Siirry pääsisältöön

Terhi Rannela: Frau (2016)




"Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset."

Terhi Rannelan Frau on vilahdellut kirjablogeissa tiheään tahtiin ja viimeksi käydessäni Tukholman Suomi-instituutin kirjastossa löysinkin sen uutuushyllystä. Ensimmäisenä hämmästelin sitä kansiliepeen tietoa, että Rannela on kirjoittanut jo peräti 16 kirjaa. Hän on minulle tuiki tuntematon kirjailija mutta toisaalta nuortenkirjat ovat olleet viimeiset 30 vuotta itselleni tutkimaton kirjallisuuden genre, siinä syy tietämättömyyteeni.

Frau on monitasoinen romaani, jossa pieneen pakettiin on saatu mahtumaan ällistyttävän paljon. Kirjan nimihenkilö on saksalainen SS-kenraalin leski Lina Heydrich, jonka lyhyt avioliitto suomalaisena rouva Mannisena antaa kirjalle mielenkiintoisen lisämausteen. Mutta tähän tarinaan liittyy niin monta henkilöä, että jokainen heistä olisi aivan oman kirjan arvoinen. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin Frau Heydrich.

Tarina alkaa SS-kenraali Reinhard Heydrichia kohtaan tehdystä attentaatista ja kulminoituu tsekkiläisen pikkukylän Lidicen tuhoamiseen. Tarinaan liittyy myös nuori tyttö Marta, joka symboloi kaikkien sotien viattomia uhreja. Heitä, jotka sattuvat elämään väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuvat luopumaan nuoruuden haaveistaan. Sydäntäsärkevää on lukea Martan isälleen kirjoittamat rivit tytön tietämättä, että isä oli jo kuollut. "Me olemme kunnossa. En tiedä vielä, minne meitä viedään, mutta lupaan kirjoittaa Sinulle niin usein kuin pystyn."  Kuinka monessa kirjeessä juuri nämä rivit onkaan kirjoitettu maailman sotien aikana.

Olen todella kiitollinen kaikille niille kirjailijoille, jotka onnistuvat herättämään henkiin menneisyyden ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, itse en nimittäin sitä pysty tekemään pelkästään historiankirjoja lukemalla. Jaan Kross on tämän genren suuri suosikkini ja siinä mittapuussa Terhi Rannela on onnistunut hyvin. Lähettäisin tämän kirjan opiksi myös Raija Oraselle, jonka Kekkos-kirjaa alkuvuodesta innolla kahlasin. Vinkkinä siis Oraselle, että vähemmälläkin lavertelulla saa aikaiseksi todentuntuisen historiallisen romaanin!

Rannela onkin aivan mestari ytimekkään mutta paljon merkityksiä sisältävän tekstin tuottamisessa. Nautin todella tämän kirjan lukemisesta, tekstissä on hyvä rytmitys ja vaikka tapahtumapaikkoja ja aikoja on useita, ne pysyvät kaikki järjestyksessä lukijan mielessä. Tässä mielessä tiivis ilmaisu on kenties juuri se olennainen tekijä. Kunniamaininta menee myös kustantajalle: kirjaan on selvästi panostettu tyylikästä ulkoasua myöten ja kirjaa oli selkeän layoutin ansiosta todella miellyttävä lukea!

Ainoa moite tässä lähes tulkoon täydellisessä lukukokemuksessa oli kirjan viimeinen kappale jossa romaanin kirjailija Erich Richter palaa Fehmarnin saarelle ja Lina Heydrichin hautapaikalle. Tässä romaaniin ilmaantuu vielä yksi uusi kertoja, tällä kertaa Richterin aikuistunut poika Andreas. Ymmärrän tämän tarkoituksena liittää historia nykyaikaan mutta kaikkien eri aikatasojen ja kertojien jälkeen tämä 2000-luvulle viety juonenverso olikin jo liikaa.

Jälkisoitto... Romaanin kantava tarina on Heydrichien avioliitto, jota kesti vain 12 vuotta mutta joka Lina Heydrichin muistoissa säilyi puhtaan kauniina. Muiden kertojien huomautukset antavat kuitenkin ymmärtää, että ihan niin auvoista ei tuo "suuri rakkaus" ehkä ollut. Kirjan lopussa Lina Heydrich vaipuu vielä kerran muistoihinsa ja kuulee miehensä soittavan viulullaan viimeisen kerran tutun sävelen. Mutta kaunis sävelmä kuulostaa kaiken luetun jälkeen  riitasoinnulta - saako näin julmassa tarinassa olla näin kaunista musiikkia...?

"Bachin sooloviulusonaatti nro 3 C-duuri, Largo.
Heidän kappaleensa.
Kaunis, haikea, surumielinen."




**
Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Kommentit

  1. Pidän Terhi Rannelasta tavattomasti ja tämäkin oli kyllä hieno kirja. Vielä tosin Frauta enemmän pidin Punaisten kyynelten talosta (ja tottakai monesta hänen ihanasta nuortenkirjastaan <3 ).

    VastaaPoista
  2. Eli paljon hyvää luettavaa minulla vielä edessä, mahtavaa! /Mari

    VastaaPoista
  3. Ehkä et heti jaksa lisää Heydrichiä, mutta jos et ole vielä lukenut Binet'n romaania HHhH, joka on mainittu ensimmäisenä Fraun lähdeteoslistalla, niin suosittelen! Se on hyvin erilainen näkökulma Heydrichiin, Heydrichin murha-attentaattiin mutta myös historiasta kirjoittamiseen.

    VastaaPoista
  4. Se tuolla jo vilahtikin muutamissa blogeissa kun katsoin mitä muut olivat kirjoitelleet. Pistän ehdottomasti lukulistalle, kiitos vinkistä! /Mari

    VastaaPoista
  5. En ole tätä lukenut (vaikea päästä suomalaisiin kirjoihin käsiksi kohtuuhinnalla), mutta aion lukea jossain vaiheessa. Pidin Rannelan Punaisten kyynelten talosta kovasti.

    VastaaPoista
  6. Täältä Tukholmasta onneksi löytyy suomalaisia uutuuskirjojakin hyvin kirjastoista eikä yleensä ole edes varausjonoja. Punaisten kyynelten talo täytyykin etsiä nyt seuraavaksi! /Mari

    VastaaPoista
  7. Minulla on ihan sama juttu, en saa paljon irti historiasta tietokirjoja lukemalla, vaan tarvitsen juuri tällaisia kirjoja elävöittämään tapahtumia ja henkilöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisipa koulussa opettaja osannut vinkata sopivia kirjoja niin olisi se hissakin maistunut paremmin. Nyt olen vanhemmalla iällä paikkaillut näitä aukkojani :D

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle