Mrs Karlsson lukee...

  Tänään on julkistettu uusi Helmet-kirjahaaste ! Tämä Helsingin seudun kirjastojen järjestämä haaste on kuulunut jo monen vuoden ajan monen kirjaharrastajan lukuohjelmaan ja itsekin olen siihen aina osallistunut, koskaan kuitenkaan saavuttamatta sitä kirkkainta tähteä eli täyden 50 kohdan listaa. Ja koska olen tälläinen stressipirkko niin päätin tänä vuonna, että en osallistu Helmet-lukuhaasteeseen ollenkaan. Alkoi tuntua siltä, että haaste enemmän kahlitsee kuin inspiroi ja sehän ei kai ole tämän haasteen tarkoitus.  Mutta luulitteko, että muka pystyisin olemaan vilkuilematta Helmet-listaa! Tämän vuoden keksintöni onkin Helmet-bingo eli katson nyt vuoden päättyessä kuinka moni vuoden aikana lukemani kirjaa sattuisi osumaan johonkin listan kohdista. Ja yllätys - lopputulos on suunnilleen sama kuin niinä vuosina, jolloin olen yrittänyt lukea laskelmoiden, jokaiseen kohtaan sopivan kirjan. Mutta tänä vuonna siis ilman lukustressiä! Laiskanläksyä tuli tällä kertaa mm. saamelaisen kirjail

  Monet kirjabloggaajat ovat tänä vuonna pohdiskelleet pitäisikö lopettaa blogin pitäminen kokonaan ja siirtyä vain instagramin puolelle. Siellä kun tuntuu olevan enemmän jutustelua kirjoista kun taas täällä blogimaailmassa keskustelu on kieltämättä tyrehtynyt. Blogikirjoittaminen ei ehkä tunnu enää edes kovin trendikkäältä? Omalla kohdallani homma toimii niin, että teen yleensä nopean ensiarvion kirjasta instagramiin, joskus jopa ennen kuin olen edes lukenut kirjaa loppuun. Blogiin asti kirja pääsee, jos se on herättänyt jotain ajatuksia. Aina ei nimittäin käy niin. Tai sitten en ole pitänyt kirjasta ollenkaan ja tuntuu tylsältä kirjoittaa blogiin kovin negatiivinen arvio.  Lukemani kirjat löytyvät siis varmimmin instagramista ja sieltä löytyy myös rehellinen mielipiteeni kirjasta. Mutta vaikka en olisi kirjasta pitänytkään, yritän aina valokuvata kirjan jotain kaunista tai ainakin mielenkiintoista taustaa vasten.  Kesällä vakiokuvauspaikkani on tämä pieni puutarhani, talvella taas on

  Vaikka olen täällä Ruotsissa asunut jo kaksikymmentä vuotta niin sisäinen rojalistini pysyttelee edelleen visusti piilossa. Tasavaltalaissieluni ei nimittäin voi ymmärtää miten joku voi päästä valta-asemaan vain syntymällä tiettyyn perheeseen. Ja entäpä jos tämä perheeseen sattumalta putkahtanut pienokainen ei olekaan kiinnostunut edustustehtävistä maansa hyväksi? Tai vielä pahempaa: on kiinnostunut mutta ei omaa siihen minkäänlaisia lahjoja? Nyt tosin täytyy myöntää, että tämän koronavuoden aikana vastarintani on alkanut murtua. Kuningas on yllättäin löytänyt aivan uuden roolin ja noussut esiin kansan äänenä viranomaisten ja hallituksen väliin. Kuningas taisi esimerkiksi olla se valtaapitävä, joka ensimmäisenä ihmetteli julkisesti , että miten niitä suojamaskeja nyt ei muka voisi käyttää yleisemminkin. Mutta nyt ei ole tarkoitus puhua koronasta tai tämän päivän kuningasperheestä vaan siirtyä ajassa sata vuotta taaksepäin. Kuninkaan sisar, prinsessa Christina on kirjoittanut kirjan i

  Jouluaatto on selvitetty kunnialla, ehdittiin syödä kaikki säännönmukaiset jouluherkut ja puhua videopuhelut lähipiirin kanssa. 11-vuotiaamme oli ennen joulua huolissaan tuleeko tästä joulua ollenkaan, koska emme voineet viettää sitä tavalliseen tapaan ystäväperheemme kanssa. Mutta keksin, että tehdään aikataulu, johon mahdutetaan kaikki perheen eri toiveet. Ja se toimi loistavasti, lapsi oli todella tyytyväinen! Yksi ruotsalaisen joulun hassuimpia perinteitä on kello kolmen Kalle Anka. Tämä on se sama, joka meilläkin on näytetty nimellä "Samu Sirkan joulutervehdys", mutta ruotsalaiset ovat tehneet tästä joulukirkkoakin vankemman instituution. Ohjelma saa vuosittain lähes neljä miljoonaa katsojaa! Minua kiinnosti tänä jouluna erityisesti television toinen jouluperinne, Julvärd. Joka joulu SVT valitsee jonkun tunnetun ruotsalaisen isännöimään/emännöimään jouluaaton ohjelmaa ja kohokohta on se, kun isäntä/emäntä sytyttää kynttilän ja ilmoittaa Kalle Ankan alkavan. Tänä vuonna

  Kirjabloggaajien perinteinen joulukalenteri avautui eilen Kirjapöllön huhuiluja -blogissa, jossa voi äänestää tämän vuoden kauneimmasta YA-kirjakannesta. Ja huomisen jouluaaton luukku avautuu Amman lukuhetki -blogissa.  Tässä omassa kalenteriluukussani kerron kahdesta kirjasta, jotka ovat minua erityisesti lohduttaneet koronavuonna 2020. Joulu, se tuli sittenkin myös tänä vuonna! Vuosi 2020, mikä "anno horribilis", kuten kuningatar Elisabeth kuvaili erästä rankemmanpuoleista vuottansa. En ole päässyt käymään Suomessa yli vuoteen. Olen tehnyt etätyötä kotona yhtäjaksoisesti maaliskuusta lähtien. Yksi työtovereistani on kuollut koronaan, muutama muu on sen sairastanut. Tällä hetkellä mielessä on pelko: entäpä jos tämä poikkeustila ei lopukaan koskaan? Luin sattumalta juuri ennen koronapandemian alkua saksanjuutalaisen Victor Klempererin sota-ajan päiväkirjat " Haluan todistaa ". Niissä Klemperer kertoo arjestaan sota-ajan Saksassa - Saksassa, jossa juutalaisten oi

  Täällä kirjakammarissani on ollut aika hiljaista viime viikkoina, emäntää ei ole työkiireiden vuoksi näkynyt  paikalla. Blogin viisivuotissyntymäpäiväkin meni ”matkoilla, ei vastaanottoa” –tunnelmissa! Kirjablogin aloittaminen oli ollut mielessäni jo pitkään kun sen sitten yllättäen päätin pistää käyntiin joulun alla 2015. Luen paljon (tai luin vielä silloin kun reissasin työmatkaani edestakaisin päivittäin kahden tunnin ajan, nyt etätyössä tilanne on toinen) mutta tuntui siltä, että lukemani kirjat katoavat muistista saman tien kun tartun seuraavaan kirjaan. Ja tämä lukemieni kirjojen muistiin tallentaminen on ollut todella kiinnostava kokemus! Nytkin voin lukea esimerkiksi ihka ensimmäistä postaustani , jossa kirjoitan Anja Snellmannin Antautuminen-romaanista ja mieleen muistuu tosiaan se ärsyyntyminen, joka minua yleensä vaivaa kun luen Snellmannia. ”Anja on vähän kuin se ärsyttävä isosisko, jota kuitenkin kuuntelee kun onhan se nähnyt maailmaakin niin paljon enemmän.” Ehkä täm

Tänään jaetaan Finlandia-palkinnot ja Yle näyttää lähetyksen suorana nimellä ”Finlandia 2020 – Lukemisen juhlaa”. Osuva nimi! Sanoisin, että lukeminen on aina jossain määrin juhlaa ja varsinkin kun käteen osuu hyvä kirja. Mistä saankin hyvän aasinsillan Finlandia-palkintoon: olen lukenut tämän vuoden ehdokkaista vain yhden mutta se olikin sitten todellinen täysosuma. Tommi Kinnusen ”Ei kertonut katuvansa” oli kaikessa herkkyydessään ja meditatiivisuudessaan upeaa luettavaa. Eläydyin naisten matkaan Norjan Ruijasta Suomeen ja päähenkilö Irenen pohdiskeluihin elämästään ja sen jatkosta. Itketti kun Aili ei enää jaksanut kävellä muiden mukana, heilutti vain urheasti muiden perään varmaa kuolemaa odottaen. Ja riipaisi sydämestä kun Veera kotitalolleen vihdoin saavuttuaan saikin huomata olevansa vieras talossa. Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis. Naisten lyhyeksi kerityt päät paljastivat kaikille vastaantulijoille, keitä he olivat. Saksalaiste

  Mitä olisikaan tämä rakas lukuharrastus ilman kirjablogeja! Olin hetken mielijohteesta napannut kirjastossa mukaani tämän Patrik Svenssonin August-palkintovoittajan, koska sen sellaiseksi tunnistin ja varsinkin koska ruotsalaisen kirjaston henkilökunta oli intoutunut askartelemaan suomenkielisiä ”Uusi kirja” –lappuja suomenkielisten kirjojen somisteeksi. Tartuin tietysti heti syöttiin! Mutta kun aloitin lukemaan kirjaa, jouduin syvän hämmennyksen valtaan. Pitääkö tätä lukea kuin elämäkertaa vai tietokirjaa? Romaani tämä ei nyt ainakaan taida olla. Ja siihen se jäi kunnes sattumalta osuin Kirjan pauloissa –blogin postaukseen , jolloin minullekin selvisi lopulta mikä tässä kirjassa oli se juju. Tietysti itse ankerias ja "ankeriaan aivan huikea tarina, josta en tiennyt mitään, ennen kuin Patrik sen kertoi", kuten Paula blogissaan toteaa. Niinpä, kuka olisi uskonut, että ankeriaan tarina voi olla näin kiehtova! Ja nyt muuten selvisi sekin, miksi en osannut sijoittaa kirjaa oi

  Olen juuri lukenut ensimmäisen saksankielisen romaanini! Viimeiset kahdeksan kuukautta olen treenannut lukiosaksaani ihan tosissani kun olen opiskellut saksaa internetin välityksellä koronakeväästä lähtien. Ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että koodi aukeaa! Sanat alkavat sisältää merkityksiä ja verbit löytävät oikean paikkansa. Tämän merkkipaalun myötä kirjavalikoimani laajenee neljään kieleen -   suomen, ruotsin ja englannin lisäksi. Mutta mistä löytää mielenkiintoista saksankielistä luettavaa? Kirjaston valikoimat ovat pienet, joten joudun (itselleni asettamastani kirjaostokiellosta huolimatta) tilaamaan kirjoja nettikirjakaupoista. Olen kysellyt kirjavinkkejä molemmilta saksankielenopettajiltani, mutta toinen heistä vannoo Patricia Highsmithin nimeen ja toinen ei opiskeluiltaan juuri ehdi lukea, joten sieltä ei ole apua luvassa. Sosiaalisesta mediasta löysin sattumalta saksalaisen kirjapiirin, ’Der Leseclub’, jossa luetaan ajankohtaista kirjallisuutta, myös käännöskirjallisuutta. Jo

Tällä viikolla on täällä Ruotsissa vietetty koulujen syyslomaa. Ja torstaina saimme neljälle alueelle tiukennetut koronarajoitukset, yhtenä alueista myös tämä kotiläänini Tukholma. Onneksi olimme jo alunperinkin suunnitelleet lomamme hyvin koronaturvallisesti, joten mitään suunnitelman muutoksia ei tarvinnut tehdä. Pikkuhiljaa alkoi tosin tulla eri harrastuspaikoista ja muilta taholta viestejä siitä, miten tiukennetut rajoitukset vaikuttavat toimintaan. Lapsen viulu- ja pianotunnit järjestetään jälleen whatsuppin kautta. Työpaikan kaikki fyysiset tapaamiset perutaan, myös kehityskeskusteluni, jonka oli tarkoitus olla ensimmäinen fyysinen tapaaminen esimieheni kanssa sitten maaliskuun. Eniten minua masensi tieto siitä, että kotikuntani kirjastot suljetaan toistaiseksi. Kirjastothan olivat täällä auki koko pahimman koronakevään ajan, mikä oli itselleni tärkeä henkireikä. Mutta tällä kertaa siis ovet pistetään säppiin. Ja juuri kun olin saanut ilmoituksen, että kauan jonottamani Matil

  Marraskuu painaa päälle ja illat pimenevät huolestuttavaa vauhtia. Ensi viikolla vietämme täällä Tukholmassa syyslomaa, jota Ruotsissa yritetään lanseerata ”lukulomana”,  läslov .  No, minulle se sopii vaikka tällä viikolla 11-vuotta täyttävä lapseni ei ole ihan niin innostunut ajatuksesta. Lapsi tosin yllätti tässä muutama viikko sitten ja pyysi, että alkaisin taas lukea iltasatua. Jostain syystä olimme lopettaneet sen tavan mutta lapsi olikin kaivannut iltalukemista yhdessä. Koska emme siihen hätään keksineet hyllystä mitään, vilkaisimme tilaamaani äänikirjapalvelua ja sieltä löytyikin jännä kirja, Halloween-aikaan sopiva ”Taikuuden talo”. Talossa tapahtuu tosiaan vaikka ja mitä, jopa niin että kysyin lapselta välillä, että onko jo liian jännittävää. Mutta sisarukset Hedy ja Spencer näyttävät selvittävän tilanteet ja luotamme siihen, että loppu on onnellinen. Kokeilimme muuten kesällä lapsen kanssa äänikirjojen kuuntelemista mutta lapsi haluaa, että minä luen. Teen kuulemma nii

  Olen aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani lähiöelämästä, joka on sattuneesta syystä lähellä sydäntäni. Luin muutama vuosi sitten ruotsalaisen Johanna Langhorstin lähiövihaa käsittelevän kirjan ja tunnistin itseni sen sivuilta. Lähiöihmisen sydäntä särkee kun lähiöistä uutisoidaan vain ikäviä uutisia. Kuten nyt esimerkiksi tämä kotikuntani Botkyrka. Harvat tiedotusvälineet ovat kiinnostuneita esimerkiksi upeasta luonnosta - vedestä, metsästä ja jopa pienistä vuorista. Lisäksi ihmiset! Botkyrka on yksi Ruotsin monikulttuurisimmista kunnista, kuin New York pienoiskoossa. Yksi suurista paikallisista yhteisöistä on assyrialaiset/syyrialaiset, joita asuu Ruotsissa noin 120 000, ja monet heistä asuvat täällä Botkyrkassa ja naapurikunnassa Södertäljessä. Ruotsinassyrialainen Siduri Poli (s. 1988) on myös kasvanut täällä kotilähiössäni, joten on erityisen mielenkiintoista lukea Polin tänä syksynä julkaistu kirja, jossa Poli kertoo omasta taustastaan ​​ja kivikkoisesta tiestään yritt

  Syyskuun viimeisiä päiviä viedään ja syksy on todellakin asettautunut mallilleen. Työvire on löytynyt alkuviikkojen masentavan uutisen jälkeen (etätyötä siis vielä jouluun asti!) ja mieli on hyväksynyt tämän kotihiirenä olon. Kirjoja on lukupinossa melkoinen kasa mutta en ole ollut lukutuulella. Aina silloin tällöin olen tarttunut kirjaan ja lukenut pari sivua mutta iltaisin olen nukahtanut jo muutaman rivin jälkeen. Mutta jotain on tullut kuitenkin luettua! Saksan kielen opiskeluni jatkuu kesätauon jälkeen ja olen jo hiukan lueskellut hyllystäni löytyviä satunnaisia saksankielisiä romaaneja. Mutta käännökset maistuvat edelleen paremmilta, niistä viimeisin on Astrid Rosenfeldin "Adamin perintö" (Adams Erbe).  Kirja sai ilmestyessään 2011 kovasti huomiota ja kehuja ja odotin kirjalta todella paljon mutta, mutta... Rosenfeldin esikoisteos ei ole mielestäni mikään hallittu kokonaisuus, vaan yllättävän epätasainen. Kirjan tarina muodostuu kahden henkilön tarinasta - kahdeksanvu

  Viime  postaukseni lopussa mietin mihin mahdan päätyä seuraavan kirjan myötä. No, pääsin hengailemaan mielenterveytensä kanssa kamppailevan nuoren naisen kanssa DDR:n ajan Leipzigiin! Kirja on saksalaisen Angelika Klüssendorfin omaelämäpohjaisen trilogian keskimmäinen osa, jossa sarjan keskushenkilö April elää nuoruusvuosiaan. Harmittavasti sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa ei löydy lähikirjastoni kokoelmista ja ”ison kirkon” kirjastoon pääsen vasta kun tämä koronahässäkkä hellittää. Mutta tämän toisen osan voi lukea myös itsenäisenä tarinana, sillä kirjailija tekee nopeita vilkaisuja taaksepäin Aprilin lapsuuteen ja tämän vanhempien kyvyttömyyteen toimia tytön huoltajina. Lisäksi pystyin onneksi muiden kirjan lukeneiden avulla muodostamaan nopean kuvan siitä mitä kirjan ensimmäisessä osassa on tapahtunut, hyvänä apuna tässä oli esimerkiksi Kiiltomato . April on juuri ”kasvanut ulos” lastenkodista ja hänelle osoitetaan asunto erään vanhan rouvan alivuokralaisena. Lisäksi virano