Ensimmäinen työviikko on jo pian pulkassa ja kuukauden mittainen kesälomakin pian vain haikea muisto. Tuntui todella katkeralta päättää loma sillä tänä(kään) kesänä ei sitten päästy Suomeen. Olin pitänyt viimeisen lomaviikon tyhjänä siltä varalta, että voitaisiin tehdä äkkilähtö mutta juuri sillä viikolla lähipiirimme Suomessa joutuikin koronakaranteeniin.
Tosin ei nyt aihetta itsesääliin, ihan mukavan loman saimme toki täällä Ruotsissakin. Lähdimme viikoksi tutustumaan Itä-Götanmaan maakuntaan, joka on tunnettu ennenkaikkea Götan kanavasta ja saaristostaan. Sää helli ja tapasimme mukavia ihmisiä, söimme litroittain jäätelöä siitä tunnetussa Söderköpingin pikkukaupungissa (joka keskiajalla oli itse asiassa Ruotsin tärkeimpiä keskuksia!). Tietysti pyöräilimme kanavan vartta ja pääsimmepä peräti soutelemaankin sille. Mukavia muistoja tuli kosolti tuliaisina.
Mutta se Suomi-ikävä... Mitä tehdä kun haluaisi tavata perhettään ja ystäviään muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, jossa katse ei tunnu koskaan kohtaavan. Tai kun haluaisi istahtaa torikahvilaan ja kuunnella ihmisten puheenporinaa (suomeksi!). Onneksi kirjahyllyssä on rivittäin lohtukirjoja ja -kirjailijoita, niistä nappasin aina luotettavan Eeva Kilven.
Eeva Kilven sotatrilogiasta olin lukenut vain sen ensimmäisen osan mutta koko sarja on hyllyssä ja nyt luin sen kokonaisuudessaan. Kilvellä on upea taito sanoittaa muistojaan niin, että lukijanakin voin jakaa muiston. Siellä olin siis minäkin, Pupu-tädin olohuoneessa Eevan vieressä, kun täti lausui suurella antaumuksella suomalaista lyriikkaa. Tai kun nuori Eeva teki ihastukselleen oharit, pihapiirin lasten seuratessa tapahtumia silmä tarkkana.
Kilpi on osannut säilöä nuo ja niin monet muut hetket lähes aavemaisella tarkkuudella ja herkkyydellä. Kilven lapsuuden ja nuoruuden muistot kuvastuvat lukijan eteen kuin hologrammina. Lisäksi Kilven suomenkieli on niin hersyvää ja herkkää, että parempaa lääkettä Suomi-ikävään tuskin löytyy.
Itä-Götanmaan kierrokselle nappasin mukaan hyllyssä lukemattomana odottaneen, vuoden 2018 Finlandia-palkitun Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin. Olin sitä jo heti kirjan saatuani yrittänyt lukea, mutta kyllästyin ensimmäisen 50 sivun kuluessa. Mutta nyt satuin twitterissä näkemään erään kanssatwitteristin kehuvan kirjaa ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden.
Ja se kannatti! (Pätee muuten usein kirjojen kanssa, jokaisella kirjalla lienee se oma aikansa ja paikkansa...).
Olli Jalonen vie kirjassaan lukijan 1600-luvulle ja Saint Helenan saarelle, lisäksi kirjan puolivälissä päähenkilö, nuori Agnus-poika matkustaa tuskaisen jännittävän merimatkan saattelemana Lontooseen. Siellä kohtaamme vihdoin tähtitieteilijä Edmund Halleyn, joka on koko kirjan alun jo ollutkin mukana Agnuksen muistoissa. Halley nimittäin oli aiemmin vieraillut saarella, jolloin hän otti pienen Agnuksen ikäänkuin oppipojakseen. Halleyn pojalle osoittama huomio ja ennen kaikkea tälle opettamansa luku- ja laskutaito kantaa Agnusta pitkälle, siis jopa Lontooseen asti.
Tämä kirja vaatii aikaa ja lukurauhaa, muuten tuskin pääsee sisälle tähän tiheätunnelmaiseen kertomukseen, jonka Jalonen on luonut. Oiva lomakirja siis! Ja nyt on jo kirjan jatko-osakin kirjastosta haettu, haluan ehdottomasti tietää miten Anguksen lopulta käy.
Äänikirjat ovat muuten nyt tämän kesän aikana tulleet ihan rysäyksellä elämääni. Pitkään tuskailin, että milloin minä nyt niitä mukamas ehtisin kuunnella. Mutta viime keväänä vihdoin keksin, että lenkkikaveriksi äänikirjat ovat aivan loistava juttu. Tosin pitää valita kirjoja, joissa on mielellään minä-kertoja tai muuten vain selkeä rakennelma. Jos on liikaa henkilöitä ja puhujia niin en pysy kuuntelemalla dialogin perässä.
Tänä kesänä sitten keksin, että voinhan kuunnella kirjoja myös ruokaa laittaessani. Ja sukkaa kutoessani. Ja rikkaruohoja kitkiessäni. Ja siivotessani. Te muut olette tämän jo tietysti oivaltaneet aikoja sitten mutta suonette minulle tämän suuren ahaa-elämykseni ilon...
Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on vilahtanut ohitse monesti kotimaisia kirjablogeja selatessani. Äänikirjana kuuntelija saa kokea tämän vavisuttava tarinan itsensä Lignellin lukemana, mikä tietysti vahvistaa lukukokemusta entisestään.
Lignellin kirja ei ole romaani eikä ehkä edes kaunokirjallinenkaan teos vaan hyvin omakohtainen ja yksityiskohtainen selonteko Lignellin suhteesta ensimmäisen lapsensa isään - suhteesta, joka muuttuu niin väkivaltaiseksi, että Lignell on lähellä kuolla. Tuntuu itse asiassa epäreilulta edes yrittää arvioida kirjaa kuten muita lukemiani kirjoja. Miten voisi arvioida tai analysoida toisen ihmisen elämää?
Lignell todellakin sananmukaisesti raportoi tapahtumat, tuskallisen yksityiskohtaisesti, jokaisen lyönnin, jokaisen haavoittavan sanan. Hän kertoo jonkin verran omasta taustastaan, perheestään ja elämästä helluntaiseurakunnan tiiviissä yhteisössä. Ymmärrän Lignellin viettäneen suojatun ja rakkaudentäyteisen lapsuuden ja perheen tuki kantaa pitkälle nuoreen aikuisuuteen.
Siitäkö sitten kumpuaa myös nuoren Lignellin silmiinpistävä hyväuskoisuus? Oman elämänhistoriani koulima nuori minäni ei nimittäin olisi voinut lähteä Afrikkaan ottamatta selvää tarvitaanko esimerkiksi rokotuksia tai viisumia. Saati vielä raskaana! Nuoren Lignellin luottamus ja tietynlainen sinisilmäisyyskin kauhistuttaa minua moneen kertaan. Hälytyskelloja kilisee siellä sun täällä mutta Raakel syöksyy täysillä kohti seikkailua, joka sitten osoittautuu täydeksi katastrofiksi.
Tämä ei ole todellakaan mikään feelgood-kirja, varsinkin kun Lignell jättää lukijan lopussa kuin käytetyn rukkasen. Kaikki ne kysymykset, jotka minulle tarinaa kuunnellessa nousivat mieleen, jäävät vailla vastausta. Lignell ei liiemmin analysoi tai problematisoi vaan kertoo tarinansa, se saa riittää. Niinpä kirja ei oikein missään vaiheessa nouse tapahtumiensa tasoa korkeammalle. Mutta vahvat tarinat kantavat sinällään aina pitkälle, niin myös tämä Lignellin tarina.
Ja vaikka Lignellillä ei olekaan mikään äänikirjan lukijan perinteinen ääni niin juuri tätä tarinaa se, yhä niin nuoren tytön ääneltä kuulostava ääni, täydentää. Yhtä intiimin lukukokemuksen koin muuten keväällä kuunnellessani Demi Mooren omaelämäkerran näyttelijän itsensä lukemana.
**
Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika. WSOY 1990
Eeva Kilpi: Jatkosodan aika. WSOY 1993
Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018
Raakel Lignell: Älä sano että rakastat. Siltala 2019
**
Lopuksi vielä muutama kesämuisto Itä-Götanmaalta Ruotsin itärannikolta:
Hyviä kirjoja! Kilpi on aina Kilpi ja Olli Jalonen on yksi suomalaisia mielikirjailijoitani.
VastaaPoistaRaakel Lignellin kirjaa en ole lukenut, mutta olen lukenut hänen haastattelujaan tämän kirjan tiimoilta. Ihanaa, että hän kohtasi koettelemustensa jälkeen hyvän miehen, Nicken, tai ilmeisesti tytär valitsi Nicken konttaamalla tämän luo.
Minäkin voisin kuunnella englannin kielellä jonkin kirjan, kielen vuoksi, mutta luulen, että silti haluaisin myös lukea sen. Demi Mooren omaelämäkerta voisi olla se minun kokeiluäänikirjani.
Olin onneksi myös lukenut lehdistä, että Lignell löysi sitten - piankin - uuden rakkauden. Ja siihen kirjailija taisi luottaakin, että me lukijat tiedämme miten tarina jatkuu, koska jätti kirjansa tarinan lopun niin avoimeksi. Tarina loppuu kuin seinään.
PoistaDemi Mooren kirjaa suosittelen, ja se on muuten varmasti hyvä testikirja englanninkieliselle äänikirjalle. Moore lukee selkeästi ja tarina on kerrottu mielenkiintoisesti ja ytimekkäästi. Ja jos jäin Lignellin kirjassa kaipaamaan kirjailijan itsereflektiota niin Mooren kirjassa sitä riittää. Lukija pääsee mukaan myös kertojan sisäiselle matkalle, joka nousee kirjan tärkeimmäksi tasoksi.
Kiva oli kuulla lomakuulumisiasi. Teillä on ollut mukava loma, vaikka ette Suomeen päässeetkään. Kauniita kuvia. Hyviä kirjoja olet lukenut. Eeva Kilpeen kannattaa aina tarttua, ei koskaan tarvitse pettyä. Minäkin luin kesällä hänen Sinistä muistikirjaansa. Jalosta en ole lukenut. Lignellia olin kuuntelemassa kirjamessuilla ja innostuin tästä kirjasta, vaikka tiesinkin jo etukäteen, että aika rankka kirja tämä on. Kuuntelin kirjan. Hyvä oli, kun kirjailija itse luki kirjan. Varmasti on olllut rankka ponnistus kirjoittaa kaikki nämä kokemukset kirjaksi. - Mukavaa elokuun jatkoa!
VastaaPoistaSitä mietin myös monesti Lignellin kirjaa kuunnellessani, että sen on täytynyt olla todella rankka kirjoitusprosessi. Lukijanakin sain välillä kylmän hien otsalle. Onneksi tiesin, että tarinalla on onnellinen loppu!
PoistaKiitos kun kävit kurkistamassa lomatunnelmiani! Mukavaa loppukesää myös sinulle, Anneli!
Jalonen ei ole toistaiseksi hurmannut minua tarttumaan kirjoihinsa, mutta Lignellin kirjan olen lukenut, aikaan kun vielä luin kaiken enkä kuunnellut. Se sietäisi monen nuoren tytön vielä tänä päivänäkin lukea varoituksen kannalta. Katsoin tällä viikolla ihan sattumalta dokkarin toisesta nuoresta naisesta, joka otti vastaan työpaikan, jonka seurauksena ennen pitkää joutui huumatuksi ja vankina pidetyksi ulkomaille.
VastaaPoistaTodellakin, varoittavana esimerkkinä Lignellin kirja on osuva. Toisaalta olen itse sen verran epäileväinen ja kyynisyyteen taipuvainen luonne, että hiukan jopa kadehkinkin nuoren Raakelin loputonta hyväuskoisuutta. Siitä olisin halunnut kuulla enemmän pohdintaa kirjailijalta itseltään - juontaako se kenties uskonnollisesta taustasta, että hän lähtökohtaisesti uskoi toisesta vain hyvää?
PoistaOi miten ihania kuvia kesälomareissultanne, vaikka loma katkeransuloinen olikin. Toivottavasti pääsette pian myös Suomessa käymään.
VastaaPoistaOlen mielestäni lukenut Kilven sotakirjoista jonkun, mutta se oli aikana ennen blogia, joten en muista minkä.
Onpa tosi kiva kuulla, että olet löytänyt äänikirjat! Ne ovat tosiaan kätevää seuraa monenlaisessa tilanteessa. Olen tänä vuonna kuunnellut äänikirjoja todella paljon. Silmät tuntuvat rasittuvan helposti, joten silloin on helpotus kun voi antaa silmien levätä ja antaa äänikirjan viedä!
Minulla meni todella pitkään, että tajusin tämän äänikirjahomman. Nyt olen onneksi löytänyt oman tapani lukea ja kuunnella ja huomannut, että kirjamaailmahan vain laajenee ja syveneekin tämän "uuden" formaatin kautta. Ja siis eihän se mikään uusi juttu ole vaan kai nimenomaan se alkuperäinen tapa välittää tarinoita, suullisen kerronnan kautta. Olen vain aina ollut niin tekstiorientoitunut, että tämä nyt vei todellakin vähän pidemmän ajan sopeutua.
PoistaHauska muuten tuo mainintasi Kilvestä, minullakin on aika ennen ja jälkeen blogin perustamisen. Ehkä juuri se hienoin juttu tässä blogikirjoittamisessa on, että voi mennä vuosiakin taaksepäin ja katsoa mitä on lukenut ja mitä niistä silloin ajatellut. Oma muisti kun on mitä on... :)
Hyvin pistit sanoiksi sen, mikä Rakel Lignellin tarinassa kirjana jäi askarruttamaan. Niin koskettava kuin se olikin, kirjalta usein odottaa vielä jotain "twistiä" suoran kerronnan lisäksi. Minuakin askarrutti perheen uskonnollisen taustan vaikutus valintoihin, se on ehkä vain omaa epäluuloisuuttani uskontoja kohtaan.
VastaaPoistaTaivaanpallon jatkoksi suosittelen vahvasti Merenpeittoa, joka jatkaa tarinaa yhtä vahvasti kuin se alkoikin.
Minna /Kirsin Book Club
Paljastin tässä nyt tietysti myös omat ennakkoluuloni uskonnollisia yhteisöjä kohtaan, sillä jotenkin sinne päin lähdin yhdistämään nuoren Lignellin hyväuskoisuuden syitä. Tosin Lignell itsekin avaa hiukan ovia lapsuutensa kokemuksiin helluntaiseurakunnassa mutta sekin oli lähinnä sitä "raportointia". Ymmärrän kyllä, että rohkeus ei ehkä riittänyt kertomaan selväsanaisesti miten Lignell itse asian koki ja sen sijaan hän on jättänyt nämä luettavaksi rivien välistä.
PoistaMietin toista vähän vastaavanlaista tarinaa, nimittäin Vanessa Springoran Suostumus-kirjaa, jossa on mielestäni - lukijankin kannalta - "terapeuttisesti" sidottu syitä ja seurauksia yhteen ja pohdittu mm. ranskalaisen kulttuurieliitin osaa siinä miksi tällainen vanhemman miehen ja lapsen suhde sai jatkua, ilman että kukaan oikeasti puuttui asiaan. Vaikka sekin kirja oli järkyttävä lukea niin en lukijana tuntenut jääväni samalla lailla "heitteille" kuin tämän Lignellin kirjan kanssa.
Merenpeitto odottaakin jo kirjastokirjojen pinossa - mahtava kuulla, että se jatkuu samalla linjalla kuin Taivaanpallo!