Siirry pääsisältöön

Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa (2016)


"Aika monta kertaa olen kertonut, että sitten mää taas parkusin, aina olen parkunut. Tapio tietää. Välillä istuin ja paruin, pillitin, vollotin, nyyhkin, kyynelehdin. Niin just, olen varmaan puolet Aurajoesta synnyttänyt! Itku aina puhdistaa."

Karita! Jos aikaisemmin ihailin Karita Mattilaa niin tämän kirjan luettuani olen suorastaan rakastunut! Voi kun joskus pääsisi Karitan kanssa viettämään saunailtaa ja puhua höpöttämään asioista. Korkealta ja kovaa... Mutta korvikkeeksi voi lukea tämän Raila Kinnusen höpöttelykirjan, joka ei siis ole elämäkerta vaan "fanikirja".

Rivien välistä voi aavistella lupauksen, että se elämäkerta olisi myös jossain välissä tulossa, jossa olisi myös enemmän mm. lapsuudesta. Mutta tässäkin kirjassa kyllä ehditään sivuta kaikkia Mattilan elämänalueita, lapsettomuutta ja vaihdevuosia myöten. Mattila on avosydäminen ja aseistariisuvan rehellinen eikä säästele myöskään kun paljastaa esimerkiksi ne kapellimestarit joiden kanssa ei suostu enää tekemään yhteistyötä. Mutta jos Mattila on vaativa kollegoitaan kohtaan niin sitäkin ankarampi hän on ruotiessaan omia saavutuksiaan. Mukana on kuitenkin aina iso annos lempeää itseironiaa ja se tekeekin tästä kirjasta huikean hauskan.

Kirja on suurelta osin Mattilan itsensä kertomaa, murteineen ja herkullisine kielikuvineen. Kinnusen rooli on vetää välillä lankoja yhteen (ne ovat nimittäin usein Mattilan jäljiltä melkoisen hajallaan), lisäksi Kinnunen myös muistuttaa sekä Mattilalle että meille lukijoille, että kaikkien oopperatietämys ei ehkä ole niin korkealla tasolla kuin Mattilan tarinat edellyttäisivät. Mutta ei hätää, se ei ole Mattilalle mikään ongelma, päinvastoin - hän kyllä  ymmärtää yleisöä, joka taputtaa tai yskii väärässä paikassa - "Kyllä se on sellainen juttu, että me tehdään tätä yleisölle. Asenteen pitää olla sellainen, että ihanaa kun olette tulleet ja kiitokset siitä."

Olisin tosin toivonut, että Kinnunen olisi ollut hieman kriittisempi Mattilan tarinoita tallentaessaan. Itse huomasin ainakin kaksi yksityiskohtaa, joissa oli pistetty mutkat suoriksi ja siitä syntyikin heti epäilys kuinka paljon tässä voi tarinan kertojaan luottaa. Mutta tämä ei vähennä kirjan arvoa millään lailla, jos ei nyt erehdy pitämään kirjaa faktakirjana. Mattila on armoitettu tarinankertoja ja lukijan kannattaakin vain antautua tajunnanvirran vietäväksi.

Kirja on tietysti aarrearkku meille oopperan ystäville sillä se antaa jännittävän kuvauksen kulissien takaisesta maailmasta. Ja Mattila ei todellakaan kaunistele freelancerin keikkaelämää, joka koostuu alati vaihtuvista hotellihuoneista ja asunnoista, lentomatkoista, aikavyöhykkeiden rasituksista, ainaisesta vilustumisen pelosta. Mattilan tukena on kuitenkin ollut jo pitkään mukana reissaava aviomies. Mattila ylistää puolisoaan suurella hellyydellä eikä epäselväksi jää, että tämän menestyvän naisen takana on Tapio Kuneinen.

Suurin yllätys itselleni oli huomata se, että Mattila on myös poliittisesti varsin aktiivinen henkilö. Hän on vapaan aborttioikeuden puolustaja eikä myöskään pelkää kieltäytyä yhteistyöstä jos kapellimestarin poliittinen kanta on ristiriidassa Mattilan arvomaailman kanssa. Mattila on vahvojen periaatteiden nainen, joten mikä kirja sopisikaan paremmin Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja". Olen myyty!

**
Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa
WSOY 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Kommentit

  1. Voi, miten innostavasti kirjoitit taas! Tämä kirja on pakko saada.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän pelkäsin, että jos tämä onkin sellainen kiiltokuvamainen pönötyskirja niin kuin nämä fanikirjat usein tuppaavat olemaan mutta ei onneksi :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle