Siirry pääsisältöön

Vanha rokkistara muistelee


Ken tahtoo kurkistaa 14-vuotiaan silloisen Neiti Karlssonin netsytkammariin voi aloittaa kuuntelemalla ruotsalaisen Magnus Ugglan LP:n 'Välkommen till folkhemmet'. Albumi ilmestyi 1983 ja samaisena vuonna äitini vei minut kauan haaveilemalleni Ruotsin-risteilyllä. Åhlensin musiikkiosastolla tutkin tarkkaan paikallisia hittilevyjä ja Uggla tarttui mukaani ja se soikin sitten teinihuoneessani lähes tauotta. Niinpä albumin jokainen yhdeksän raitaa vie minut takaisin teiniangstiin, epävarmuuteen, haaveisiin.... Ja kansankodin kutsu jäi kai mieleeni sillä tännehän tieni sitten lopulta johti.

Oma Uggla-faniuteni rajoittuu tosin vain tähän yhteen albumiin enkä ole edes käynyt katsomassa miehen keikkoja vaikka olen asunut samoilla hoodeilla jo parikymmentä vuotta. Sen verran kuitenkin mies edelleen kiinnostaa, että lainasin kirjastosta tämän vastikään ilmestyneen Ugglan elämäkerran. Ja se olikin liikuttavampi kuin mitä osasin odottaa!

Ugglan kiintopiste kirjassa on äiti. Aivan kuten Sally Field omassa elämäkerrassaan murehtii poissaolevaa äitiään, myös Uggla palaa muistoissaan aina äitiin. Madeleine Uggla oli laulupedagogi sekä kuuluisan taidemesenaatin Ernest Thielin pojantytär. Avioliitto Magnus Ugglan isän kanssa oli problemaattinen mutta vaikka pariskunta erosi 70-luvulla ja isä meni uusin naimisiin, piti pari yhteyttä ja avioitui lopulta uudestaan isän uuden suhteen kariuduttua.

Äidillä oli paljon lauluoppilaita ja muita musiikkimenoja. Magnus oli lapsista nuorin ja jäi omasta mielestään ilman huomiota. Suhde isään oli huomattavasti lämpimämpi mutta kirjassa isä ei kumma kyllä saa yhtä paljon tilaa kuin poissaoleva äiti. Onneksi oli kuitenkin Poppe, kotiapulainen, joka oli kaikki kaikessa pikku Magnukselle. Poppe saa kirjassa kaiken sen hellän huomion, joka normaalisti kuuluisi kai äidille.

Kertomus alkaa Ugglan viikottaisista automatkoista Täbyn ja Huddingen välillä. Äiti on jo dementoitunut ja asuu hoitokodissa Tukholman eteläpuolella. Magnus ajaa viikottain Tukholman pohjoispuolelta katsomaan äitiään. Vierailut kestävät tunnin, enempää ei Uggla jaksa. Samaan aikaan Uggla aloittaa käynnit psykologilla, joka suosittelee ADHD-tutkimusten aloittamista. Ugglan pojalla on todettu ADHD ja epäilys on noussut mieleen, että hän itsekin voisi kantaa sitä. Mikä selittäisi paljon eri elämänvaiheiden koukeroita...

Uggla lomittaa tarinansa äidin hoivakotikäyntien ja oman ADHD-selvitysprosessinsa väliin. Saamme tuokiokuvia yksinäisestä lapsuudesta, uhmakkaasta teini-iästä, rokkitähtihaaveista, rakastumisista ja rakkaussuruista. Uggla kertoo - julkisenkin imagonsa mukaisesti - avoimesti mutta samalla hieman juonikkaasti. Kirjassa on paljon kepposia ja hauskoja anekdootteja mutta myös surullisia tapahtumia. Uggla ei peittele mutta on tarkka siitä, että hänelle jää aina viimeinen sana.

Kirjan nimi kertoo Ugglasta paljon - nimi on pitkä ja monimutkainen ja tuntuu ensialkuun lähinnä tekonokkelalta vitsiltä. Mutta tarinan kuluessa merkitys avautuu - Uggla ei ole pystynyt olemaan elämänsä aikana monessakaan konsertissa kuuntelijana, kärsivällisyys ei riitä olemaan paikallaan niin pitkää aikaa. Tähänkin piirteeseen löytyy selitys kun diagnoosi kirjan lopussa varmistuu.  Ainoa keino siis Ugglalle "kärsiä" kokonainen konsertti on, että hän itsee seisoo siellä lavalla.

Toinen seikka, joka aluksi ärsytti minua, oli se että kirjan sivunumerot menevät väärinpäin eli kirjan viimeinen sivu on numeroitu ykkösellä ja sivunumerot juoksevat siis lopusta alkuun. Kirjan lopussa Uggla paljastaa, että hän lapsena joutui kilpailemaan vanhempiensa huomiosta sillä he molemmat lukivat paljon. Niinpä aina kun äiti keskeytti lukemisen, Magnus kävi salaa katsomassa millä sivulla äiti oli.

Ugglalla oli kuitenkin vaikeuksia laskea kuinka monta sivua oli jäljellä siihen kunnes äiti olisi lukenut kirjan loppuun ja voisi suoda hetken pojalleen. Silloin hän keksi, että olisi kätevää jos kirjan sivut numeroitaisiin lopusta alkuun.

Då skulle jag med lätthet ha kunnat veta hur många sidor det var kvar av boken. Hur lång tid det skulle ta innan mamma, pappa och jag kunde åka till stranden.

Ja kätevää se olikin myös kirjan lukijalle, kiitos Magnus Uggla tästä oivalluksesta!

PS. Ugglan 'Välkommen till folkhemmet'-albumilta suosittelen erityisesti biisejä Tjena allena sekä Astrologen.

**
Magnus Uggla: Enda sättet att genomlida en konsert är att själv stå på scenen
Norstedts 2018

Helmet-lukuhaaste: 19. Et pidä kirjan nimestä

Kommentit

  1. Oi, Magnus Uggla! Olin unohtanut koko miehen... Kirja kuulostaa kiinnostavalta, noin ihan yleisestikin. Tuskin sitä on suomennettu, mutta ties vaikka jonakin päivänä uskaltautuisin lukemaan ruotsiksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan kieli oli suhteellisen helppoa, mitä nyt Ugglan käyttämä Tukholman slangi pakotti välillä googlaamaan :) / Mari

      Poista
  2. No onpa nerokas tuo Ugglan numerointisysteemi. Itsekin tulee välillä kurkkailtua kuinka paljon on vielä sivuja loppuun. Silloin siis jos on pitkäpiimäinen lukujakso menossa ja häilyy keskeyttämisuhan vaiheilla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin aluksi, että se on joku ugglamainen jekku, hän kun haluaa olla aina vähän vastavirtaan, mutta kun hän aivan kirjan lopussa kertoo tuon lapsuusmuistonsa niin kyllä tuli kyynel silmäkulmaan. /Mari

      Poista
  3. Kuulostaa kiinnostavalta kirjalta vaikka tämä Uggla onkin minulle vieras. Hauska on tuo numerointisysteemi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska tosiaan ja käteväkin, ihme ettei sitä ole enemmän käytetty :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…