Siirry pääsisältöön

Rouva C, oletan?



Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti.

Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan.

Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asenneilmapiiriä. Naisen paikka oli kotona, piste. Uno Cygnaeus perusti kuitenkin Jyväskylään 1863 ensimmäisen opettajaseminaarin ja sitä kautta myös naiset saattoivat kouluttautua muuhunkin ammattiin kuin kätilön. Tosin itsestään selvänä pidettiin sitä, että avioiduttuaan nainen pysyisi kotona. Opettajattaren ammatti sopi vain naimattomille naisille.

Minna oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja pisti toimeksi kun näki epätasa-arvoisuutta. Hän kirjoitti salanimellä lehtiartikkeleita ja ajoi näin mm. raittiusaatetta. Ferdinandilla olikin hatussa pitelemistä kun seurasi rouvansa vauhdikasta menoa. Mutta Rytisalo tuo kirjassaan esiin myös toisen puolen Minnasta, vaikkakin vain aavistuksenomaisesti. Minnan mieliala ei ollut aina tasaisen puuhakas vaan väliin mahtui myös loivempia kausia. Mahtoiko hän olla masennukseen taipuvainen?

Rytisalo sai minut kiinnostumaan Minna Canthista aivan uudella tavalla ja haluaisinkin lukea seuraavaksi Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneen elämäkerran "Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth". Myös Rytisalo on käyttänyt Maijalan kirjaa lähteenä kirjoittaessaan Rouva C. -romaaniaan mutta Rytisalon piirtämä Canthin elämänkaari päättyy siihen kun Minna palaa puolisonsa kuoleman jälkeen takaisin lapsuuden kotikaupunkiinsa Kuopioon. Nuorella leskellä on tällöin elinaikaa jäljellä vielä 17 vuotta ja näinä vuosina hän luo kirjallisen perintönsä.

Pidin Rytisalon romaanista ja nautin sen upeasta kielestä, jota ihailin jo Rytisalon esikoisromaanissa Lempi. Hiukan kuitenkin jäin kaipaamaan rosoisuutta ja särmää, jota varmasti löytyi Canthin elämästä enemmän kuin Rytisalo tässä uskaltaa tuoda esille. Juuri tämän vuoksi en ihan uskaltanut niellä Rytisalon näkemystä Minna Canthista. Onneksi edessämme on Canthin 175-juhlavuosi joten tulkintoja hänestä tulemme varmasti näkemään vielä monia.

**
Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot

Kommentit

  1. Minusta Rouva C:ssä oli rohkeaa juuri tuo, että teos loppuu siihen, mistä moni muu soisi Minna Canthin huomionarvoisen elämän alkavan. Elämäkertoihin on syytä suhtautua aina tietyllä varauksella, ja olet varmasti oikeassa siinä, että rosoisuutta löytyi todellisen Minna Canthin elämästä varmasti enemmän. Elämäkerrat ovat aina tiettyjen valintojen tuloksia, eivätkä kerro kaikkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, sillä nuorta Minnaa on harvemmin tuotu esille, ja tämä Rytisalon romaani sai minut kiinnostumaan Canthin elämästä aivan toisella tavalla.

      Rytisalo kirjoittaa aivan käsittämättömän kaunista suomea mutta siitäkö johtuu, että traagisetkin tapahtumat Canthin elämässä jäivät helposti tuon kauniin kuoren peittoon eivätkä tuntuneet "tosilta". Välillä tuntui kuin olisin katsonut jotain tyyliteltyä historiallista pukudraamaa, jossa kulissit ovat paikoillaan mutta tarina tuntuu kovin näytellyltä. Mutta tämä siis ainoastaan parissa kohtaa, pääosin vain nautin Rytisalon upeasta kielestä! /Mari

      Poista
  2. Itse olen Canthin myöhemmästä urasta Kuopiossa saanut lukea ja kuulla niin paljon, että tämä nuoruudenpotretti on todella tervetullut lisä, ja varsinkin kuvaus synnyinkylästäni kiinnostaa, kun en ole Canthin omien juttujen lisäksi 1800-luvun puolisia paikalliskuvauksia lukenut. Rytisalon Lempi jäi kesken, koska mieleni ei ollut silloin valmis ottamaan vastaan sitä maalailevaa kieltä - toivon että tällä kertaa maltan antautua hänen poetiikalleen ja annan tarinan viedä. Kiitos hienosta arviosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen Minna Canthin suhteen niin neitseellistä maaperää, että kaikki tieto hänestä on minulle uutinen :) Ja mielestäni tämä Rouva C on kyllä mainio johdatus Canthin elämänvaiheisiin.

      Lempiä suosittelen lämpimästi, mielestäni se on kokonaisuutena jopa tätä Rouva C:tä onnistuneempi. /Mari

      Poista
  3. Kiva kun löysin blogisi, löysin sen Amman blogin perusteella. Kiva saada uusia blogikavereita. Minna C odottaa hyllyssä, se on meillä maaliskuun lukupiirin kirjana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin :) Teillä on hieno lukukomemus edessä ja varmasti mielenkiintoisia keskusteluja luvassa! /Mari

      Poista
  4. Pidin todella paljon Rouva C.:stä, juuri sen takia, etten ollut aiemmin oikein osannut antaa ajatustakaan nuorelle Minnalle. Päähäni luoma kuva Minna Canthista on hyvin jämäkkä ja superihmismäinen. Oli jotenkin lohduttavaa ajatella, että hänelläkin on ollut heikot hetkensä esimerkiksi ensimmäistä kertaa todella huonoissa oloissa asuvien ihmisten luona käydessään. Odotan innolla mitä kaikkea kiinnostavaa Canthin juhlavuosi meille vielä tarjoaakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on myös korkeat odotukset juhlavuoden suhteen! Toivon, että vuoden lopulla tiedän Minnasta enemmän ja että on saatu hänet jalustalta alas "oikeaksi ihmiseksi". Uskon, että hän voisi oikeasti olla esikuva ja innoittava voima vielä tänäänkin. /Mari

      Poista
  5. Äh, minulla tämä kirja on edelleen lukematta, mutta toki vahvasti 2019 lukulistalla. Lempi oli ihan huikea.
    Tuota Canthin elämäkertaa jossain kohtaa aloittelin, mutta se jäi jostain syystä kesken heti alkuunsa. Pitänee yrittää uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tajusin muuten nyt yhtäkkiä, että enhän ole lukenut pahemmin Canthilta itseltäänkään mitään... Täytyy tehdä tästä nyt oikeasti Canth-vuosi! /Mari

      Poista
  6. Pidin tästä kirjasta paljon. (En kuitenkaan niin paljon kuin Rytisalon esikoisesta.) Rouva C:n kohdalla on hyvä muistaa, että se on romaani, ei elämäkerta. Minusta on hienoa, että romaani kuvaa juuri nuorta Minnaa. Sitä rosoisuuttakin tässä näin ja luin. Näin juhlavuonna saamme runsaasti lisää Canth-kirjallisuutta ja lapsille suunnattu Minna! ilmestyi jo jouluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tätä kirjaa tosiaan ehkä liikaakin kuin elämäkertaa mutta aion nyt lukea enemmän Canthin elämästä, kiinnostukseni heräsi tämän Rouva C:n myötä! /Mari

      Poista
  7. Tämä on ihana romaani! Suosittelen myös Maijalan kirjaa, se todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Juhlavuonna saamme varmasti lukea vielä monia kiinnostavia teoksia ja tulkintoja Canthista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole vielä löytänyt Maijalan kirjaa täältä Ruotsin kirjastoista mutta se saattaisikin olla yksi niitä kirjoja, jotka olisi hyvä omistaa omassa hyllyssä...? /Mari

      Poista
  8. Minua hävettää myöntää, että vaikka Canth on tietysti nimenä tuttu niin tiedän hänestä vain pintapuolisia asioita ja niitäkin pääpiirteittäin. Canth on kyllä alkanut nyt kiinnostaa ja erityisesti kiinnostaa tämä Rytisalon kirja ja osin siksi, että pidin niin kovasti Lempistä ja sen kielestä.

    Minulla on ongelmallinen suhtautuminen fiktiivisiin romaaneihin, joissa esikuvana on todellinen henkilö. Olen Tuulevin tapaan ymmärtänyt, että tässä nimeomaan on kyseessä fiktio ja se täytyy muistaa kirjaa lukeissa. Luin taannoin Frida Kahlosta kirjoitetun fiktiivisen romaanin ja se oli hämmentävä lukukokemus, kun piti muistuttaa itseään että kirjassa on fakta ja fiktio iloisesti sekaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähden itse aina lukemaan tämän tyyppisiä kirjoja sillä mielialalla, että tapahtumat ovat todellisia. Sitten pitää muistuttaa itseään matkan varrella, että älä nyt kaikkea usko... Rytisalolla oli joissain kohdissa sen verran kevyt ote (en nyt haluaisi mainita sanaa "harlekiinimainen", mutta...) ja se toimi hyvänä muistutuksena siitä, että ehkä tämäkin on keksittyä. /Mari

      Poista
  9. Rouva C on erinomainen romaani, jo sellaisenaan mutta erityisesti pohjustamaan Minna Canth !75 -juhlavuotta. Onko tämän fiktion kuva todellisesta nuoresta Minnasta oikea vai ei, sitä varmasti kaikki kurjan lukeneet mietimme. Oli tai ei, mielenkiintoista kirjaa oli lukea. Pidin sitä yhtenä viime vuoden parhaista kotimaisista. Suosittelen myös lämpimästi Minna Maijalan Canth-elämäkerran lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta, Maijalan elämäkerta tosiaan kiinnostaa tämän Rytisalon kirjan jälkeen. Haluan tietää lisää Minnasta! /Mari

      Poista
  10. Minä luin tämän viime vuonna ja aloitin myös Maijalan elämäkertaa, mutta se jäi kesken (keskittyminen ei sillä hetkellä riittänyt, palannen myöhemmin sen pariin). Rouva C:n kuvaamaa aikakautta kurkattiin siinä mielestäni varsin pintapuolisesti, mikä vähän harmitti.

    Pidin itse Rouva C:stä paljon, vaikka se oli minulle paljon haastavampi kuin Lempi. Nautin polveilevasta kielestä, joka vaati totuttelua ja pidin myös siitä yhdenlaisesta Minnasta, joka kirjassa esiteltiin. Mielestäni bloggauksesi kuva on oivaltava, Rytisalon Minna on nähty yhdenlaisen peilin kautta ja tällainen kuva hänestä nyt on. Aion lukea Rouva C:n uudestaan tänä vuonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluan myös lukea Rouva C:n uudestaann kunhan ensin olen ehtinyt lukea jotain Canthilta itseltäänkin. Jossain nimittäin joku kertoi, että Rytisalo oli viitannut romaanissaan myös Canthin teoksiin. Se hienous meni minulta tietysti ihan ohi... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...