Siirry pääsisältöön

Jos ei pääse Suomeen niin tuodaan sitten Suomi kirjoina tänne!

 


Ensimmäinen työviikko on jo pian pulkassa ja kuukauden mittainen kesälomakin pian vain haikea muisto. Tuntui todella katkeralta päättää loma sillä tänä(kään) kesänä ei sitten päästy Suomeen. Olin pitänyt viimeisen lomaviikon tyhjänä siltä varalta, että voitaisiin tehdä äkkilähtö mutta juuri sillä viikolla lähipiirimme Suomessa joutuikin koronakaranteeniin.

Tosin ei nyt aihetta itsesääliin, ihan mukavan loman saimme toki täällä Ruotsissakin. Lähdimme viikoksi tutustumaan Itä-Götanmaan maakuntaan, joka on tunnettu ennenkaikkea Götan kanavasta ja saaristostaan. Sää helli ja tapasimme mukavia ihmisiä, söimme litroittain jäätelöä siitä tunnetussa Söderköpingin pikkukaupungissa (joka keskiajalla oli itse asiassa Ruotsin tärkeimpiä keskuksia!). Tietysti pyöräilimme kanavan vartta ja pääsimmepä peräti soutelemaankin sille. Mukavia muistoja tuli kosolti tuliaisina.

Mutta se Suomi-ikävä... Mitä tehdä kun haluaisi tavata perhettään ja ystäviään muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, jossa katse ei tunnu koskaan kohtaavan. Tai kun haluaisi istahtaa torikahvilaan ja kuunnella ihmisten puheenporinaa (suomeksi!). Onneksi kirjahyllyssä on rivittäin lohtukirjoja ja -kirjailijoita, niistä nappasin aina luotettavan Eeva Kilven.

Eeva Kilven sotatrilogiasta olin lukenut vain sen ensimmäisen osan mutta koko sarja on hyllyssä ja nyt luin sen kokonaisuudessaan. Kilvellä on upea taito sanoittaa muistojaan niin, että lukijanakin voin jakaa muiston. Siellä olin siis minäkin, Pupu-tädin olohuoneessa Eevan vieressä, kun täti lausui suurella antaumuksella suomalaista lyriikkaa. Tai kun nuori Eeva teki ihastukselleen oharit, pihapiirin lasten seuratessa tapahtumia silmä tarkkana.

Kilpi on osannut säilöä nuo ja niin monet muut hetket lähes aavemaisella tarkkuudella ja herkkyydellä. Kilven lapsuuden ja nuoruuden muistot kuvastuvat lukijan eteen kuin hologrammina. Lisäksi Kilven suomenkieli on niin hersyvää ja herkkää, että parempaa lääkettä Suomi-ikävään tuskin löytyy.


Itä-Götanmaan kierrokselle nappasin mukaan hyllyssä lukemattomana odottaneen, vuoden 2018 Finlandia-palkitun Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin. Olin sitä jo heti kirjan saatuani yrittänyt lukea, mutta kyllästyin ensimmäisen 50 sivun kuluessa. Mutta nyt satuin twitterissä näkemään erään kanssatwitteristin kehuvan kirjaa ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden.

Ja se kannatti! (Pätee muuten usein kirjojen kanssa, jokaisella kirjalla lienee se oma aikansa ja paikkansa...).

Olli Jalonen vie kirjassaan lukijan 1600-luvulle ja Saint Helenan saarelle, lisäksi kirjan puolivälissä päähenkilö, nuori Agnus-poika matkustaa tuskaisen jännittävän merimatkan saattelemana Lontooseen. Siellä kohtaamme vihdoin tähtitieteilijä Edmund Halleyn, joka on koko kirjan alun jo ollutkin mukana Agnuksen muistoissa. Halley nimittäin oli aiemmin vieraillut saarella, jolloin hän otti pienen Agnuksen ikäänkuin oppipojakseen. Halleyn pojalle osoittama huomio ja ennen kaikkea tälle opettamansa luku- ja laskutaito kantaa Agnusta pitkälle, siis jopa Lontooseen asti.

Tämä kirja vaatii aikaa ja lukurauhaa, muuten tuskin pääsee sisälle tähän tiheätunnelmaiseen kertomukseen, jonka Jalonen on luonut. Oiva lomakirja siis! Ja nyt on jo kirjan jatko-osakin kirjastosta haettu, haluan ehdottomasti tietää miten Anguksen lopulta käy.



Äänikirjat ovat muuten nyt tämän kesän aikana tulleet ihan rysäyksellä elämääni. Pitkään tuskailin, että milloin minä nyt niitä mukamas ehtisin kuunnella. Mutta viime keväänä vihdoin keksin, että lenkkikaveriksi äänikirjat ovat aivan loistava juttu. Tosin pitää valita kirjoja, joissa on mielellään minä-kertoja tai muuten vain selkeä rakennelma. Jos on liikaa henkilöitä ja puhujia niin en pysy kuuntelemalla dialogin perässä.

Tänä kesänä sitten keksin, että voinhan kuunnella kirjoja myös ruokaa laittaessani. Ja sukkaa kutoessani. Ja rikkaruohoja kitkiessäni. Ja siivotessani. Te muut olette tämän jo tietysti oivaltaneet aikoja sitten mutta suonette minulle tämän suuren ahaa-elämykseni ilon...

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on vilahtanut ohitse monesti kotimaisia kirjablogeja selatessani. Äänikirjana kuuntelija saa kokea tämän vavisuttava tarinan itsensä Lignellin lukemana, mikä tietysti vahvistaa lukukokemusta entisestään. 

Lignellin kirja ei ole romaani eikä ehkä edes kaunokirjallinenkaan teos vaan hyvin omakohtainen ja yksityiskohtainen selonteko Lignellin suhteesta ensimmäisen lapsensa isään - suhteesta, joka muuttuu niin väkivaltaiseksi, että Lignell on lähellä kuolla. Tuntuu itse asiassa epäreilulta edes yrittää arvioida kirjaa kuten muita lukemiani kirjoja. Miten voisi arvioida tai analysoida toisen ihmisen elämää?

Lignell todellakin sananmukaisesti raportoi tapahtumat, tuskallisen yksityiskohtaisesti, jokaisen lyönnin, jokaisen haavoittavan sanan. Hän kertoo jonkin verran omasta taustastaan, perheestään ja elämästä helluntaiseurakunnan tiiviissä yhteisössä. Ymmärrän Lignellin viettäneen suojatun ja rakkaudentäyteisen lapsuuden ja perheen tuki kantaa pitkälle nuoreen aikuisuuteen. 

Siitäkö sitten kumpuaa myös nuoren Lignellin silmiinpistävä hyväuskoisuus? Oman elämänhistoriani koulima nuori minäni ei nimittäin olisi voinut lähteä Afrikkaan ottamatta selvää tarvitaanko esimerkiksi rokotuksia tai viisumia. Saati vielä raskaana! Nuoren Lignellin luottamus ja tietynlainen sinisilmäisyyskin kauhistuttaa minua moneen kertaan. Hälytyskelloja kilisee siellä sun täällä mutta Raakel syöksyy täysillä kohti seikkailua, joka sitten osoittautuu täydeksi katastrofiksi. 

Tämä ei ole todellakaan mikään feelgood-kirja, varsinkin kun Lignell jättää lukijan lopussa kuin käytetyn rukkasen. Kaikki ne kysymykset, jotka minulle tarinaa kuunnellessa nousivat mieleen, jäävät vailla vastausta. Lignell ei liiemmin analysoi tai problematisoi vaan kertoo tarinansa, se saa riittää. Niinpä kirja ei oikein missään vaiheessa nouse tapahtumiensa tasoa korkeammalle. Mutta vahvat tarinat kantavat sinällään aina pitkälle, niin myös tämä Lignellin tarina. 

Ja vaikka Lignellillä ei olekaan mikään äänikirjan lukijan perinteinen ääni niin juuri tätä tarinaa se, yhä niin nuoren tytön ääneltä kuulostava ääni, täydentää. Yhtä intiimin lukukokemuksen koin muuten keväällä kuunnellessani Demi Mooren omaelämäkerran näyttelijän itsensä lukemana.


**

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika. WSOY 1990

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika. WSOY 1993

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat. Siltala 2019


**

Lopuksi vielä muutama kesämuisto Itä-Götanmaalta Ruotsin itärannikolta:









Kommentit

  1. Hyviä kirjoja! Kilpi on aina Kilpi ja Olli Jalonen on yksi suomalaisia mielikirjailijoitani.
    Raakel Lignellin kirjaa en ole lukenut, mutta olen lukenut hänen haastattelujaan tämän kirjan tiimoilta. Ihanaa, että hän kohtasi koettelemustensa jälkeen hyvän miehen, Nicken, tai ilmeisesti tytär valitsi Nicken konttaamalla tämän luo.

    Minäkin voisin kuunnella englannin kielellä jonkin kirjan, kielen vuoksi, mutta luulen, että silti haluaisin myös lukea sen. Demi Mooren omaelämäkerta voisi olla se minun kokeiluäänikirjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin onneksi myös lukenut lehdistä, että Lignell löysi sitten - piankin - uuden rakkauden. Ja siihen kirjailija taisi luottaakin, että me lukijat tiedämme miten tarina jatkuu, koska jätti kirjansa tarinan lopun niin avoimeksi. Tarina loppuu kuin seinään.

      Demi Mooren kirjaa suosittelen, ja se on muuten varmasti hyvä testikirja englanninkieliselle äänikirjalle. Moore lukee selkeästi ja tarina on kerrottu mielenkiintoisesti ja ytimekkäästi. Ja jos jäin Lignellin kirjassa kaipaamaan kirjailijan itsereflektiota niin Mooren kirjassa sitä riittää. Lukija pääsee mukaan myös kertojan sisäiselle matkalle, joka nousee kirjan tärkeimmäksi tasoksi.

      Poista
  2. Kiva oli kuulla lomakuulumisiasi. Teillä on ollut mukava loma, vaikka ette Suomeen päässeetkään. Kauniita kuvia. Hyviä kirjoja olet lukenut. Eeva Kilpeen kannattaa aina tarttua, ei koskaan tarvitse pettyä. Minäkin luin kesällä hänen Sinistä muistikirjaansa. Jalosta en ole lukenut. Lignellia olin kuuntelemassa kirjamessuilla ja innostuin tästä kirjasta, vaikka tiesinkin jo etukäteen, että aika rankka kirja tämä on. Kuuntelin kirjan. Hyvä oli, kun kirjailija itse luki kirjan. Varmasti on olllut rankka ponnistus kirjoittaa kaikki nämä kokemukset kirjaksi. - Mukavaa elokuun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä mietin myös monesti Lignellin kirjaa kuunnellessani, että sen on täytynyt olla todella rankka kirjoitusprosessi. Lukijanakin sain välillä kylmän hien otsalle. Onneksi tiesin, että tarinalla on onnellinen loppu!

      Kiitos kun kävit kurkistamassa lomatunnelmiani! Mukavaa loppukesää myös sinulle, Anneli!

      Poista
  3. Jalonen ei ole toistaiseksi hurmannut minua tarttumaan kirjoihinsa, mutta Lignellin kirjan olen lukenut, aikaan kun vielä luin kaiken enkä kuunnellut. Se sietäisi monen nuoren tytön vielä tänä päivänäkin lukea varoituksen kannalta. Katsoin tällä viikolla ihan sattumalta dokkarin toisesta nuoresta naisesta, joka otti vastaan työpaikan, jonka seurauksena ennen pitkää joutui huumatuksi ja vankina pidetyksi ulkomaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, varoittavana esimerkkinä Lignellin kirja on osuva. Toisaalta olen itse sen verran epäileväinen ja kyynisyyteen taipuvainen luonne, että hiukan jopa kadehkinkin nuoren Raakelin loputonta hyväuskoisuutta. Siitä olisin halunnut kuulla enemmän pohdintaa kirjailijalta itseltään - juontaako se kenties uskonnollisesta taustasta, että hän lähtökohtaisesti uskoi toisesta vain hyvää?

      Poista
  4. Oi miten ihania kuvia kesälomareissultanne, vaikka loma katkeransuloinen olikin. Toivottavasti pääsette pian myös Suomessa käymään.

    Olen mielestäni lukenut Kilven sotakirjoista jonkun, mutta se oli aikana ennen blogia, joten en muista minkä.

    Onpa tosi kiva kuulla, että olet löytänyt äänikirjat! Ne ovat tosiaan kätevää seuraa monenlaisessa tilanteessa. Olen tänä vuonna kuunnellut äänikirjoja todella paljon. Silmät tuntuvat rasittuvan helposti, joten silloin on helpotus kun voi antaa silmien levätä ja antaa äänikirjan viedä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla meni todella pitkään, että tajusin tämän äänikirjahomman. Nyt olen onneksi löytänyt oman tapani lukea ja kuunnella ja huomannut, että kirjamaailmahan vain laajenee ja syveneekin tämän "uuden" formaatin kautta. Ja siis eihän se mikään uusi juttu ole vaan kai nimenomaan se alkuperäinen tapa välittää tarinoita, suullisen kerronnan kautta. Olen vain aina ollut niin tekstiorientoitunut, että tämä nyt vei todellakin vähän pidemmän ajan sopeutua.

      Hauska muuten tuo mainintasi Kilvestä, minullakin on aika ennen ja jälkeen blogin perustamisen. Ehkä juuri se hienoin juttu tässä blogikirjoittamisessa on, että voi mennä vuosiakin taaksepäin ja katsoa mitä on lukenut ja mitä niistä silloin ajatellut. Oma muisti kun on mitä on... :)

      Poista
  5. Hyvin pistit sanoiksi sen, mikä Rakel Lignellin tarinassa kirjana jäi askarruttamaan. Niin koskettava kuin se olikin, kirjalta usein odottaa vielä jotain "twistiä" suoran kerronnan lisäksi. Minuakin askarrutti perheen uskonnollisen taustan vaikutus valintoihin, se on ehkä vain omaa epäluuloisuuttani uskontoja kohtaan.

    Taivaanpallon jatkoksi suosittelen vahvasti Merenpeittoa, joka jatkaa tarinaa yhtä vahvasti kuin se alkoikin.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljastin tässä nyt tietysti myös omat ennakkoluuloni uskonnollisia yhteisöjä kohtaan, sillä jotenkin sinne päin lähdin yhdistämään nuoren Lignellin hyväuskoisuuden syitä. Tosin Lignell itsekin avaa hiukan ovia lapsuutensa kokemuksiin helluntaiseurakunnassa mutta sekin oli lähinnä sitä "raportointia". Ymmärrän kyllä, että rohkeus ei ehkä riittänyt kertomaan selväsanaisesti miten Lignell itse asian koki ja sen sijaan hän on jättänyt nämä luettavaksi rivien välistä.

      Mietin toista vähän vastaavanlaista tarinaa, nimittäin Vanessa Springoran Suostumus-kirjaa, jossa on mielestäni - lukijankin kannalta - "terapeuttisesti" sidottu syitä ja seurauksia yhteen ja pohdittu mm. ranskalaisen kulttuurieliitin osaa siinä miksi tällainen vanhemman miehen ja lapsen suhde sai jatkua, ilman että kukaan oikeasti puuttui asiaan. Vaikka sekin kirja oli järkyttävä lukea niin en lukijana tuntenut jääväni samalla lailla "heitteille" kuin tämän Lignellin kirjan kanssa.

      Merenpeitto odottaakin jo kirjastokirjojen pinossa - mahtava kuulla, että se jatkuu samalla linjalla kuin Taivaanpallo!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,