Siirry pääsisältöön

Terhi Rannela: Frau (2016)




"Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset."

Terhi Rannelan Frau on vilahdellut kirjablogeissa tiheään tahtiin ja viimeksi käydessäni Tukholman Suomi-instituutin kirjastossa löysinkin sen uutuushyllystä. Ensimmäisenä hämmästelin sitä kansiliepeen tietoa, että Rannela on kirjoittanut jo peräti 16 kirjaa. Hän on minulle tuiki tuntematon kirjailija mutta toisaalta nuortenkirjat ovat olleet viimeiset 30 vuotta itselleni tutkimaton kirjallisuuden genre, siinä syy tietämättömyyteeni.

Frau on monitasoinen romaani, jossa pieneen pakettiin on saatu mahtumaan ällistyttävän paljon. Kirjan nimihenkilö on saksalainen SS-kenraalin leski Lina Heydrich, jonka lyhyt avioliitto suomalaisena rouva Mannisena antaa kirjalle mielenkiintoisen lisämausteen. Mutta tähän tarinaan liittyy niin monta henkilöä, että jokainen heistä olisi aivan oman kirjan arvoinen. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin Frau Heydrich.

Tarina alkaa SS-kenraali Reinhard Heydrichia kohtaan tehdystä attentaatista ja kulminoituu tsekkiläisen pikkukylän Lidicen tuhoamiseen. Tarinaan liittyy myös nuori tyttö Marta, joka symboloi kaikkien sotien viattomia uhreja. Heitä, jotka sattuvat elämään väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuvat luopumaan nuoruuden haaveistaan. Sydäntäsärkevää on lukea Martan isälleen kirjoittamat rivit tytön tietämättä, että isä oli jo kuollut. "Me olemme kunnossa. En tiedä vielä, minne meitä viedään, mutta lupaan kirjoittaa Sinulle niin usein kuin pystyn."  Kuinka monessa kirjeessä juuri nämä rivit onkaan kirjoitettu maailman sotien aikana.

Olen todella kiitollinen kaikille niille kirjailijoille, jotka onnistuvat herättämään henkiin menneisyyden ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, itse en nimittäin sitä pysty tekemään pelkästään historiankirjoja lukemalla. Jaan Kross on tämän genren suuri suosikkini ja siinä mittapuussa Terhi Rannela on onnistunut hyvin. Lähettäisin tämän kirjan opiksi myös Raija Oraselle, jonka Kekkos-kirjaa alkuvuodesta innolla kahlasin. Vinkkinä siis Oraselle, että vähemmälläkin lavertelulla saa aikaiseksi todentuntuisen historiallisen romaanin!

Rannela onkin aivan mestari ytimekkään mutta paljon merkityksiä sisältävän tekstin tuottamisessa. Nautin todella tämän kirjan lukemisesta, tekstissä on hyvä rytmitys ja vaikka tapahtumapaikkoja ja aikoja on useita, ne pysyvät kaikki järjestyksessä lukijan mielessä. Tässä mielessä tiivis ilmaisu on kenties juuri se olennainen tekijä. Kunniamaininta menee myös kustantajalle: kirjaan on selvästi panostettu tyylikästä ulkoasua myöten ja kirjaa oli selkeän layoutin ansiosta todella miellyttävä lukea!

Ainoa moite tässä lähes tulkoon täydellisessä lukukokemuksessa oli kirjan viimeinen kappale jossa romaanin kirjailija Erich Richter palaa Fehmarnin saarelle ja Lina Heydrichin hautapaikalle. Tässä romaaniin ilmaantuu vielä yksi uusi kertoja, tällä kertaa Richterin aikuistunut poika Andreas. Ymmärrän tämän tarkoituksena liittää historia nykyaikaan mutta kaikkien eri aikatasojen ja kertojien jälkeen tämä 2000-luvulle viety juonenverso olikin jo liikaa.

Jälkisoitto... Romaanin kantava tarina on Heydrichien avioliitto, jota kesti vain 12 vuotta mutta joka Lina Heydrichin muistoissa säilyi puhtaan kauniina. Muiden kertojien huomautukset antavat kuitenkin ymmärtää, että ihan niin auvoista ei tuo "suuri rakkaus" ehkä ollut. Kirjan lopussa Lina Heydrich vaipuu vielä kerran muistoihinsa ja kuulee miehensä soittavan viulullaan viimeisen kerran tutun sävelen. Mutta kaunis sävelmä kuulostaa kaiken luetun jälkeen  riitasoinnulta - saako näin julmassa tarinassa olla näin kaunista musiikkia...?

"Bachin sooloviulusonaatti nro 3 C-duuri, Largo.
Heidän kappaleensa.
Kaunis, haikea, surumielinen."




**
Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Kommentit

  1. Pidän Terhi Rannelasta tavattomasti ja tämäkin oli kyllä hieno kirja. Vielä tosin Frauta enemmän pidin Punaisten kyynelten talosta (ja tottakai monesta hänen ihanasta nuortenkirjastaan <3 ).

    VastaaPoista
  2. Eli paljon hyvää luettavaa minulla vielä edessä, mahtavaa! /Mari

    VastaaPoista
  3. Ehkä et heti jaksa lisää Heydrichiä, mutta jos et ole vielä lukenut Binet'n romaania HHhH, joka on mainittu ensimmäisenä Fraun lähdeteoslistalla, niin suosittelen! Se on hyvin erilainen näkökulma Heydrichiin, Heydrichin murha-attentaattiin mutta myös historiasta kirjoittamiseen.

    VastaaPoista
  4. Se tuolla jo vilahtikin muutamissa blogeissa kun katsoin mitä muut olivat kirjoitelleet. Pistän ehdottomasti lukulistalle, kiitos vinkistä! /Mari

    VastaaPoista
  5. En ole tätä lukenut (vaikea päästä suomalaisiin kirjoihin käsiksi kohtuuhinnalla), mutta aion lukea jossain vaiheessa. Pidin Rannelan Punaisten kyynelten talosta kovasti.

    VastaaPoista
  6. Täältä Tukholmasta onneksi löytyy suomalaisia uutuuskirjojakin hyvin kirjastoista eikä yleensä ole edes varausjonoja. Punaisten kyynelten talo täytyykin etsiä nyt seuraavaksi! /Mari

    VastaaPoista
  7. Minulla on ihan sama juttu, en saa paljon irti historiasta tietokirjoja lukemalla, vaan tarvitsen juuri tällaisia kirjoja elävöittämään tapahtumia ja henkilöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisipa koulussa opettaja osannut vinkata sopivia kirjoja niin olisi se hissakin maistunut paremmin. Nyt olen vanhemmalla iällä paikkaillut näitä aukkojani :D

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…