Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2015)

"Miten helvetissä hän saattoi olla niin typerä, että oli tullut tänne yksin?"

Niinpä, sitä aina ihmettelenkin näissä dekkareissa että miksi pitää yksin rynnätä joka paikkaan ja siten takuuvarmasti päätyä konnien käsiin. Näin saadaan tietysti aikaan vatsaa kouristavaa jännitystä vaikkakin lukijana osaan jo arvata, että päähenkilö varmasti selviää tästäkin kiipelistä. Varsinkin kun kansitekstissä luvataan tämän olevan ensimmäinen osa nimihenkilön "tutkimuksista" kertovassa sarjassa. Halpa kikka joka tapauksessa vaikkakin annan sen anteeksi kun on kyseessä Carl-Johan Vallgrenin dekkaridebyytti. Ei hän mikään noviisi kirjamaakarina suinkaan ole (CV:ssä mm. Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto August-palkinto), mikä näkyy varmassa tekstissä ja miljöökuvauksessa, mutta juuri dekkarina Varjopoika on hiukan kömpelö,

Päähenkilö on nimeltään Danny Katz, surullisen hahmon ritari joka tuntuu olevan aina väärään aikaan väärässä paikassa. Niin myös nyt ja senpä johdosta häntä epäillään jo toistamiseen julmasta murhasta. Katz ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy tutkimaan tapausta ja saa pian avukseen kaksi ystävää menneisyydestä. Entinen tyttöystävä Eva Dahlman työskentelee nykyisin poliisina mutta taustalla on traaginen lapsuus kuten Katzillakin. Toinen ystävä on McGyver-henkinen Jorma Hedlund, vankilakundi mutta samalla myös taitava pianisti - yhdistelmä, johon kirjailija tuntuu olevan erityisen ihastunut. Hoagy Carmichael on tämän kirjan soundtrack.

"Jorma oli juonut oluensa loppuun, katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt pianoa jota soittaa ja pettynyt, kun sellaista ei näkynyt."

Juoni on vauhdikas, jopa niin että en aina pysy kyydissä mukana. Kirjan Katz ja Eva ovat nopeita käänteissään enkä oikein koskaan pääse rauhassa itse miettimään että kuka se syyllinen mahtaa olla. Tulen aina jälkijunassa ja samalla suuri osa dekkarien lukemisen kiehtovuudesta häviää. Lisäksi Vallgren on onnistunut ahtaamaan 350 sivuun niin paljon tavaraa, että loppupuolen voodoo-meiningit alkavat jo vähän haukotuttamaan. Toisaalta juuri tuo voodoo-osuus (kuin myös päähenkilön juutalainen tausta) tekevät tästä dekkarista omanlaisensa. Harvoin päädyn tähän lopputulokseen mutta olisikohan kirjailijan kannattanut pistää vielä sata sivua lisää tekstiä jotta lukijakin pysyisi mukana vauhdissa?

Vallgren kirjoittaa kuitenkin viihdyttävästi ja lopulta olen päässyt niin pitkälle, että haluan tietää miten tämä loppuu, vaikka murhaaja onkin tiedossa - dekkarin ollessa kyseessä - luvattoman aikaisin. Katson myös sormien läpi hiukan yksioikoiset henkilöhahmot. Vallgren on tosin panostanut Katzin kuvaukseen mutta ymmärrän sen pohjustuksena tulevalle sarjalle.

"Hän tiesi kuka oli: Danny Katz, neljäkymmentäneljä vuotta vanha, varhain menehtyneiden vanhempien ainoa lapsi. Entinen ulkoministeriön tulkki. Entinen puolustusvoimien siviilikääntäjä ja tietokoneohjelmoija. Entinen narkomaani ja asunnoton. Mutta taas jaloillaan."

Vallgren liittyy tällä kirjalla suosittuun "Stockholm noir"-dekkarikirjailjoiden joukkoon jonka tuloksena Tukholma saa tässä kirjassa ainakin minulle aika lailla vieraat kasvot. Poissa on vihreä ja elämäniloinen lähiö, tilalla betonilinnake ja lähiöjengit. Stereotyyppisesti varakkaat asuvat Östermalmilla ja Djursholmissa. Pian 17 vuotta täällä asuneena tiedän kuitenkin, että todellisuus ei ole suinkaan niin mustavalkoinen. Tämän synkän Tukholma-kuvauksen jälkeen tulee oikeasti ikävä entistä kotipaikkakuntaani, Leena Lehtolaisen harmaanherttaista Espoota!

**
Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomentanut Maija Kauhanen
(Skuggpojken 2013)
Otava 2015
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa. Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen. Ja täytyy sanoa, että tu...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...