös sukupolvelle, joka on syntynyt Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tästä ongelmavyyhdistä puhutaan toki Saksan medioissa ja taiteilijat ja tutkijat kommentoivat sitä myös omissa töissään. Mutta Saksan poliittinen eliitti ei ole vielä onnistunut taltuttamaan itäisessä Saksassa asuvan väestön yhä kasvavaa tunnetta siitä, että taloudellinen kasvu jakautuu epäoikeudenmukaisesti. Epäluottamus istuu lujassa, minkä Schlinkin kirjakin vakuuttavasti osoittaa.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja (2026)

Anneli Kannon päiväkirjamaisesti kirjoitettu teos 'Elämänlangalla' oli seuranani kesäloman viimeisellä viikolla. Olin koko kesäloman kirjoittanut hiki hatussa kandidaatintyötäni, ja oli todella inspiroivaa lukea Kannon mietteitä omasta kirjoittajan työstään. Oli esimerkiksi lohduttava lukea, miten menestynytkin kirjailija kokee epävarmuutta omista "tyhmistä ajatuksistaan". Lisäksi kirja tarjoa avointa ja rehellistä jutustelua elämästä, ihmissuhteista ja tämänhetkisestä maailmantilanteesta. Kanto on kirjoittanut tarkkakatseisen aikakapselin, jonka haluaisin lukea uudestaan parinkymmenen vuoden kuluttua ja katsoa, mitä itselleni tästä ajasta lopulta jäi mieleen.

Kanto on todella ahdistunut maailmanpoliittisesta tilanteesta, mutta oman elämän kohtaamiset ja työt tuovat iloa. Kantoa lohduttavat virren 361 sanat: "Valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan." Se siirtyi nyt myös minulle johtoajatukseksi tämän synkän ajan läpikäymiseen.

**

Lopputyöni on tällä hetkellä ohjaajan luvussa ja jos sieltä näytetään vihreää valoa, on edessä vielä työn lopullinen editointi. Niinpä tässä on parin viikon tauko, jolloin olen ehtinyt kitkeä kirjastokirjojen kasaa. Lisäksi syksyä piristää myös retki Turkuun ja kirjamessuille. Ehkä kohdataan messuhumun keskellä!