Siirry pääsisältöön

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2015)


"Miten helvetissä hän saattoi olla niin typerä, että oli tullut tänne yksin?"

Niinpä, sitä aina ihmettelenkin näissä dekkareissa että miksi pitää yksin rynnätä joka paikkaan ja siten takuuvarmasti päätyä konnien käsiin. Näin saadaan tietysti aikaan vatsaa kouristavaa jännitystä vaikkakin lukijana osaan jo arvata, että päähenkilö varmasti selviää tästäkin kiipelistä. Varsinkin kun kansitekstissä luvataan tämän olevan ensimmäinen osa nimihenkilön "tutkimuksista" kertovassa sarjassa. Halpa kikka joka tapauksessa vaikkakin annan sen anteeksi kun on kyseessä Carl-Johan Vallgrenin dekkaridebyytti. Ei hän mikään noviisi kirjamaakarina suinkaan ole (CV:ssä mm. Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto August-palkinto), mikä näkyy varmassa tekstissä ja miljöökuvauksessa, mutta juuri dekkarina Varjopoika on hiukan kömpelö,

Päähenkilö on nimeltään Danny Katz, surullisen hahmon ritari joka tuntuu olevan aina väärään aikaan väärässä paikassa. Niin myös nyt ja senpä johdosta häntä epäillään jo toistamiseen julmasta murhasta. Katz ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy tutkimaan tapausta ja saa pian avukseen kaksi ystävää menneisyydestä. Entinen tyttöystävä Eva Dahlman työskentelee nykyisin poliisina mutta taustalla on traaginen lapsuus kuten Katzillakin. Toinen ystävä on McGyver-henkinen Jorma Hedlund, vankilakundi mutta samalla myös taitava pianisti - yhdistelmä, johon kirjailija tuntuu olevan erityisen ihastunut. Hoagy Carmichael on tämän kirjan soundtrack.

"Jorma oli juonut oluensa loppuun, katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt pianoa jota soittaa ja pettynyt, kun sellaista ei näkynyt."

Juoni on vauhdikas, jopa niin että en aina pysy kyydissä mukana. Kirjan Katz ja Eva ovat nopeita käänteissään enkä oikein koskaan pääse rauhassa itse miettimään että kuka se syyllinen mahtaa olla. Tulen aina jälkijunassa ja samalla suuri osa dekkarien lukemisen kiehtovuudesta häviää. Lisäksi Vallgren on onnistunut ahtaamaan 350 sivuun niin paljon tavaraa, että loppupuolen voodoo-meiningit alkavat jo vähän haukotuttamaan. Toisaalta juuri tuo voodoo-osuus (kuin myös päähenkilön juutalainen tausta) tekevät tästä dekkarista omanlaisensa. Harvoin päädyn tähän lopputulokseen mutta olisikohan kirjailijan kannattanut pistää vielä sata sivua lisää tekstiä jotta lukijakin pysyisi mukana vauhdissa?

Vallgren kirjoittaa kuitenkin viihdyttävästi ja lopulta olen päässyt niin pitkälle, että haluan tietää miten tämä loppuu, vaikka murhaaja onkin tiedossa - dekkarin ollessa kyseessä - luvattoman aikaisin. Katson myös sormien läpi hiukan yksioikoiset henkilöhahmot. Vallgren on tosin panostanut Katzin kuvaukseen mutta ymmärrän sen pohjustuksena tulevalle sarjalle.

"Hän tiesi kuka oli: Danny Katz, neljäkymmentäneljä vuotta vanha, varhain menehtyneiden vanhempien ainoa lapsi. Entinen ulkoministeriön tulkki. Entinen puolustusvoimien siviilikääntäjä ja tietokoneohjelmoija. Entinen narkomaani ja asunnoton. Mutta taas jaloillaan."

Vallgren liittyy tällä kirjalla suosittuun "Stockholm noir"-dekkarikirjailjoiden joukkoon jonka tuloksena Tukholma saa tässä kirjassa ainakin minulle aika lailla vieraat kasvot. Poissa on vihreä ja elämäniloinen lähiö, tilalla betonilinnake ja lähiöjengit. Stereotyyppisesti varakkaat asuvat Östermalmilla ja Djursholmissa. Pian 17 vuotta täällä asuneena tiedän kuitenkin, että todellisuus ei ole suinkaan niin mustavalkoinen. Tämän synkän Tukholma-kuvauksen jälkeen tulee oikeasti ikävä entistä kotipaikkakuntaani, Leena Lehtolaisen harmaanherttaista Espoota!

**
Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomentanut Maija Kauhanen
(Skuggpojken 2013)
Otava 2015
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle