Mrs Karlsson lukee...

  Tänään on vuoden viimeinen päivä ja huomenna kaikki alkaa taas alusta! Kirjavuoren kerryttäminen, upeiden lukuelämysten jahtaaminen, hienojen kirjakuvien näppääminen. Lukeminen on nykyään sosiaalisen median ansiosta mukavan yhteisöllistä, enää ei tarvitse istua kököttää yksin kirjan kanssa vaan ympärillä on valtava kirjaharrastajien verkosto. Ja tietysti sitä haluaa jakaa omia lukukokemuksia kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mikä sitten saattaa välillä stressatakin... Vuosi sitten päätin, että lukisin tänä vuonna kirjoja vähintään 20 eri maasta. Se lupaus ei toteutunut. Kuten ei myöskään se suunnitelma, että kirjoittaisin tänne blogiini kerran viikossa, ikäänkuin viikkoraportin sen sijaan että kirjoittaisin postauksen aina kustakin kirjasta. Blogipostauksia kertyi vajaa 30, mikä on kyllä sekin oikein hyvä. Syksyllä esimerkiksi juutuin lukemaan Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa, enkä oikein jaksanut siitä joka viikko jankuttaa. Ja sitten oli viikkoja, jolloin en lukenut yhtään mitään

  Joskus harvoin eteen tulee kirja, jonka haluaisi antaa lahjaksi jokaikiselle tuntemalleen ihmiselle. Ja joskus kirja on sellainen, että se todella jopa toimisi lahjakirjana lähestulkoon kenelle vain. Tällä kertaa tällainen knock-out on juuri ilmestynyt Tim Berglingin eli Aviciin elämäkerta. Kirja sai paljon huomiota Ruotsin mediassa ilmestymisensä aikana ja vaikka en ole mikään erityinen Avicii-fani niin pistin kirjastoon varauksen. Toki tiesin Berglingin urasta ja elämänvaiheista jonkin verran jo ennakkoon, mutta kirjan luettuani voin vain todeta, että olipas hyvä että luin! Kenelle haluaisin sitten antaa tämän kirjan lahjaksi? Ensinnäkin kirja on todella mielenkiintoinen kaikille yleisesti musiikista ja sen historiasta kiinnostuneille. Siinä kerrotaan yleistajuisesti house-musiikin synnystä ja kehityksestä. Kirjan myötä ymmärtää myös miten Avicii todellakin mullisti genren uudella melodisella ja vanhempia genrejä rohkeasti yhdistävällä tyylillään. Toiseksi, kirja on tietysti pakoll

  Koronajoulu numero kaksi... odotukset ovat jo huomattavasti realistisemmat kuin vuosi sitten, jolloin yritin simuloida "oikeaa" joulua niin pitkälti kuin mahdollista. Nyt mennään kohti joulua matalalla profiililla sillä jos jotain opin viime joulusta niin juuri sen, että joulu tulee - koronasta huolimatta. Eniten tässä pandemia-ajassa on harmittanut se,  että kohtaamiset muiden ihmisten kanssa ovat olleet niin vähissä. Suorastaan janoan uusia ihmisiä elämääni! Kirjat ovat - tässäkin - ongelmassa tulleet avukseni. Olen tänä vuona saanut kävelylenkeilleni  seurakseni muutaman merkittävän naisen, joiden elämäkertoja olen kuunnellut. He ovat kaikki yllättäneet minut tavalla tai toisella ja jokainen heistä on jäänyt mieleeni pitkäksi aikaa. Lienee siis paikallaan lähettää heille pienet joulutervehdykset! Dear Demi, Olen monen monta kertaa miettinyt mitä sinulle nyt mahtaa kuulua, mutta uskon että voit hyvin. Näin ainakin kirjasi loppu antaa uskoa. Olit yksi parhaista kävelyseura

  Irlantilaisen Sally Rooneyn uusin romaani löysi luokseni tällä kertaa englanninkielisenä. Luin hänen kaksi aikaisempaa teostaan ruotsinkielisinä käännöksinä ja lievä varauksellisuuteni saattoi johtua kielellisistä esteistä, näin ainakin halusin uskoa. Sillä vaikka pidin Rooneyn tyylistä ja eri tasoilla leikittelevästä kerronnasta niin jotenkin tunsin itseni kuitenkin ulkopuoliseksi. Mutta nyt tämän uusimman luettuani minun on todettava, että tuo lukijan hiukan ulkopuoliseksi jättävä kertojan ääni lienee tarkoituskin. Rooneyn tämänkertaiset päähenkilöt Eileen ja Alice voivat kääntää sielunsa nurin silmieni edessä, mutta jään jälleen kylmäksi. Mutta kiinnostukseni he herättävät, nämä kaksi kolmekymppistä elämän suuria kysymyksiä pohtivaa naista. Rooneyn romaanin rakenne on selkeä: eri paikkakunnilla tilapäisesti asuvat ystävykset kirjoittavat toisilleen pitkiä sähköpostiviestejä, joissa he pohtivat isoja kysymyksiä kuten kulutusyhteiskuntaa, politiikkaa ja ympäristöongelmia. Lisäksi he

  Olen ottanut tämän vuotisen syksyn erittäin vakavasti ja nauttinut siitä täysin sieluin. Viime viikkoisen syyslomaviikkonikin vietin kotona, hämäränhyssyssä, viltin alla, välillä elokuvaa katsoen ja väliin taas kirjaa lukien. Sainpa vielä oikein syysflunssankin seurakseni! Mikä ei onneksi kuitenkaan estänyt päivittäisiä syyspromenaadejani. Syksyinen metsä on maaginen! Ja vähän pelottavakin... Olen täältä sohvalta käsin tehnyt löytöjä. Kuten nyt esimerkiksi amerikkalaiskirjailija Truman Capote. Tiesin hänet nimeltä, tiesin läpimurtoteoksensa "Aamiainen Tiffanylla", mutta olin mielessäni luokitellut hänet jostain syystä "ei-kiinnostaviin" kirjailijoihin. Kunnes näin dokumenttielokuvan The Capote Tapes! Capote osoittautui aikansa mediapersoonaksi, joka pyöri New Yorkin seurapiirielämässä kuin kala vedessä. Elokuvassa muisteltiin muun muuassa Capoten 29. marraskuuta 1966 New Yorkin Plaza-hotellissa järjestämää suuren luokan naamiaisjuhlaa, joka todistuspuheiden perust

  Tällä viikolla selvisi sitten taas vuoden Nobel-kirjailija. Olen seurannut aikaisempina vuosina tätä jännitysnäytelmää suurella mielenkiinnolla, mutta erinäisten Akatemian jäsenten aiheuttamien skandaalien jälkeen koko noopeli tuntuu jo vähän tunkkaiselta jutulta. Mutta tottakai keskeytin työt torstaina klo 13.00 ja virittelin itseni Pörssitalon tunnelmiin. Olin itse jo vähän uumoillut voittajaksi Knausgårdia mutta sieltä tulikin vielä suurempi yllätys - täysin tuntematon afrikkalaissyntyinen Abdulrazak Gurnah. Hauskinta tämän vuoden Nobel-palkinnon julkistamisessa oli se äimistys ja hämmennys, joka levisi koko maan kulttuuritoimituksiin. Jopa niin, että monet kulttuuritoimittajat tunsivat tarvetta selitellä kuinka he nyt eivät todellakaan ole kuulleetkaan tästä kirjailijasta ja kuinka noloa se onkaan. Päivän sanaksi nousi ainakin täällä Ruotsissa "panikgoogla". Tällaisena "tavallisena" kirjallisuudenharrastajana sitä saikin vain googlailla rauhassa ja todeta, ett

  Tänään on ulkona harmaa ja tuulinen maisema. Ajatuksissa myllertää monet asiat, päällimmäisenä ehkäpä tämä juuri tapahtunut rajoitusten poistuminen. Palailen pikkuhiljaa takaisin työpaikalle ja on ollut todella hienoa tavata kollegoita. Mutta minua myös huolestuttaa. Rokotuksen vaikutus alkaa laantua, tämä syksy ehkä on vielä turvallista aikaa mutta entäpä sitten kun tullaan jouluun? Konttorilla istuminen on myös herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Olen itse asiassa aivan kauhuissani ajatuksesta, että ajautuisin siihen samaan oravanpyörään, jossa olin ennen pandemiaa. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet hengähdystauko, jolloin olen saanut enemmän aikaa itselleni. Joudunko luopumaan kaikesta siitä positiivisesta, jonka olen etätyöaikana löytänyt? Tästä harmaasta mielialastaniko nyt sitten johtuu, että luen tällä hetkellä urakalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita. Luin ensin Erlendur-sarjan ensimmäisen osan nimeltä Mýrin (tai ainakin luulen sen olleen ensimmäinen,

  Ja yhtäkkiä oli syyskuu... Kesä meni kuin hujahtaen, tuo järjestyksessään toinen pandemiakesä, jonka vietimme jo tottunein ottein. Kotimaan matkailua ja mielellään luontokohteita, valitaan väljästi kansoitetut ravintolat ja kahvilat ja jos sää vain sallii niin istutaan ulkona. Ja tänä kesänähän se ulkona istuminen on onnistunut hienosti, kiitos sään jumalattarien. Valittelin kesällä kun lukeminen ei maistu, mutta nyt maistuu taas! Loppukesän todellinen knockout on ollut Eeva Joenpellon Lohja-sarja ja sen ensimmäinen osa, jota sekä kuuntelin että luin paperisena kirjana. Liisamaija Laaksosen luenta menee luihin ja ytimiin ja varsinkin Salmen ja Gröönrooskan osuudet halusin kuunnella Laaksosen lukemana. Laaksonen tekee tästä yhden naisen radioteatterin - jokainen henkilö saa oman äänensä, painotuksensa, huokauksensa...  En itse asiassa edes ymmärtänyt Joenpellon kerronnan mestarillisuutta ennen kuin Laaksonen näytti minulle miten tätä tekstiä on luettava. Jos lukee liian nopeasti jää

  Kävin pitkästä aikaa kirpparilla ja pysähdyin ison pokkarihyllyn eteen. Katse lähti kiertämään ja pian sylissä oli kasa kirjoja. Tajusin yhtäkkiä, että tätä olin oikeasti kaivannut - pämäärätöntä kirjojen selailua ja jännittäviä löytöjä. Yleensähän teen tällaista löytömatkailua kirjastossa, mutta koko tämän pandemian ajan kirjastot ovat olleet suljettuja yleiseltä haahuilulta. Haluamansa kirjat on pitänyt varata ja kirjat on saanut noutaa pleksilevyillä suojatulta kirjastovirkailijalta. Mutta tässä nyt sitten seisoin, edessä riveittäin pokkareita, joista saattoi valita hetken mielijohteesta mitä vain. Mikä kirjataivas! Neljä pokkaria lähti mukaani ja kaksi niistä on jo luettukin. Helena von Zweigbergk on täällä Ruotsissa tunnettu oivaltavista ihmissuhdekuvauksistaan ja nyt viimeksi myös Roxetin edesmenneen laulajan Marie Fredrikssonin elämäkerrasta. (Luulin lukeneeni von Zweigbergkiltä jo yhden kirjan, mutta nyt kun tarkistin asian niin kävi ilmi, että kirjan von Zweigbergkin isästä

  Ensimmäinen työviikko on jo pian pulkassa ja kuukauden mittainen kesälomakin pian vain haikea muisto. Tuntui todella katkeralta päättää loma sillä tänä(kään) kesänä ei sitten päästy Suomeen. Olin pitänyt viimeisen lomaviikon tyhjänä siltä varalta, että voitaisiin tehdä äkkilähtö mutta juuri sillä viikolla lähipiirimme Suomessa joutuikin koronakaranteeniin. Tosin ei nyt aihetta itsesääliin, ihan mukavan loman saimme toki täällä Ruotsissakin. Lähdimme viikoksi tutustumaan Itä-Götanmaan maakuntaan, joka on tunnettu ennenkaikkea Götan kanavasta ja saaristostaan. Sää helli ja tapasimme mukavia ihmisiä, söimme litroittain jäätelöä siitä tunnetussa Söderköpingin pikkukaupungissa (joka keskiajalla oli itse asiassa Ruotsin tärkeimpiä keskuksia!). Tietysti pyöräilimme kanavan vartta ja pääsimmepä peräti soutelemaankin sille. Mukavia muistoja tuli kosolti tuliaisina. Mutta se Suomi-ikävä... Mitä tehdä kun haluaisi tavata perhettään ja ystäviään muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, jossa

  Voi, ei tästä kesästä 2021 nyt sitten tullutkaan "sitä suurta kirjakesää". En yksinkertaisesti jaksa lukea tällä hetkellä. Ajatukset laukkovat joka puolelle, keho ei malta istua rauhassa kahta sivua pidempään. Elokuvat ja tv-sarjat sen sijaan pitävät paikoillaan. Ja eihän tässä muuten olisi mitään hätää mutta mikäs se sellainen kirjabloggari muka on, joka ei viitsi lukea?! Mutta en nyt kuitenkaan hyvästejä tullut tänne jättämään vaan vain toivottamaan kaunista keskikesää. Jos tunnen itseni (minkä luulen tekeväni näin viidenkymmenen vuoden kokemuksella) niin olen taas viimeistään syyskuun alkuun mennessä iskukunnossa ja kirja kädessä. Tosin en nyt ihan ilman kirjavinkkejä poistu kesälaitumelle: kaksi kirjaa olen onnistunut kahlaamaan läpi ja oikeastaan vain sen ansiosta, että molemmat kirjat ovat sekä aiheeltaan että toteutukseltaa erittäin onnistuneita. Ja mielestäni molemmat sopivat hienosti juuri lomalukemisiksi! Jos olet vailla mielenkiintoista dekkaria, kokeilepa tällä

Kun Laila oli eroamassa ja muuttanut yksin Tuusulan Rantatielle, hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Voimat olivat loppuneet kesken ja tyttäretkin olivat ulkomailla. Silloin apuun tuli Eeva Joenpelto, joka kesken muuton laittoi voipuneen Lailan järjestykseen. Hän julisti ystävälleen: ”Masentua ei saa, vaikeudet on voitettava ja ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy”. Lailaan tämä lääkitys tehosi. Uusi koti alkoi tuntua omalta ja omanarvontunne palasi. (Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015)   Olen 70-luvun lapsi, jonka äiti luki samoja kirjoja kuin muutkin 70-luvun äidit: Utriota, Hietamiestä ja Joenpeltoa. Kirjat tulivat kirjakerhon kautta ja kumma kyllä, vaikka äitini vuosien varrella tyhjensi kirjahyllyään useastikin, juuri nämä kirjat säilyivät hyllyssä viimeiseen asti. Kun selailen niitä, nenääni hiipii piipun tuoksu. Piippua polttanut isäni kuoli jo 1983, mutta nämä kirjat ovat onnistuneet säilömään lapsuuteni tärkeän tuoksumuiston. Tarkoitukseni

  Tervehdys täältä Tukholman kesästä! Kuuma on mutta on tämä vaan niin taas niin ihanaa kun on kesä. Kesälomaan on vielä muutama viikko vaikkakin ensi viikolla vietämme lapsen ensimmäistä lomaviikkoa vuokramökillä Tukholman saaristossa. Aikomukseni on tehdä puolipäiväisesti töitä, ja loppupäivä sitten istuskella ihastelemassa merimaisemia. Mieli on ollut jotenkin hajanainen viime viikkoina enkä ole oikein pystynyt keskittymään kirjojen lukemiseen. Parista kirjasta haluan nyt kuitenkin vinkata, joista toisen luin kirja-kirjana ja toisen kuuntelin kävelyretkiseurana.  Saksanopettajani, jonka kanssa höpöttelen keskustelutunneilla kerran viikossa, oli lukenut talvella brittiläisen Caroline Criado Perezin tietokirjan "Näkymättömät naiset" ja hän kertoi minulle lukeneensa kirjasta kuinka Ruotsissa on kokeiltu menestyksekkäästi feministististä lumenaurausta. Siitä seuranneesta keskustelustamme inspiroiduin lainaamaan kirjan ja lukemaan sen itsekin, mikä olikin oikea silmät auki rävä

  Kuvittelenko vain vai onko käynyt niin, että äänikirjat ovat jo suositumpia kuin perinteiset kirjat? Kirjapiirimme viimeisimmässä digi-istunnossakin kävi ilmi, että neljästä jäsenestä kolme oli kuunnellut kirjan ääniversiona. Arvaatte varmaankin kuka se ainoa paperiversion kahlannut oli... Olen yrittänyt vaikka kuinka monta kertaa aloittaa äänikirjoja toisensa perään mutta aina se on jäänyt. Niin kuin nyt tämä lukupiirimme viimeisin kirja, Jojo Moyesin 'Tähtienantaja': jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen olin aivan pää sekaisin. Englanninkielisiä nimiä oli kuultuina hankala hahmottaa ja eri henkilöiden repliikit menivät sekaisin kun sama ääni luki ne samankaltaisin äänenpainoin. Vaihdoin äänikirjan paperiseen ja johan alkoi tarina kulkea! Mutta oppii se vanhakin koira, kunhan olosuhteet ovat kohdillaan. Olin jo aiemmin todennut, että kotioloissa en pysty kuuntelemaan mutta että kävelylenkeillä se voisi toimia. Ja kun olin huomannut, että väkijoukon kansoittamat romaanit