Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut: sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan.
Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni. Olen saanut olla suomalainen, nyt myös ruotsalainen, saanut puhua omaa kieltäni eikä kukaan ole koskaan kommentoinut kielteisesti välillä vähän onnahtelevaa ruotsin kieltäni. (Paitsi teini-ikäinen lapseni, mutta tiedätte toki teinit...)
Silvialla olikin sitten rankempi pesti. Hän ei tullut tänne vain rakkauden vuoksi, pakettiin kuului myös maan tärkein instituutio. Elinkautinen, ilman koeaikaa. Alttarilla odotti nuori kuningas, joka oli menettänyt isänsä ollessaan vain yhdeksän kuukauden ikäinen eikä kuninkaan äiti tiettävästi koskaan toipunut puolisonsa kuolemasta. Sekä kuningas että tämän sisaret ovat kertoneet, ettei äiti edes koskaan puhunut lastensa kanssa isästä. Kyökkipsykologikin osaa ennustaa, että tämä saattaisi vaikuttaa myös tulevan kuninkaan tunne-elämätaitoihin.
Näin 50 vuotta myöhemmin kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Silvia on diplomatiansa ja sosiaalisen tyylitajunsa ansiosta pelastanut kuningashuoneen. Ruotsissahan oli juuri ennen kuninkaallisia häitä hyvin vahva mielipide siitä, että maan pitäisi lakkauttaa kuningaskunta ja siirtyä tasavaltaan. Mutta sitten tapahtui se kuuluisa klick ja Silvia saapui näyttämölle. Mutta minkä hinnan tästä "diilistä" on maksanut Silvia itse?
Olen tällä viikolla lukenut israelilais-saksalaisen kirjailijan Katharina Höftmann Ciobotarun esikoisromaania "Alef", jonka teema käsittelee uuteen maahan ja ennen kaikkea uuteen instituutioon kotoutumista. Käsittääkseni Höftmann Ciobotaru käyttää kirjassaan omaelämäkerrallisia kokemuksia ja kirjan tarina menee lyhykäisyydessään seuraavasti:
Maja syntyy vuonna 1984 DDR:ssä ja kasvaa Itämeren rannalla Rostockin kaupungissa. Seitsemän vuotta aiemmin on Israelissa syntynyt poikavauva, Eitan. Kirjan kertojaääni tekee selväksi jo heti alusta, että nämä kaksi tulevat jossain vaiheessa kohtaamaan toisensa (se tapahtuu Intian Goalla) ja että tuloksena on vuosisadan rakkaustarina. Mutta ennen kuin päästään niin pitkälle, tarina selvittää molempien sukutaustat ja myös molemmissa maissa tapahtuvia käänteentekeviä tapahtumia. Tämä selonteko on niin perusteellinen, että itse pääpari tapaa toisensa vasta sivulla 279. Majan ja Eitanin yhteiselle tarinalle sivuja on jäljellä vain runsas sata.
Kirjailijan tarkoituksena lienee ollut osoittaa juuri se, miten avioliitossa ei yhdisty pelkästään kaksi rakastunutta, vaan mukana tulee aina molempien puolelta iso lössi muuta sakkia. Ruotsin kuningasparin tavatessa toisensa yhdistyi saksalais-brasilialainen perhe ja Kaarle Kustaa - mukanaan koko Ruotsin kansa. Majan ja Eitanin tapauksessa kohtalonkysymykseksi nousee juutalaisuus. Eitan ilmoittaa jo heti Majan tavattuaan, että hän haluaa perustaa perheen tämän kanssa, mutta Majan pitää kääntyä juutalaisuuteen. Muuten heidän lapsistaan ei tulisi juutalaisia. Myös Silvia on joutunut tekemään henkilökohtaisia uhrauksia. Käsittääkseni hän ei ole esimerkiksi puhunut lapsiensa kanssa kumpaakaan ensimmäisistä kielistään, saksaa tai portugalia. Maahanmuuttajana ja yhden lapsen vieraassa maassa synnyttäneenä tiedän, kuinka suuri uhraus se on. Minulle oli itsestäänselvää, että puhuisin lapselleni kieltä, joka on lähimpänä sydäntäni.
Majalle juutalaisuus ja myös holokausti ovat lähestulkoon tuntemattomia käsitteitä, sillä kuten hän selittää Eitanille, DDR:ssä ei koulun historianopetuksessa käsitelty holokaustia. DDR:n virallisen kannan mukaan Saksan demokraattinen tasavalta oli antifasistinen ja sotarikoksiin syyllistyneet natsit olivat lähinnä Länsi-Saksan ongelma, joten aihetta ei tarvinnut käsitellä kouluopetuksessa tai sen koommin muuallakaan.
Maja alkaa siis vasta Eitanin myötä tutkia asiaa ja tuloksena onkin vahva syyllisyydentunto, joka vaikuttaa myös nuorenparin välisiin suhteisiin. Parin mutkan ja eron kautta Maja muuttaa lopulta Tel Aviviin ja päättää aloittaa juutalaisuuteen kääntymisen. Tosin Israelin tiukat näkemykset juutalaisuudesta saavat Majan epätoivoiseksi. Tiukimpien tulkintojen mukaan Maja ei voisi koskaan edes lukea itseään täysin juutalaiseksi, vaikka olisi käynyt läpi kääntymisprosessin. Majalle suuri kysymys on myös se, pystyykö hän, ateistisen kasvatuksen saanut, vilpittömästi vakuuttamaan uskovansa Jumalaan.
Kirjan mielenkiintoisin osuus on sen loppupuolella Majan ja Eitanin käydessä keskustelua juutalaisuudesta ja sen merkityksestä. Tämä myös lienee juuri se kohta, jossa kirjailijan omat ajatukset tulevat selkeimmin esille, hän on nimittäin myös itse kääntynyt juutalaisuuteen avioliittonsa myötä. Avainkysymykseksi nousee ns. Täter-Opfer-asetelma, eli Holokaustin toteuttamiseen osallistuneet ja sen uhrit. Eitanin mielestä saksalaiset ovat päässeet paremmin eroon syyllisyydestään kuin juutalaiset uhrina olemisesta. Maja taas on sitä mieltä, että hän olisi mieluummin uhri kuin syyllinen, koska uhrit saavat kaiken moraalisen tuen.
Höftmann Ciobotarun kirja antaa mielenkiintoisen lisäyksen holokaust-historiaan kuvaamalla sitä DDR:ssä kasvaneen henkilön näkökulmasta käsin. Ja juuri Majan henkilökuvaus on vakuuttavin osuus tarinaa Eitanin jäädessä vaikeammin tavoitettavaksi. Kerronnan ongelma on se, että Majan ja Eitanin välinen rakkaus, jonka pitäisi siis olla koko kertomuksen moottori, ei vaikuta kovin uskottavalta. Ihmettelen, miksi Maja niin sitkeästi haluaa kääntyä juutalaisuuteen, varsinkin kun hän samalla potee muukalaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Onko moottorina sittenkään rakkaus? Vai ehkä sittenkin syyllisyys?
Ja vielä lopuksi: itseäni häiritsee vahvasti se miten sekä Majan että Silvian tapauksessa molemmat naiset joutuvat häivyttämään menneisyytensä ja sulautumaan täysin aviomiehen mukana tulevaan instituutioon. Kova hinta rakkaudesta...
***
Katharina Höftmann Ciobotaru: Alef (Ecco 2021)
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!