Siirry pääsisältöön

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)



"Hän tunsi, että häntä oli rangaistu nyt. Koti, josta hän oli lapsellisesti haaveillut, oli tämä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuin eläin, joka oli kytketty häkkiin, ulospääsyä ei ole."

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo valmistui jo 1936 jolloin Jotuni lähetti sen Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijan kuuluisien saatesanojen "Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta" vuoksi käsikirjoitus kuitenkin palautettiin ja julkaistiin vasta 1963. Kirja osui nyt käteeni omasta kirjahyllystäni, jonne sen olin hankkinut joltakin divarikierrokseltani. Mielikuvani teoksesta perustuu vuonna 1990 esitettyyn TV-sarjaan, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen esittivät teoksen avioparia Leaa ja Eeroa. Heidän hahmonsa ovat mielessäni myös nyt lukiessani tätä lähes 600-sivuista romaania.

Kirja on vahva dokumentti 30-luvulta ja siitä murroskaudesta, jota sen ajan naiset elivät. Kirjan henkilöt pohtivat läpi koko kirjan naisen ja miehen suhdetta, avioliittoa, rakkautta. Naiset seisovat kuin jatkuvan kuilun partaalla - mennäkö naimisiin järkisyistä vai odottaa rakkautta "joka kuitenkin jossain vaiheessa loppuu". Pahin vaihtoehto on jäädä naimattomaksi ja joutua työskentelemään "konttorissa" koko loppuikänsä. Perheen perustaminen ja erityisesti äitiys on monen haave ja sen vuoksi ollaan valmiita valitsemaan ensimmäinen sopiva aviopuoliso.

Kirjan päähenkilö Lea huomaa pian avioliiton solmimisen jälkeen tehneensä suuren erehdyksen. Eero on luonteeltaan ailahtelevainen ja helposti suuttuva, lopulta myös väkivaltainen. Tämän päivän lukijaa hämmentää Lean kärsivällisyys ja loputon ymmärtäväisyys miestään kohtaan. Toisaalta isänsä alkoholismin varjossa kasvanut tyttö kärsii ehkä läheisriippuvuudesta? Mutta Lean viileän rauhallinen analyysi läpi koko kirjan vahvistaa enemmänkin sitä tosiseikkaa, että sen ajan naisen yhteiskunnallinen asema ei suonut paljonkaan muita mahdollisuuksia kuin jäädä avioliittoon. Lea miettii useaan otteeseen mihin hän menisi ja millä lapsensa elättäisi. Lopulta hän kuitenkin tuntuu olevan valmis avioeroon kaiken uhalla, ongelmana on vain se että Eero ei siihen suostu. Leahan on "hänen"!

Jotuni tekee Leasta kärsivän mutta urhean marttyyri-hahmon, joka kohoaa Eeron valheellisuuden yläpuolelle. Samalla Lea analysoi Eeroa hämmästyttävän objektiivisesti yrittäen aina löytää myös ne hyvät puolet. Koko ajan häntä kuitenkin piinaa ajatus siitä miten ratkaisisi kaiken.

"Oli ajateltava tätä, oli työskenneltävä. Oli sisäisesti vapauduttava. Ja sitten kohottava, kohottava. Ei mitään harkitsematonta päätöstä vielä. Olivat kysymyksessä lapset. Jos tätä jatkui ja lapset tulivat suuriksi, synkistäisi tämä koko heidän elämänsä."

Kirjaa lukiessani kaivoin hyllystäni esille myös opiskeluvuosieni "raamatun", Maria-Liisa Nevalan toimittaman suomalaisen naiskirjallisuuden historiikin "Sain roolin johon en mahdu". Siinä Maria Jotuni on sijoitettu lukuun "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana" mm. L. Onervan ja Aino Kallaksen seuraan.  Huojuvan talon Lean tragedia kiteyttää itse asiassa koko Jotunin tuotannon ytimen kuten Anneli Vapaavuori artikkelissaan mainitsee: "ympäristö ja elinolosuhteet pakottavat naisen tukahduttamaan itsessään sykkivän elämän äänen". Ja myös Lean tapauksessa "pettymystä voi lieventää vain äitiys". Lea ottaakin suojiinsa vaihtuvien piikojen lisäksi myös Eeron ulkopuolisesta suhteesta syntyneen lapsen Eeron surmattua ensin rakastajattarensa ja lopulta itsensä.

Huojuva talo herättää paljon kysymyksiä ja ennen kaikkea pohdin sitä miten itse olisin tuossa ajassa toiminut. Oma isoäitini eli lapsiperheen elämää Lean ikätoverina, tosin työläisluokassa. En tietenkään osannut isoäidin vielä eläessä tehdä niitä kysymyksiä jotka nyt tämän kirjan jälkeen polttavat mielessä. Isoäitini oli nuoruudessaan eronnut ja mennyt sitten uudestaan naimisiin jolloin isoisäni otti nimilleen myös isäni isoveljen. Tuosta kiemurasta elämässään isoäitini ei koskaan puhunut ja se selvisi meille jälkeläisille vasta kun hankimme virkatodistukset kuolinpesää varten. Kiitos Maria Jotunin pääsin nyt hieman lähemmäksi myös isoäitini 30-luvun naisen elämää.

Ylen Elävässä arkistossa on muuten katsottavissa pätkiä TV-sarjasta, joka antaa hyvän kuvan myös romaanin tunnelmasta. Ahdistavaa, synkkää, sielua pakahduttavaa...

**
Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963
(Omasta hyllystä)

Helmet-lukuhaaste3. Suomalainen klassikkokirja

Kommentit

  1. Tämä on kyllä voimakas ja vaikuttava teos, jonka hyytävä uskottavuus kyllä tuo lukijassa takaumat esiin, jos on mitään kokemusta tämäntyyppisistä ihmissuhteista. Kiehtova mutta raskas teos. Kiitos linkistä Elävään arkistoon, täytyy ehdottomasti käydä tutustumassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttava, kyllä! Itse sain purettua pahimman järkytykseni nähtyäni silloin aikoinaan sen tv-sarjan, se on jäänyt mieleeni todella voimakkaana kokemuksena. Nyt kirjaa lukiessani olin yllättävän rauhallinen ja näin tämän enemmän juuri sen ajan naisnäkökulmasta katsottuna. /Mari

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ja jotenkin niin ajaton, Jotunin teksti menee aivan täydestä edelleenkin. /Mari

      Poista
  3. Minulla on myös tuo tv-sarja katsottuna. Kirjaa en ole lukenut. On ollut puhetta, että siinä tarinassa olisi Maria Jotunin omia kokemuksia elämästään Viljo Tarkaisen kanssa.
    Tämä tuo mieleen toisen naista sortavan avioliittokuvauksen, Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Tunnelma on sama, Jotunilla tosin synkempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen myös kirjan lukemista! Siinä tv-sarjassa oli Eeron väkivaltaisuus niin hallitseva osa tarinaa että en osannut silloin muuta kuin olla järkyttynyt. Nyt kirjaa lukiessa tarina saa paljon enemmän sävyjä ja esiin nousee Lean aika toivoton asema. Mihin hän menisi lastensa kanssa? Lealle avioliitto on "sopimus" jota ei rikota ja perhe täytyy pitää koossa, vaikka hän sitten kirjan lopussa tekeekin jo ihan järkevän päätöksen itsensä ja lastensa kannalta ja päättää ryhtyä kaupanpitäjäksi./Mari

      Poista
  4. Luin Huojuvan talon viime kesän klassikkohaasteeseen ja oli kyllä vaikuttava lukukokemus. Lealla on pyrkimys (yli)ymmärtää Eeroa ja sovittaa oma käytöksensä Eeron oikkujen mukaan. Kaipa taustalla on se yleinen luulo, että toista voi muuttaa. Mutta kun ei voi. Minua raivostutti, turhautti ja masensi Lean tossumaisuus, mutta eipä tuona aikana tosiaan naisella paljon vaihtoehtoja ollut. Jotuni kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja ihmismieltä analysoiden ja ymmärtäen, mikä tosiaan viittaa siihen, että Jotunilla on omaa kokemusta aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihme kyllä en hermostunut Leaan kuin pari kertaa :) Ja olihan hänellä se plan B vaikka olisi totta puhuen vähän aikaisemmin voinut ryhtyä toimeen.... Kyllä tästä tekstistä tosiaan kuultaa läpi se, että omakohtaista kokemusta voi olla taustalla. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...