Kun Laila oli eroamassa ja muuttanut yksin Tuusulan Rantatielle, hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Voimat olivat loppuneet kesken ja tyttäretkin olivat ulkomailla. Silloin apuun tuli Eeva Joenpelto, joka kesken muuton laittoi voipuneen Lailan järjestykseen. Hän julisti ystävälleen: ”Masentua ei saa, vaikeudet on voitettava ja ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy”. Lailaan tämä lääkitys tehosi. Uusi koti alkoi tuntua omalta ja omanarvontunne palasi.
(Helena Ruuska:
Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015)
Olen 70-luvun lapsi, jonka äiti luki samoja kirjoja kuin muutkin 70-luvun äidit: Utriota, Hietamiestä ja Joenpeltoa. Kirjat tulivat kirjakerhon kautta ja kumma kyllä, vaikka äitini vuosien varrella tyhjensi kirjahyllyään useastikin, juuri nämä kirjat säilyivät hyllyssä viimeiseen asti. Kun selailen niitä, nenääni hiipii piipun tuoksu. Piippua polttanut isäni kuoli jo 1983, mutta nämä kirjat ovat onnistuneet säilömään lapsuuteni tärkeän tuoksumuiston.
Tarkoitukseni oli lukea täksi Joenpellon juhlapäiväksi yksi äitini kirjahyllystä perimäni joenpelto, mutta juuri ilmestynyt Kaari Utrion elämäkerta veti syövereihinsä ja aika loppui kesken. Luin kuitenkin jo muutama vuosi sitten Helena Ruuskan kirjoittaman Eeva Joenpellon elämäkerran ja aivan kuten nyt lukiessani Anna-Liisa Haavikon Kaari-kirjaa, siirryin sitäkin lukiessani mielessäni lapsuuteni 70-luvulle. Nämä voimanaiset hallitsivat sekä äitiemme kirjahyllyissä että lehtien sivuilla. Joenpelto oli nimi, joka tunkeutui väkisin myös lapsen tietoisuuteen. Toinen sellainen nimi oli Kekkonen.
Joenpelto osasi draaman lait, sekä tuotannossaan että elämässään. Hän ei pelännyt vaan esimerkiksi rakennutti ison talon yksin. Ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy... kuten Joenpelto rohkaisi kirjailijaystäväänsä Laila Hietamiestä. Mutta Joenpellon elämään sisältyi myös surua, josta hän ei kuitenkaan kylillä huudellut. Ruuskan elämäkertaa lukiessani mieleeni hahmottui kuva naisesta, jonka ryhti piteni sitä komeammaksi mitä enemmän koettelemukset häntä riepoivat.
Olen nyt
aloittanut Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäisen osan lukemisen, sen äitini
kirjahyllystä perimäni kirjan. Länsiuusimaalainen Joenpelto kuvaa kirjassa
kotiseutuaan ja sen ihmisiä, muhevaa murretta myöten. Kirjaa on nautinto lukea, vaikkakin hidasta se lukeminen on sillä Joenpelto kuvaa kaiken niin tarkkasilmäisesti, luontoa
ja mielenliikkeitä myöten.
Niinpä tänä juhlapäivänä, Eeva Joenpellon satavuotispäivänä, luen taas muutaman sivun viipyillen kirjailijan luomassa valtakunnassa ja muistelen kaikkia niitä 70-luvun voimanaisia, jotka minunkin ajatusmaailmaani ovat niin kovasti vaikuttaneet. Yksi heistä on sitä paitsi juuri poistunut keskuudestamme, joten tervehdys sinne pilven reunalle, Eeva ja Laila! Kiitos kaikista tarinoistanne, niissä riittää totisesti lukemisen nautintoa myös 2020-luvun lukijalle.
**
Postaukseni on mukana Tuijata-kirjablogin "Eeva Joenpelto 100" -lukuhaasteessa.
Apua, unohdin kokonaan tämän haasteen vaikka muistelisin siihen kyllä ilmottautuneeni :D Oli tarkoitus aloittaa Joenpellon Lohja-sarja, kun minulla on sitä peräti kolme osaa jo hyllyssäni. Ostin ne joskus kirpparilta suomireissulla ja toin tänne lukeakseni ne "pikimmiten", kröhm.
VastaaPoistaJoenpellolta olen lukenut vain yhden romaanin aiemmin, Hirvisaarelta luin sitä Imatra-sarjaa (en ole lukenut kokonaan).
Joenpellolta luin aina kaiken, mitä ilmestyi, Utriolta vain tietokirjoja naisista ja Hietamieheltä en mitään. Tämä johtui paljolti varmaan siitä väheksyvästä asenteesta, mikä kriitikoilla oli romanttisiin historiallisiin romaaneihin. Minäkin joka olin pitänyt Mika Waltarin kirjoista ja Sergeanne Golonin Angelika-sarjan romaaneista, luulin etten pitäisi Utrion ja Hietamiehen vastaavanlaisista teoksista, joihin molemmat olivat tehneet ison taustatyön.
VastaaPoista