Siirry pääsisältöön

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)



"Hän tunsi, että häntä oli rangaistu nyt. Koti, josta hän oli lapsellisesti haaveillut, oli tämä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuin eläin, joka oli kytketty häkkiin, ulospääsyä ei ole."

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo valmistui jo 1936 jolloin Jotuni lähetti sen Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijan kuuluisien saatesanojen "Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta" vuoksi käsikirjoitus kuitenkin palautettiin ja julkaistiin vasta 1963. Kirja osui nyt käteeni omasta kirjahyllystäni, jonne sen olin hankkinut joltakin divarikierrokseltani. Mielikuvani teoksesta perustuu vuonna 1990 esitettyyn TV-sarjaan, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen esittivät teoksen avioparia Leaa ja Eeroa. Heidän hahmonsa ovat mielessäni myös nyt lukiessani tätä lähes 600-sivuista romaania.

Kirja on vahva dokumentti 30-luvulta ja siitä murroskaudesta, jota sen ajan naiset elivät. Kirjan henkilöt pohtivat läpi koko kirjan naisen ja miehen suhdetta, avioliittoa, rakkautta. Naiset seisovat kuin jatkuvan kuilun partaalla - mennäkö naimisiin järkisyistä vai odottaa rakkautta "joka kuitenkin jossain vaiheessa loppuu". Pahin vaihtoehto on jäädä naimattomaksi ja joutua työskentelemään "konttorissa" koko loppuikänsä. Perheen perustaminen ja erityisesti äitiys on monen haave ja sen vuoksi ollaan valmiita valitsemaan ensimmäinen sopiva aviopuoliso.

Kirjan päähenkilö Lea huomaa pian avioliiton solmimisen jälkeen tehneensä suuren erehdyksen. Eero on luonteeltaan ailahtelevainen ja helposti suuttuva, lopulta myös väkivaltainen. Tämän päivän lukijaa hämmentää Lean kärsivällisyys ja loputon ymmärtäväisyys miestään kohtaan. Toisaalta isänsä alkoholismin varjossa kasvanut tyttö kärsii ehkä läheisriippuvuudesta? Mutta Lean viileän rauhallinen analyysi läpi koko kirjan vahvistaa enemmänkin sitä tosiseikkaa, että sen ajan naisen yhteiskunnallinen asema ei suonut paljonkaan muita mahdollisuuksia kuin jäädä avioliittoon. Lea miettii useaan otteeseen mihin hän menisi ja millä lapsensa elättäisi. Lopulta hän kuitenkin tuntuu olevan valmis avioeroon kaiken uhalla, ongelmana on vain se että Eero ei siihen suostu. Leahan on "hänen"!

Jotuni tekee Leasta kärsivän mutta urhean marttyyri-hahmon, joka kohoaa Eeron valheellisuuden yläpuolelle. Samalla Lea analysoi Eeroa hämmästyttävän objektiivisesti yrittäen aina löytää myös ne hyvät puolet. Koko ajan häntä kuitenkin piinaa ajatus siitä miten ratkaisisi kaiken.

 "Oli ajateltava tätä, oli työskenneltävä. Oli sisäisesti vapauduttava. Ja sitten kohottava, kohottava. Ei mitään harkitsematonta päätöstä vielä. Olivat kysymyksessä lapset. Jos tätä jatkui ja lapset tulivat suuriksi, synkistäisi tämä koko heidän elämänsä."

Kirjaa lukiessani kaivoin hyllystäni esille myös opiskeluvuosieni "raamatun", Maria-Liisa Nevalan toimittaman suomalaisen naiskirjallisuuden historiikin "Sain roolin johon en mahdu". Siinä Maria Jotuni on sijoitettu lukuun "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana" mm. L. Onervan ja Aino Kallaksen seuraan.  Huojuvan talon Lean tragedia kiteyttää itse asiassa koko Jotunin tuotannon ytimen kuten Anneli Vapaavuori artikkelissaan mainitsee: "ympäristö ja elinolosuhteet pakottavat naisen tukahduttamaan itsessään sykkivän elämän äänen". Ja myös Lean tapauksessa "pettymystä voi lieventää vain äitiys". Lea ottaakin suojiinsa vaihtuvien piikojen lisäksi myös Eeron ulkopuolisesta suhteesta syntyneen lapsen Eeron surmattua ensin rakastajattarensa ja lopulta itsensä.

Huojuva talo herättää paljon kysymyksiä ja ennen kaikkea pohdin sitä miten itse olisin tuossa ajassa toiminut. Oma isoäitini eli lapsiperheen elämää Lean ikätoverina, tosin työläisluokassa. En tietenkään osannut isoäidin vielä eläessä tehdä niitä kysymyksiä jotka nyt tämän kirjan jälkeen polttavat mielessä. Isoäitini oli nuoruudessaan eronnut ja mennyt sitten uudestaan naimisiin jolloin isoisäni otti nimilleen myös isäni isoveljen. Tuosta kiemurasta elämässään isoäitini ei koskaan puhunut ja se selvisi meille jälkeläisille vasta kun hankimme virkatodistukset kuolinpesää varten. Kiitos Maria Jotunin pääsin nyt hieman lähemmäksi myös isoäitini 30-luvun naisen elämää.

Ylen Elävässä arkistossa on muuten katsottavissa pätkiä TV-sarjasta, joka antaa hyvän kuvan myös romaanin tunnelmasta. Ahdistavaa, synkkää, sielua pakahduttavaa...

**
Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963
(Omasta hyllystä)

Helmet-lukuhaaste: 3. Suomalainen klassikkokirja
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Lukijatar22/3/17 14:59

    Tämä on kyllä voimakas ja vaikuttava teos, jonka hyytävä uskottavuus kyllä tuo lukijassa takaumat esiin, jos on mitään kokemusta tämäntyyppisistä ihmissuhteista. Kiehtova mutta raskas teos. Kiitos linkistä Elävään arkistoon, täytyy ehdottomasti käydä tutustumassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee22/3/17 16:23

      Vaikuttava, kyllä! Itse sain purettua pahimman järkytykseni nähtyäni silloin aikoinaan sen tv-sarjan, se on jäänyt mieleeni todella voimakkaana kokemuksena. Nyt kirjaa lukiessani olin yllättävän rauhallinen ja näin tämän enemmän juuri sen ajan naisnäkökulmasta katsottuna. /Mari

      Poista
  2. Mai Laakso22/3/17 17:23

    Hurja kirja, huh huh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee22/3/17 17:55

      Ja jotenkin niin ajaton, Jotunin teksti menee aivan täydestä edelleenkin. /Mari

      Poista
  3. Marjatta Mentula23/3/17 15:16

    Minulla on myös tuo tv-sarja katsottuna. Kirjaa en ole lukenut. On ollut puhetta, että siinä tarinassa olisi Maria Jotunin omia kokemuksia elämästään Viljo Tarkaisen kanssa.
    Tämä tuo mieleen toisen naista sortavan avioliittokuvauksen, Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Tunnelma on sama, Jotunilla tosin synkempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee23/3/17 16:32

      Suosittelen myös kirjan lukemista! Siinä tv-sarjassa oli Eeron väkivaltaisuus niin hallitseva osa tarinaa että en osannut silloin muuta kuin olla järkyttynyt. Nyt kirjaa lukiessa tarina saa paljon enemmän sävyjä ja esiin nousee Lean aika toivoton asema. Mihin hän menisi lastensa kanssa? Lealle avioliitto on "sopimus" jota ei rikota ja perhe täytyy pitää koossa, vaikka hän sitten kirjan lopussa tekeekin jo ihan järkevän päätöksen itsensä ja lastensa kannalta ja päättää ryhtyä kaupanpitäjäksi./Mari

      Poista
  4. Elegia24/3/17 08:46

    Luin Huojuvan talon viime kesän klassikkohaasteeseen ja oli kyllä vaikuttava lukukokemus. Lealla on pyrkimys (yli)ymmärtää Eeroa ja sovittaa oma käytöksensä Eeron oikkujen mukaan. Kaipa taustalla on se yleinen luulo, että toista voi muuttaa. Mutta kun ei voi. Minua raivostutti, turhautti ja masensi Lean tossumaisuus, mutta eipä tuona aikana tosiaan naisella paljon vaihtoehtoja ollut. Jotuni kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja ihmismieltä analysoiden ja ymmärtäen, mikä tosiaan viittaa siihen, että Jotunilla on omaa kokemusta aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee24/3/17 09:20

      Ihme kyllä en hermostunut Leaan kuin pari kertaa :) Ja olihan hänellä se plan B vaikka olisi totta puhuen vähän aikaisemmin voinut ryhtyä toimeen.... Kyllä tästä tekstistä tosiaan kuultaa läpi se, että omakohtaista kokemusta voi olla taustalla. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...
2 kommenttia
Lue lisää

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....
5 kommenttia
Lue lisää

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...
9 kommenttia
Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...
17 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää